Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 

Viimeisimmät keskustelut

Taide ja tuska

[11:44 4.11.2008] S.L.
Usein sana tuska esiintyy puhuttaessa taiteesta, on luomisen tuskaa ja taide syntyy tuskasta jne.

Omasta mielestäni kuitenkaan taidetta ei voi luoda, mikäli on tuskainen olotila, henkinen tai fyysinen. Siinä tilassa vedetään SSRI:t naamaan, poltetaan ketjussa ja katsotaan pornoa kiihottumatta, kun ei keksitä muutakaan. Mutta viimeiseksi tulee mieleen tehdä jotain, varsinkaan taidetta.

Sen sijaan esim. syntymäpäivänä taidetta syntyy kuin itsestään. Mitä parempi fiilis, sen parempaa taidetta. Ottaen esimerkiksi oman itseni, jolla on huono fiilis, syntyy omasta päästäni vain huonoa taidetta - joten olen ratkaissut tämänkin filosofisen ongelman.

On myös syvälle juurtunut myytti, ettäkö taiteilijat olisivat alkoholisteja. Eräs kirjailija, jonka haastattelun luin, ainakaan ei ollut. Alkoholistit ryyppäävät, eivät tee taidetta. Ihan totta. Käykää joskus katsomassa rantojen miehiä, onko heillä pensseli tai kynä kädessään? Niinpä niin.


[16:01 4.11.2008] Kaisa
Riippuu aivan siitä, onko tuska patoutunutta vai matoutunutta.
Jos tuska on patoutunutta, on jokin este joka estää tuskaa virtaamasta ulos ja muuttamasta muotoa. Taide on nimenomaan tätä virtausta. Tuska on tuskissaan ja pyrkii muutokseen, jos se ei olisi tuskaa se ei haluaisi muuttua. Silloin siitä ei voisi tulla taidetta.
Patona saattaa olla vaikkapa pelko oman tuskansa riittämättömyydestä, eli ei halua katsella omaa tuskaansa koska se saattaakin olla paljon mitättömämpi kuin miltä se tuntuu. Tällöin ihminen todistuisi itsekin mitättömäksi, ja olisi kelvoton taiteilijaksi! Mutta tuskan suuruuden määrittelee nimenomaan tuntuma.
Matoutunut tuska puolestaan on ihmisessä loisiva ikuinen lierojoukko, lierot kiemurtelevat ja ihminen kärsii, kun kerran ihmisen sisällä on lieroja jotka ovat itse kärsimys. Ihminen haluaa sylkeä lieroja ulos ja siksi hän kokeilee kirjoittamista, kas vain, madot siirtyvät sormista näppäimiin ja sublimoituvat virtuaalitoukiksi, ottavat luultavasti jonkin toisen tunteen muodon.
Pohjimmiltaan taide siis on naamioitunutta ja kiemurtelevaa tuskaa, ja ihminen on murenevaa ikimustaa maata joka kehittää itsessään yhä uusia vasta-aineita matojen torjumiseen, joskus siinä onnistuu ja sitten aikuistuu ja sisällä on kuolleita matoja.


[20:54 4.11.2008] R.K.
Itse koen patoutumisen sellaisena potentiaalienergiaa luovana, ja voin sen jälkeen sitten huomata olevani luovana, kun koski on päässyt koskettamaan paperia ja ties mitä.

Matoutuminen sen sijaan ei ole hyväksi... se on vain sitä kun ollaan alhaalla, eikä ole paineita päästä ylös (paitsi kun sen kosken tulva syöksyy päälle). Maan alla on oma maailma. Siellä voi kyllä rakentaa ja luoda kaikenlaista hiljalleen, mutta yhdistettynä tulviin se on enemmänkin vain alakuloisuutta ja makoilemista.

Onneksi on kuitenkin virta joka rikkoo ja vie.

Olen kyllä huomannut, että ainakin ennen esim. syntymäpäivänä tai jouluna loin enemmän. Asiaan saattaa vaikuttaa myös vaikkapa TV-virikkeiden puuttuminen. Samoin kuin alkoholismi, voi Internet tai mikä tahansa huono tai ihanakin asia viedä ihmistä mukanaan.

Kannattaa erakoitua, mutta tuskaa varoen. Harmonia on tarpeellista. Erakoitumisesta huolimatta voi perhe tai parisuhdekin auttaa paljon. Myös alkoholi, jos sitä nauttii tarpeeksi vähän. Kannattaa joskus maistaa myös suklaapatukkaa.


[21:26 4.11.2008] M.H.
Jos mulla on hyvä fiilis, ei synny kuin paskaa tekstiä. Maalaamisessa taas ei ihan niin ole, mutta siinäkin auttaa jos on vähän huonommat olotilat.

Hyvät olot puran aina toisiin ihmisiin, huonot paperille tai kankaalle.

Mun masennus kestää yleensä korkeintaan yhden päivän tai illan, kirjoitan/piirrän/maalaan sen pois. Mutta välillä kaipaan niitä negatiivisia olotiloja koska silloin mun keskittyminen on parempi, olen avoimempi itsetutkistelulle, syvällisempi ja herkempi. Oon oppinu rakastamaan sitä ns. tuskaa.

Maalaamisessa taas monesti se kuvan luominen kankaalle mikä on päässä on silkkaa tuskaa. Jos ei ihan heti saa sellaista tulosta kun haluaisi... jos kuvassa on jotain vikaa mutta ei keksi mitä, tai jos keksiikin niin ei vaan saa sitä oikein (nyt taistelen myrskyaaltojen kanssa). Silloin olen niin pahalla päällä, oikea hirviö, eikä silloin kannata oleilla mun kanssa samassa huoneistossa.

Tai sitten jos pyhitän maalaamiselle koko päivän, en muista juoda tai syödä, huomaan sen yleensä siitä että on jo niin heikko olo että käsiä tärisyttää eikä maalaaminen siksi enää suju.

Joten mun tapauksessa luomisen tuska pitää paikkansa.


[21:31 4.11.2008] R.K.
Mulle taas nimenomaan maalaaminen ja piirtäminen on helppoa, ehkä koska se on mun alkuperäinen alakin. Se vaatii kuitenkin keskittymistä, ja mun keksittymiskyky on laskenut radikaalisti siitä ku olin pikkunen. Muutenki jos on vaikka vessahätä, ei voi tehdä kunnolla mitään. Tuskaa on niin monenlaista ja niiden vaikutukset ovat myös moninaisia.


[15:56 5.11.2008] S.V.
Ehkä taiteellisesti suuntautuneet ihmiset tuntevat herkemmin tuskaa, ainakin syvemmin, ja sitä paitsi tuska tutustuttaa ihmistä itseensä.
Parhaimmillaan oppii tuntemaan itseään piirun verran paremmin ja lisäksi, jos hyvä tuuri käy, saa pienen ripauksen myötäelämisen kykyä. Niistä saattaa siis saada aineksia keitokseensa, josta taidettaan muokkaa.

Mutta eihän se kaikkiin päde, eli en tarkoita että kannattaa kärsiä luodakseen taidetta - en.
Ylipäätään tuskaa ja tuhoa tulee kaikin tavoin välttää vaikka luonnollisesti elämään kuuluvatkin.

Silti epäilen, että teflon-ihminen, jolle elämän vaikeudet ja helppoudet eivät tartu, tuskin saa aineksia, syytä, väkertää minkäänlaista taiteentapaista.

Sitä paitsi, tuska on väliaikaista, mielihyvä on väliaikaista, taukopaikoilla ainakin kykenee luomaan.

Eiköhän taiteilijoissa ole kautta aikain ollut aina niin raittiita kasvisyöjiä (Leonardo da Vinci) kuin juoppojakin (Pentti Saarikoski).

*tai kaipa se Leonardo punkkua hiukkasen joi*


Eikä luominen synny tuskasta, vaan siitä rauniosta, joka tuskan jälkeen tulee.


[18:34 5.11.2008] M.L.
täällä on monenlaisia näkemyksiä tuskan osuudesta taiteen syntyyn ja taiteilijuuteen yleensäkin. Hankala omasta mielestä sanoa selkeää mielipidettä, mutta siitä olen varma, että tuskalla on osuutensa, se on jotenkin läsnä. Henkilökohtaisesti samaistun siihen mitä Santeri Latvaala sanoi alussa: "
Omasta mielestäni kuitenkaan taidetta ei voi luoda, mikäli on tuskainen olotila, henkinen tai fyysinen. Siinä tilassa vedetään SSRI:t naamaan, poltetaan ketjussa ja katsotaan pornoa kiihottumatta, kun ei keksitä muutakaan. Mutta viimeiseksi tulee mieleen tehdä jotain, varsinkaan taidetta."
Tässä näen kyseessä olevan eräänlaisen lamauttavan tuskan joka koituu esteeksi minkäälaiselle inspiroitumiselle. Sitten on sellaista tuskaa joka hieman myllertää mielessä kuin järjestellen asioita, tällainen olotila saattaa kestää useita päiviä eikä siinä tapauksessa voi oikein tehdä mitään ja sitten yhtäkkiä jotain loksahtaa paikoilleen ja syntyy helvetinmoinen halu saattaa syntynyt idea aivoista paperille/kankaalle etc. tässä näen jotain samaa mistä Sami Vainikka sanoi: "Eikä luominen synny tuskasta, vaan siitä rauniosta, joka tuskan jälkeen tulee."


[21:55 5.11.2008] A.M.
Tuska on olennainen osa taiteen synnyttämiseen. Tuskataide ei ole tehtyä vaan se on synnytettyä.
Syntymäpäivätaide ei ole taidetta vaan paskaa, tuntipalkka työstämistä.
Olen itse alkoholisti mutta en suinkaan kykene luomaan mitään, kun olen humalassa. Käyn kyllä ansiotyössä, eikä alkoholismini haittaa työntekoani. Olen alkoholisti koska en pysty kontrolloimaan juomistani. Mutta en suinkaan pidä itseäni taiteilijana vaan sen (kirjoittamisen) harrastajana.
Olen käynyt katsomassa "rantojen" miehiä ja naisia. Vietin nuoruuteni Oulun Raksilassa jonka
läheisyydessä sijaitsi alkoholistien yömaja. Siellä oli maistereita,duunareita, tuomareita ja myös taiteilijoita (kaikki työkyvyttömiä).

Siispä olen joka asiassa täysin erimieltä S. Latvalan kanssa.
Aloitus puheessasi leijui muutenkin nationalismi. Jota ihmettelen syvästi.



[21:05 6.11.2008] A.N.
En minä kännissä runouttani siitä syystä luo, että aamulla tsekkaillessani yön antia joudun kerta toisensa perään jatkuvasti pettymään.
Enkä minä taidettani absoluuttisessa onnessa tee, en tee hyvällä mielellä kirjoituskielelläni yhtään mitään.
Sillä vähällä kokemuksella, mitä minulla runoudesta on, olen joutunut karvaasti toteamaan, että tuskan elementit ovat looooistava tilaisuus luoda jotakin jännittävää sisältöä runouteeni. Kiihtyneenä uskon olevani avoimimmillani, joten kyllä, minä olen kliseinen ihminen, koen tuskaa taiteillessani, koska se tietää lähes varmaa onnistumista.

Onnistumisen tunne tulee sitten lähinnä palautteen myötä. Olen havainnut, että varsinkin Aukea-kansa tykkää riipivästä hirmurunoudesta, johon voi sitten kaamosaikana samaistua.

Toki tykkään myös iloisesta ja erityisesti huumorintajuisesta runoudesta. Niiden mestari on esimerkiksi... enpäs sano, tai tämä menee väärään palstaan ja jälleen keskinäiseksi kehumiseksi. Se ei kuitenkaan kosketa niin vahvasti kuin avoimessa ja siinä kehumassani kiihtymyksen piikissä kirjoitettu rehellinen runo. Paskaa se ei kuitenkaan ole.

Tottapuhuen, luen itse synttärirunoutta helkkarin paljon mieluummin kuin synkkärirunoutta.




[23:54 8.11.2008] S.L.
Unohdin kai mainita olevani itsekin alkoholisti, mutta sen kai voi todeta siitä, kuinka huonoja runoja teen.


[12:59 9.11.2008] S.L.
Tähän väliin pistän kevennykseksi hauskan vitsin, sillä en osaa ottaa keskusteluunne kantaa mitenkään järkevästi. Keksin tämän vitsin itse eilen illalla siinä kello 23 aikoihin:

Arvaahan, missä autoni on.

- No?

Parkkipaikalla.

No, sen pituinen se tarina sitten.


[13:15 9.11.2008] M.L.
onkos tää nyt joku aukean alkoholistien kokoontuminen?

ei mutta. taide ja tuska. tuska ja taide. varsinaisen taiteen ja terapiataiteilun rajahan on hiuksenhieno. puratko tuskaasi taiteella vai taiteeseen. sen oppii tunnistamaan ajan kanssa.

oma kuvani tästä "runoilijuudesta" on tolkuttoman romantisoitu, enkä kirjoita onnellisena yhtään mitään. dekadenssin kautta suuruteen jne. se johtaa yleensä siihen, että enemmän tai vähemmän tietoisesti romautan kirjoittamista häiritsevän tasapainotilan, vaivun kaaokseen, kirjoitan pari viikkoa silkkaa scheissea ja kappas, sitten tulee niitä runoja, joita lähti sillä romuttamisella hakemaan. vuosikausia on allekirjoittaneelle ollut niin, että "taide" syntyy sen riipivän tuskan jälkimainingeissa, ja että ihmissuhteet ovat pelkkää materiaalia kirjoittamiselle. sanat tulevat aina ensin.

ja mitä tulee tuohon etanolin naukkailemiseen, niin maistuu kyllä ja useimmiten liiaksi.


Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty