Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 

Viimeisimmät keskustelut

Terapiarunot vai lähes analyyttisesti rakennetut kokonaisuudet?

[14:06 29.11.2008] A.A.
Itse olen harmikseni huomannut, että omat tunteenpurkamisrunot ovat paljon helpommin tykättävissä kuin sellaiset, joita on yrittänyt kylmän ulkopuolisesti kirjoittaa.
Kaiken lisäksi terapiarunot saattavat syntyä muutamassa minuutissa, ja silti ne vaikuttavat jopa taidokkailta. Kun taas yrittää "keksiä" runon, jonka kirjoittamiseen ei aja oma tuskantunne, saattaa prosessi kestää tunteja. Eikä lopputulos silti ole kovinkaan vaikuttava.
En nyt tarkoita ettei jokaisessa runossa käytettäisi omia kokemuksia, tietenkin käytetään.
Tarkoitan, että on sellaisia runoja jotka on kirjoitettu rauta kielellä ja joita on viimeiseen asti hiottu, ja sellaisia, joihin on ennen vuoteeseen menemistä purettu senhetkiset tuntemukset ja sitten menty nukkumaan.
Kummanlainen taide miellyttää teitä enemmän?


[14:49 29.11.2008] J.S.
Terapiarunot jäävät yleensä niin henkilökohtaisiksi, että ulkopuolisen lukijan on hyvin hankalaa ns. päästä niihin sisälle. Niillä on usein enemmän merkitystä runoilijalle itselleen, mutta sellaisinaankin niillä on oma paikkansa kirjallisen taiteen kentässä. Nopeasti rykäistyissä luomuksissa on myös tiettyä eloisuutta ja luonnollista kauneutta, sillä yleensähän ne perustuvat pelkästään intuitiolle ja hetkelliselle tunteenpurkaukselle (henk.koht. puhuen). Ne ovat hiomattomia ja alkuperäisiä. Tosin voivathan ne myös olla yksinkertaisesti rujoja ja huonojakin.

Huolellisesti rakennetut tekstit puolestaan ovat käsitöitä. Suunniteltuja, työstettyjä ja viimeisteltyjä taidonnäytteitä. Kirjoittaminenkin on käsityötä. Itseäni näissä viehättää eniten se, kun taitava kirjoittaja piilottaa tarkoin laaditun rakenteen sisään jonkin pienen yksityiskohdan, oivalluksen tai jipon, jonka löytäminen on aina yhtä elähdyttävää (sitten voi hetken myhäillä tyytyväisenä omasta nokkeluudestaan.)

En osaa laittaa näistä kahdesta toista toisen edelle. Kummallakin on paikkansa ja tarkoituksensa. Molemmat voivat onnistuessaan olla aivan yhtä elämyksellisiä. Tämäkin taitaa olla sellainen "pidätkö itseäsi impulsiivisena vai suunnitelmallisena" -kysymys. Itse arvostan kirjallisissa teoksissa enemmän tarinaa. Satun vain pitämään hyvistä tarinoista, ja vaikka tännekin olen enimmäkseen runoja rustaillut, miellän itsekin kuitenkin novellistiksi ja tarinankertojaksi (joskaan en vielä kovinkaan hyväksi.)


[19:12 29.11.2008] A.N.
"Kummanlainen taide miellyttää teitä enemmän?"

Tee molempia ja sekoita ne keskenään. Se on kaikkein parasta.


[20:40 29.11.2008] P.N.
Jos haluaa terapiarunoja kirjoittaa, tämä lienee sille oikea foorumi. Yleensä terapiarunot vain ovat pikemmin hienostelevaa päiväkirjatekstiä, jota ei kyllä millään jaksa lukea ilman viitekehystä.

Terapiarunoudessa on myös se huono puoli, että niiden kirjoittajat saattavat valuttaa sydänvertaan tekstiin ja sitten joku kommentoi niitä ikävästi puhtaasti taiderunouden lähtökohdista.


[21:13 29.11.2008] P.P.
Enpä sanoisi, että on erikseen terapia- ja taiderunoutta tai minkä etuliitteen siihen nyt haluaakaan laittaa. On vain runoutta. Samahan se lukijalle miten lopputulokseen on päästy, mutta olen huomannut, että runoja kannattaa kirjoittaa vasta kun aiheeseen on tullut sopiva etäisyys (vuosia). Se toimii ainakin omalla kohdallani parhaiten.


[18:03 1.12.2008] E.M.
Omat terapiarunoni näyttävät lähinnä tältä:

"Vittu/kun vituttaa/tänään."

Eli eiköhän pitäisi pyrkiä näiden kahden esittämäsi kirjoitusmetodin synteesiin. Itse en koskaan aloita runoa ilman ideaa. Mutta se lopullinen hiominen on hyvinkin analyyttistä ja kylmää, mutta sillä on paikkansa.

Stephen King taisi joskus verrata kirjoittamista arkeologiaan. Tässä sovellettu ja tiivistävä vertaus runonkirjoitukseen: runon idea on fossiili, johon törmäät vahingossa. Sen löytämistä voit edesauttaa vain lähtemällä ulos maailmaan, luoda olosuhteet jotka ovat edullisia maasta törröttävään fossiiliin kompastumiselle. Mutta kun olet löytänyt sen, alkaa kylmä ja arkinen ja huolellinen puurtaminen, jossa kaivat fossiilin esiin ja puhdistat täydelliseksi.


[14:21 3.12.2008] M.H.
Miten olisi analyyttisesti rakennetut terapiarunot? Itse harrastan sellaista.

Viimeisen sysäyksen valitsemaani tapaan kirjoittaa, vaikutti viime huhtikuun teema, mikä perustui kirjoitusharjoitukseen. Sen jälkeen olen suurimmaksi osaksi kirjoittanut kaikki tekstini vapaalla kirjoitustyylillä, kirjoittanut kaiken paperille mitä mielessä pyörii, ahistaa ja mitä toivon, fantasioin ja pelkään. Tekstiä tulee usein paljonkin. Sen jälkeen olen antanut tekstin "levätä" pöydällä ja myöhemmin analyyttisesti rakentanut mieleni kakasta kokonaisuuksia. Joskus tosin tulee jo ihan suoraan runomuodossa jotain ja silloin korkeintaan karsin tekstistä muutamia sanoja pois tai vaihdan synonyymiin tms.

Tykkään myös lukea sellaista tunnepitoista vuodatusta, mutta usein sellaista mitä on vähän stilisoitu. Pidän sellaisesta vaikka en siihen heti sisälle pääsisikään. Pelkät sellaiset ulkopuoliset havainnoinnit ilman tunnetta, ovat minusta ikävä kyllä ilman tunnetta myös lukijan (tai ainakin minun) näkökulmastani. Kylmää, metallista ja luotaantyöntävää.


[14:46 3.12.2008] A.N.
"Terapiarunot vai lähes analyyttisesti rakennetut kokonaisuudet?"

Oli pakko palata tämän kysymyksen äärelle vielä. Olen kirjoittanut paljon, mutta vielä enemmän ja kauemmin olen kuunnellut musiikkia. Äidinkielestäni johtuen erityisesti suomalaiset sanoitukset ovat olleet lähinnä "sydäntä". Esimerkkejä olisi tuhansia, mutta otetaan nyt nämä tavallisimmat, legendaarisimmat ja kaikille tutuimmat:

Hector, Juice, Gösta Sundqvist, Ismo Alanko, Heikki Salo [viimeiseksi mainittu sillä oikeutuksella, että se on tehnyt sanoittamisesta niin ison "numeron", kirjoittanut kirjankin]

Voidaan kysyä, kumpi teksteistä ennen kaikkea kuuluu, terapeuttinen itsereflektio vai tekniikka? Tuskin kukaan pystyy sanomaan pätevää vastausta. Hyvissä runoissa nuo asiat kulkevat käsi kädessä. Terapia ja henkilökohtaiset tuntemukset ovat runon toisinaan miltei näkymätön sielu, analyysi on työväline ja kakun näkyvä kuori.

Minun kaikki runoni kertovat ja eivät kerro minusta. Niissä on sekä ulkopuolisesta, että omasta sisäisestä maailmasta tehtyjä havaintoja sekoittuneena. Ne eivät ole ikinä omaelämänkertoja, mutta eivät koskaan täysin todellisuudesta irrallisiakaan. Tämä on selkeästi mielekkäin ja parhaalta tuntuva metodi tehdä teksti. Ja tuohon Minna-Maaritin analyyttiseen rakentamiseen, nähdäkseni se tarkoittaa nimenomaan sitä stilisointia. Sehän on täysin välttämätöntä suorittaa loppuun asti, että saa tekstistä valmiin ja toimivan. Juuri siksi sen voikin halutessaan jättää kokonaan tekemättä ja pistää ajatuksensa "kerralla purkkiin", kansi kiinni ja lukijalle.

Joku ehkä huomasi, että tuossa on pieni ristiriita. Niin on. Kirjoittaminen on aika ristiriitaista puuhaa. Jossa on tyylejä monia. Mutta uskoakseni vähintään ripaus pitää runossa olla aina sekä keinotekoista, että aitoa, jos haluaa sen näyttävän elävältä ja runolta. Se on sitten oma päätös tai intuitio, antaako keinotekoisen vai aidon dominoida. Itse tykkään eniten siitä, että luodaan keinotekoinen tarina aidoista osista.


[15:29 3.12.2008] K.K.
En ole koskaan harrastanut terapiarunoutta. Tunteiden purkamiseen kirjoittaminen ei sovellu minulle ollenkaan, ainakaan silloin kun puretaan sen hetkisiä mielialoja. Ne ovat liian läsnä ja muodottomia.

Toisaalta en koe rakentavani runojani mitenkään analyyttisesti. Alan kirjoittaa useasti ilman minkäänlaista ideaa, tunnelman mukaan, ja lopulta kun ajatus selkenee, rakennan tekstistä kokonaisuuden ja muotoilen kohtia mieleni mukaiseksi.

Kyllä runoissa pitää kuulua oma ääni, seikkailu konkreettisessä mielessä tai mielessä. Mutta päästä suoraan paperille puretut tunteenpurkaukset ovat monesti kovin vyöryävän mustavalkoisia - ainakin omalla kohdallani. Ehkä ne sopisivat paremmin musiikkipuolen lyriikkaan.

Tai mitä minä hourailen, en tahdo edes erotella näitä toisistaan. Niin kuin en ole ennenkään tehnyt.


[21:33 4.12.2008] M.H.
"Ja tuohon Minna-Maaritin analyyttiseen rakentamiseen, nähdäkseni se tarkoittaa nimenomaan sitä stilisointia."

En kyllä sitä tarkoittanut. Joskus runo saattaa olla ihan eri fiiliksissä kuin se teksti minkä annoin juosta vapaasti paperille, kun otan lauseen sieltä sanan täältä, irti asiayhteyksistään.


[22:15 5.12.2008] E.M.
Siteerattakoon tähän vielä Pentti Saarikoskea kokoelmastaan Tanssiinkutsu:

"--
kun kirjoitan olen sienimetsässä
ja sieniä ei löydä muuta kuin kuleksimalla
kiireettä sinne tänne
ja kun löydän sienen en ota vain lakkia
otan myös varren ja tyven
ja rihmastonkin haluan mukaan
vaikka se olisikin lyhytnäköistä ja tyhmää
mutta runon pitää olla kokonainen kasvi
ei pelkkä itiöemä
hyvä runoilija
ei tee runoja
vaan etsii niitä."


[00:24 6.12.2008] R.K.
Itse en pidä runoista, enkä varsinkaan proosasta. Kai täytyy sitten vastata, että suosikkeinani ovat enemmänkin "terapeuttisen analyyttisesti rakennetut asiat".


[01:03 6.12.2008] A.N.
"hyvä runoilija
ei tee runoja
vaan etsii niitä"

Penakin oli vain ihminen, piti päästä heittämään nokkeluuksia. Olisi vaan nöyrästi myöntänyt, että kyllä sekin joutui ne runot tekemään, ei ne pelkästään "etsimällä" syntyneet. Vaikka onhan siinä toki vinha perä, että tuo etsintä on osa prosessia.

Entäpä jos runoilija, prosaisti tai (asiakirjoittaja) olisikin itse se sienimetsä, joka paahtais vaan tekstiä nauhurille ja haamukirjoittaja perkais sieltä sitten paperille ne parhaat palat?

Se kyllä nostais tietyllä tapaa runouden romanttista arvoa, että runoilijalla olis kirjuri erikseen.

Onhan näin varmaan tehtykin. Esimerkkejä? Sekä omasta elämästä, että muualta.


[09:41 6.12.2008] E.M.
Minä ainakin törmään runoihin. Teen ne vaan loppuun löydettyäni ne.


[13:24 6.12.2008] K.K.
Sinne kuuluisalle sienimetsälle pitää lähteä käppäilemään että runot löytyy, itse useasti laiskottelen sohvalla elokuvan parissa ja katselen ikkunasta epämukavan oloista hämärää.

"Itse en pidä runoista, enkä varsinkaan proosasta. Kai täytyy sitten vastata, että suosikkeinani ovat enemmänkin "terapeuttisen analyyttisesti rakennetut asiat"."

Juuri päinvastaista mieltä. Analysoin mielelläni epäsuoraa sanaviidakkoa hahmottamaani muotoon. Haluan vanhainkodissakin, jos sinne asti pääsen, pureskella itse ruokani.


[10:57 8.12.2008] M.H.
Suppilovahverot on sellaisia mitkä näyttää kaukaa ja vähän lähempääkin kuolleilta lehdiltä. Kun maata katsoo kauemmin huomaa, että se on täynnä sieniä.

Jotkut hetket on sellaisia. Valmiita runoja kun vaan osaisi "avata silmät" ja kirjoittaa ylös kaikki mitä ympärillä tapahtuu ja mielessä pyörii :)


[01:43 10.12.2008] A.N.
Minusta hyvä runoilija on ennen kaikkea se, joka kykenee tuosta vaan ilman sienikirjaa erottamaan keltavahverot kanttarelleista.


[10:51 10.12.2008] K.K.
Ei mitään sienikirjaa. Välillä on hyvä erottaa vahverot kanttarelleista, välillä on hyvä sekoittaa ruoka- ja hallusinaatiosienet.


[15:49 10.12.2008] A.N.
"välillä on hyvä sekoittaa ruoka- ja hallusinaatiosienet"

Ottamatta tähän väitteeseen sen enempää kantaa nykyihmisen osalta, voin todeta lukeneeni hiljattain tenttikirjaa, jossa todettiin puheen kenties syntyneen siitä, kun apinaesi-isämme tekivät yllämainitun remixin kenties vahingossa ja tästä seurasi neuroottinen ilmaisupakko, joka synnytti sellaisen meille kovin tutun ja arkisen asian kuin puhe (ts. puhuttu kieli)

Kenties tarina on joillekin tuttu, mutta tuskin kaikille kumminkaan, joten katson asiakseni toimia nyt julkisena kansanvalistajana.

Kirjoitettu kieli taas syntyi kenties luonnosta erottautumisen pakosta, en sitten tiedä, mikä yhdiste on tuon ominaisuuden varhaisihmisten pääkopassa laukaissut. Vai onko se vain seurasta siitä, että kun opittiin puhumaan, niin pitäähän sitä sitten oppia lukemaan ja kirjoittamaankin, että myös käsillä ja silmillä on työtä kielen kanssa, eikä pelkästään suulla.


Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty