Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 

Viimeisimmät keskustelut

Mitä on runouden taito?

[01:57 30.12.2009] A.N.
29.-30.12.2009

Kirjoitan nyt runouden taidosta. En viittaa teoksessani Aristoteleen runousoppiin. Olen lukenut sen, enkä muista siitä mitään muuta, kuin että se viittaa mielestäni enemmän näytelmäkirjallisuuteen. Lisäksi koen, että teos on melko vanha, onhan se kirjoitettu suomeksi jo vuonna 1871, jolloin Pentti Saarikoski ei ollut edes vielä syntynyt. Toivon kuitenkin, että joku valottaisi minulle Aristoteleen runousopin merkitystä ja keskeistä sanomaa runoilijalle, koska se tuntuu olevan jonkinlainen kirjallisuuden perusteos.

Mutta nyt kirjoitan kuitenkin omista lähtökohdistani, runouden taidosta. Kun puhutaan runouden taidosta, voidaan kai käyttää nimitystä �hyvä runoilija�, jolla viitataan osaavaan runoilijaan. Hyvän runoilijan määritelmä ei voi mielestäni olla se, että osaa kirjoittaa runoja, koska jokainen osaa kirjoittaa runoja. Ainakin näin todetaan nykyään sanataiteen opetuksessa useissa yhteyksissä. Mutta olisi jotenkin järjenvastainen ajatus, että kaikki, jotka osaavat kirjoittaa runoja, olisivat hyviä runoilijoita. Eihän kaikki ole hyviä uimareitakaan, vaikka iso osa ihmisistä osaakin uida.

Ilmeisesti hyvä runoilija osaa kirjoittaa hyviä runoja. Kymen Sanomat kulttuuriosastossaan (20.12.2009) määrittelee hyvän runon tanskalaisrunoilija Kenneth Krabatin suulla seuraavasti:

�Krabat piirtää paperille viivan ja toiselle puolelle kolmion, toiselle puolelle ympyrän.
- Tämä ympyrä on runoilija. Hänen pitää saattaa teoksensa tähän viivalle, rajapintaan. Yleisö on täällä kolmion puolella. Hyvä runo ei mene tämän rajan yli, vaan runoilija vetää yleisön tähän rajalle. Siihen pitää pyrkiä, siinä on se maaginen runouden läsnäolon tavoite. Jos runoilija menee viivan yli, hän on vain viihdyttäjä, joka kosii yleisöä.�
Krabat edelleen:
� kaikki maailman runoilijat kertovat samasta jutusta. Erottautuminen tapahtuu vain tavalla, millä juttu kerrotaan. Ja läsnä olemisella:
- Läsnäolo, läsnäolo, läsnäolo. Vain se merkitsee. Se, miten menet siihen runoon.�
Ehkä Krabat viittaa nyt runon lausuntaan, vai puhuuko hän sittenkin sen kirjoittamisesta? Ja mikä on tuo juttu, josta kaikki kertovat? Tunnen itseni onnettomaksi, kun en edes tiedä. Maailmanrauha? Rakkaus? Ihmisenä oleminen? Ystävyys? Yksinäisyys? Politiikka? Uskonto? Elämä? Kuolema? Vai se mistä Hynynen marraskuun runoraadissa kertoi? Enkö ole runoilija, kun en tiedä?
Krabat vielä tiivistää:
�Hirven saalistaminen on kuin kirjoittaisi helvetin hyvän runon. Sinä et saa hirveä, jos et ole läsnä saalistustilanteessa.�
Sittenhän runous on kuin kestävyysjuoksua. Katselin kaksi viikkoa sitten videota, jossa 10000 metrin juoksun Euroopan mestari vuodelta 1971 vertaili juoksua saalistukseen, voittajaa leijonaan ja kilpakumppania gaselliin.
Siihen yhtäläisyydet jäävätkin. Olen huomannut, että kun nukkuu liian vähän, tulee päähän jänniä ajatuksia ja kirjoittaa luontevasti, mutta elämä on muuten kurjaa, eikä juoksusta tule mitään. Kun taas nukkuu hyvin, juoksu kulkee, eikä ole mitään tarvetta kirjoitella runoja.
Tai sitten olen käsittänyt senkin asian väärin ja ne jännät ajatukset eivät olekaan oikeasti runoja.

Olkoon, jätän Krabatin. En tosin siinä mielessä, koska olen hetero, emmekä täten seukkaa.
Mutta lähteitä, joiden peilikuvasta voi yrittää katsella hyvää runoutta tai runoilijaa, on muitakin. Esimerkiksi tällainen on Merja Virolainen, Helsingin Sanominen Sanojen aika-sivustolla.
Virolainen peräänkuuluttaa kärsimystä. Ei voi kirjoittaa hyviä runoja, jos kirjoittaminen on kivaa. Jo nyt on perkele. Entä jos runoilu tuntuu kivalta ja runoja vain tulee. Sitten tietää, että ei ne voi olla hyviä, koska niiden tekeminen tuntuu kivalta. Se jo itsessään alkaa olla kärsimys, jos on kirjoittanut kolmetuhatta runoa kuten allekirjoittanut ja kaikkien niiden tekeminen on ollut kivaa ja sitten auktoriteetti, oikea runoilija, toteaa, etteivät ne voi olla hyviä, kun ne ovat syntyneet hyvissä fiiliksissä.
Toisaalta, jos näin todella olisi, ollaan saman dilemman äärellä kuin kestävyysjuoksussa. (Oikea sana? En tiedä, mitä dilemma tarkoittaa). Siinähän jotkut korostavat kärsimyksen merkitystä, toiset taas sitä, että liioiteltu kärsimys johtaa pikemminkin ylirasitustilaan ja tulosten heikkenemiseen. Kokemusperäisesti uskoisin �totuuden� olevan siltä väliltä.
Noh, Virolainen korostaa myös runoilijan moraalittomuutta ja sitä, että ei saa antaa yliminän ja alitajunnan työskennellä, vaan runon pitää kasvattaa runoilija, pitää siirtyä elämänkerronnasta �entä jos� asetelmaan, antaa kuvien viedä. Noh, tämä on kyllä helppo havaita kaikkien julkaisseiden runoilijoiden ja sitä lähestyvien teksteistä. Eivät he juurikaan pyörittele kynää todellisuutensa ympärillä, vaan kirjoittavat sen uusiksi. Ja moraalin rikkominen on suoranaisen tietoista ja tahallista. Itsekin ajoittain kirjoitan jotain tämmöistä. Olenko niiltä osin sitten lähestymässä hyvää runoilijaa? Minulla on kyllä myös elämänkerrallisia runoja. Ovatko ne sitten silkkaa paskaa?
Kuka kertoisi minulle? Hankalaahan tämä on, kun ei ole ollut missään kirjoittajakouluissa kuulemassa, miten asiat oikeasti ovat. Aukeakin on vähän niin kuin lukisi ukkoköörille saunassa humalassa pöytälaatikkonsa tuotoksia. �Hyvä hyvä�, ukot örisisivät tajunnan rajamailla. En viittaa siihen, ettei aukea olisi sinänsä ihan laadukas paikka, jossa amatöörikriitikot panevat parastaan. Vaan lähinnä siihen, että täällä on ehkä viisi ihmistä, jotka lukevat ja kommentoivat minun runojani. Missä on oikea elämä? Missä on yhteiskunta? Missä ovat he, kenelle kirjoittaa ja onko minulla edes mitään sanottavaa? Entä jos kirjoittaminen onkin minulle vain samanlainen neuroosi kuin että tarkastaa ulos lähtiessä vesihanan. Ei tule julkista tunnustusta tai edes yksittäistä selkään taputtajaa: �Kyllä olet älykäs ja luova kaveri, hyvä vesihanan tarkistaja�.
Ehkä minulla ei kerta kaikkiaan ole kenellekään mitään annettavaa? Aikuisten oikeasti siis, aukeahan on vähän niin kuin, että jos pöytälaatikkorunous on onanointia makuuhuoneessa, niin aukea on kuin masturbaatiota ja saman aikaan chattaa Kiss FM:n chatissa. Oikeat runoilijat, he ovat kuin Raakel Liekki, Teresa Orlowski, Henry Saari ja Raisa Cacciatore.
Ja että runous on valhe (Virolainen). Haluanko minä valehdella? En, pienenä opetettiin, että ei saa valehdella ja vaikka välillä yritinkin, niin olen kyllä nyt todennut, että rehellisyys, rehellisyys itselle, kaunistaa elämän. Eli runous onkin jonkinlainen �sairaus� siinä kauniissa elämässä, josta on pikimmiten päästävä eroon? Tätä olen hieman epäillyt, oisko näin todella?
Ja kusettiko Matti Rossi tuodessaan esiin yhteiskunnalliset epäkohdat, ehkä luokkaristiriitaa ei olekaan, vaan kaikki on oikeasti ihan ok? Joku joskus sanoi, että todellinen taiteilija ei voi olla poliittisesti sitoutunut, koska se rajaa liiaksi ajattelua. 60-luvun lopullahan Suomessa kirjailijaa nimenomaan vaadittiin tunnustamaan väriä, tai et ollut mitään. Oliko se aika väärä vai tämä? Vai oliko se vain sen ajan juttu ja nyt on nyt, eikä muuta voi, kuin katsoa kädet taskussa? Sitä paitsi Saarikosken Pena erosi Prahan miehityksen jälkeen SKP:stä. Oliko se meriitti vai miinus hänen runoilijuudelleen? Minun päähäni ei mahdu, että asia olisi millään lailla merkityksetön.
Ei hitto. Kyllä runoutta pitäisi pystyä jotenkin mittamaan. Muutenkin kuin runomitalla, jota en tietenkään hallitse. Sikäli olen kyllä aika hanurista kirjoittajana. Jambit ja trokeet ja Kalevalan mitat ovat aivan sekaisin, että mitä ne edes on. Jos kirjoitan haikun tai tankan, joudun joka kerta tarkistamaan, miten ne tavut pitäisi olla ja silti menee väärin. Ei sellainen voi olla hyvä runoilija. Tuskin edes täytän Kärki-Helismaan puhtaan loppusoinnun kriteeriä, enkä ole ikinä valmistanut friteeriä, mutta se menee jo ruuanlaiton puolelle.
Mutta eikö kirjoittaja, joka ei hallitse kirjoittamisen perustekniikkaa ole vähän sama kuin kuvataidelilja joka ei tunne väriteoriaa? En minäkään tunne, ei sen puoleen. Mutta pitäisi tuntea, jos aikoo kuvataiteilla tosissaan. Ei riitä, että askartelee lumihiutaletta orastavasti muistuttavia kuvioita ja lätkii niitä miten sattuu paperille ja väittää että on nero, että ei tarvitse vaikutteita muilta. Tämmöisiä neroja kun on miljoona tuhannessa, kaikki keskenään ihan samanlaisia.
Vähän sama se on soitossa, tai sitten pitää olla armoton show-mies, kuten Andy McCoy tai Jimi Hendrix. Toki he perustekniikan osaavat kumpikin kohtuullisesti ja ovat hommaa kovasti treenanneet, että sikäli vertaus söhertäjään on ontuva, vaan kuitenkin sitä perustekniikkaa tärkeämpi on se improvisaatio ja show-miehenä oleminen heillä, oman itsensä esittäminen. Sikäli enempi Big Brother tyyppejä. Koko ajan pöllyissä ja antavat sekavia lausuntoja ja pukeutuvat hassusti. Kyllä helvetinmoista sitkeyttä vaatii elää sellaista elämää 24/7. Moni wannabe yrittää pari vuotta ja ajautuu sen jälkeen joko yhteiskunnan holhouksen alaiseksi tai sitten ihan kiltisti keskiluokkaiseen elämään, työuraan Nokian palveluksessa, autoon, koiraan, lapinlomaan ja kahteen lapseen sekä omakotitaloon.
Mutta on vaikea kuvitella, että Jim Morrisonin ja Arto Mellerin jälkeisessä maailmassa uskottava runoilijuus voisi enää perustua armottomaan päihteiden käyttöön ja piittaamattomuuteen vallitsevista normeista. Varsinkin Suomessa � jossa emme tosissaan elä 60-luvun Amerikassa, jossa kapinalla oli ihan aito ja aikuisten oikea tilaus � tietty salonkikelpoisuus tavallaan kuuluu runoilijuuteen. Ehkä se voi olla myös suomalaisen kulttuurin rakentamista, koska Suomessahan ei omaa kulttuuria edes ole. Ei liika viinan juonti ja jääkiekon ja mäkihypyn ja Uuno Turhapuron katselu ja vaimon mukilointi ja hevin rytmiin pään veivaus ja pirun merkin heristäminen ole kulttuuria vaan kontrolloimatonta tragikomediaa. Uskon, että esim Kaj Chydenius olisi tästä kanssani täysin samaa mieltä.
Toisaalta esimerkiksi Sirkka Turkka on tyylikäs, tavallaan aito suomalaisen kulttuurin rakentaja. Kiiltomadossa todetaan, että Turkka on yksinkertaisesti hyvä runoilija sen takia, että hänen runonsa antavat lukukerrasta toiseen aina jotakin uutta, mikä pitkälle johtuu ristikkäisyyden ja vastakkainasettelujen voimasta. Jos lukijan ensimmäinen ajatus Turkan runosta on, että siinä kuvataan kuolemaa, niin pian runo liikahtaakin asennostaan vaikkapa jonkun vieraskielisen sitaatin ansiosta, eikä edellisten säkeiden pohjalta virinnyt ajatus tunnukaan enää itsestään selvältä. Tämän takia on vaikeaa sanoa, mistä kaikesta Turkan runot puhuvat. Taitavasti ja lukijaansa innostaen ne tuntuvat puhuvan monesta koskettavasta asiasta, monelle aistille, monella kielellä. (Outi Oja)
Entä Jouko? (Ei sukua) Lienee enempi teatteri-ihmisiä kuin varsinainen runoilija, mutta sikäli olen kyllä mieltynyt hänen tapaansa tehdä teatteria, että se fyysisyys on siinä kihelmöivän vakavasti otettua ja tietyllä tapaa rehellisyydessään oikeastaan aika herkkää ja kaunistakin. Joskus tulee paska olo siitä, että runous ei voi ikinä keinoillaan yltää samaan, runous jää aina semmoiseksi puolivillaiseksi (miksi tämä tähän?) baskeripatonkihuivitouhuksi, joka ei voi koskettaa ihmisen syvintä sisintä, paitsi ehkä jonkun Taisto Reimaluodon räkätappi valuen lausumana. Rajuimmillaan runous kirjoitettuna on joku latteaksi jäävä toteamus �runous on paskaa p*rseestä� (AG, 07)
Tai sitten se on minun runous, joka ei tee niin. Minä en vaan osaa. En yksinkertaisesti osaa. Naapurin Liisa kyllä sanoi, että osaan, mutta se on vähän sama kuin jos olisin opetellut soittamaan kivasti suvivirren ja sukulaistädit taputtaisivat ja sitten tulisi oikea musiikin ammattilainen ja sanoisi että �soitapa poika joku toinen rempseä ralli�, enkä minä osaisi ja todellinen tasoni paljastuisi. Niin vähän samanlainen on se kustantaja, ei mikään naapurin Liisa.
Kyllä minä tänään katselin kaupunginkirjastossa ehkä vähän muutakin, mutta proosahyllyä ja mietin ensin, että ovatkohan nuo kaikki tosiaan noin hyviä. Kyllä minun oli sitten pakko todeta, että ovathan ne. Ne ovat sinne hyllyyn päässeet. Ne ovat parempia kuin se makuuhuoneessa kirjoittava jätkä, joka ei pääse koskaan mihinkään oikeaan, vaan toistaa itseään leikissä nimeltä aukea, joka on oikeastaan vähän sama kuin esim facebookin Farmville. Enkä minä provosoi tahallaan, vaikka ehkä julkaisenkin tämän itselleni kirjoitetun tekstin aukeassa, vaan ihan oikeasti ajattelen aukeasta noin. Tavallaan se on tie, joka on katsottu loppuun. Tuhlaan elämääni, jos jään pelkästään aukeaan pyörimään. Parempi melkein sitten lopettaa runous kokonaan ja keskittyä siihen, minkä edes jollain tapaa voi olla varma osaavansa.
Kyllähän minua on johonkin juttuihin pyydetty lukemaankin jotain, mutta en ole mennyt, koska käytän viikonloput mieluummin lenkkeillen kun lähden kolmen päivän väsyttävälle reissulle Turkuun. Eli ei minusta oikeaksi runoilijaksi taida olla, koska pitäisi olla niin hiton aktiivinen muutenkin kuin kynän kanssa. Runoilija on ihminen ja ihmiseksi voi kasvaa vain yhteisössä.
Pitäisi varmasti muuttaa Turkuun tai Tampereelle tai Helsinkiin voidakseen kasvaa runoilija-ihmiseksi. Ei Mikkelissä oikein ole mitään. Ei täällä ole kehitysnäkymiä. Eräs muusikkoystäväni totesi, että periaatteessa joku maailmankaikkeuden suurin muusikkonero voisi Mikkelissä jäädä täysin keskinkertaisuudeksi, koska ei Mikkelissä ole yhteisöä takana. Toisaalta jonkun Mikkelin kirjoittajat koen silleen, etten kehtaa ees mennä sinne, koska ne ovat kuitenkin kaikki ihan oikeita alan harrastajia. En minä oikein ymmärrä siitä jutusta mitään.
En kylläkään aio muuttaa, koska minulla on elämässä tärkeämpiä arvoja kuin runoilijanura. Voinhan sitä paitsi yrittää kirjoitella kaikennäköisiin aikakauslehtiin ynnä muihin miesten kuvastoihin, jos kirjoittamisen nälkä yllättää ja yrittää kehittyä ja nähdä kehitystä sitä kautta.
Miksei järjestetä mitään kirjoittajakoulua täysin vasta-alkajille? Ensin opeteltaisiin aakkoset, sitten tavut ja sitten muodostamaan lauseita jne? Semmoiseen ehkä uskaltaisin mennä. Nyt taitaa alkaa mennä vähän liian pitkälle tämä homma, joten parempi vaihtaa esseessä suuntaa.
Onhan siellä kirjaston hyllyssä minunkin tekstini. Se julkaisu syntyi niin helpolla, liian helpolla. En treenannut hommaa mitenkään määrätietoisesti. Harvempi kuudesluokkalainen lapsi niin tekee. Paitsi ehkä alansa todelliset mestarit, tiedän jätkän, joka päätti kymmenvuotiaana tulla suunnistuksen maailmanmestariksi ja siitä tosiaan tuli semmoinen, kun se alkoi treenata. Tiedän toisen jätkän, joka päätti myös, ehkä samanikäisenä, mutta siitä ei tullut, kun se ei raukka ymmärtänyt, että sitä pitää treenata. Ja että pitää alkaa heti, eikä vasta viidestoista vuosi.
Tästä piti tulla ihan erilainen essee kuin tästä tuli, jäsennellympi. Tajunnanvirtaisuuteni on ahdistavaa, päämäärätöntä, tavoitteetonta. Ei tämmöistä jaksa lukea kukaan. Joskus tekisi mieli �tuhota� runoutensa, ottaa teksteistä parhaat siivut ja hyödyntää ne romaaniksi. Mutta se on atomismia, ei heuristiikkaa. Atomismi ei johda mihinkään, heuristiikka on ainoa oikea tapa tehdä taidetta. En edes ymmärrä näiden sanojen eksaktia merkitystä, mutta suunnilleen ymmärrän. Atomismi on sellaista mielivaltaista palapelin kyhäämistä, katsotaan sitten tuleeko mitään mielekästä ja yleensä ei, ei tule mitään järkevää kokonaisuutta. Heuristiikka on kai jotain päinvastaista, ehkä holistisempaa. Mene ja tiedä.
Olisi kiva tietää mitä esim Jouni Tossavainen tai Harri Holtinkoski sanoisi tästä. He ovat ainoat livenä tapaamani oikeat runoilijat. Muistaakseni. Jos sitä yhtä trubaduuria ei lasketa, jonka kanssa höpisin joutavia erään nykyään venäläisomistuksessa olevan hotellin ravintolan vessassa ja joka sitten kaatoi sen huonekasvin. Oikea runoilija on JULKAISSUT JOTAIN JONKUN TOISEN KUSTANTAMANA. Ok, on tähän poikkeuksia, esim Valde Aho on minusta oikea runoilija, hänen omakustannetuotantonsa on jotenkin niin laaja ja tyylillisesti hyvin eheä. Toisaalta en pitäisi ihmeenä, vaikka Valdea vielä joskus joku ulkopuolinenkin taho julkaisisi. Samoin vaikkapa Aura Nurmi, tulevaisuuden julkaisija, on oikea runoilija. Tosin hänhän on julkaissut muuallakin kuin aukeassa, ihan oikeita tilaustöitä ja hänellä on vahva orivesitausta.
Ja on heitä muitakin, täällä aukeassa monia siinä hilkulla olevia. Esim Janin runoilijuus on hyvin keskittynyttä ja hän on mukana jutussa kokonaisvaltaisesti persoonallaan. Hänen tekstinsä ilmentävät häntä.
Toisaalta taas Tapani Kinnunen, toisin kuin Virolainen, korostaa rehellisyyttä ja alitajunnan merkitystä. Mutta hän onkin Joensuusta, hänelle kaikki ratkaisut elämässä on helppoa ja selkeää. Sitähän se hyvä runouskin varmasti hyvin pitkälti on, helppoa ja selkeää. Olen minäkin sellaisia kirjoittanut, selkeitä runoja, mutta tulen vähän surulliseksi niistä, kun ne ovat niin onnettoman keskinkertaisia. Elämä voittaa kun sormella koittaa. Pakkanen paukkuu ja koira haukkuu.
Minun piti kelailla tässä esseessäni, onko runoilu enempi maailmanparantamista vai sielun haavojen nuolemista. Kinnunen totesi puolestani senkin. Runous ei ole ohjelmallista maailmanparantamista, vaan parannus on siinä, että tarttuu pistoolin sijaan kynään. Vaikka, juuri ei olisi runoilija? Vaikka, ei tietäisi mitään?
Äitini ei pidä siitä, että kirjoitan runoja. Uskoakseni tämä johtuu ennen kaikkea � ei niinkään runouden pelosta, joka ehkä sekin on monille ihmisille aika tyypillistä - vaan siitä, että hän luki nuorena paljon sen ajan ja vanhempia suomalaisia klassikoita Linnaa, Pekkasta, Linnankoskea ynnä muita. Hän tajuaa, että nämä miehet elivät todellisen, kovan elämän, mitä minä en ole elänyt. Ei minulla ole siis varaa kirjoittaa yhtään mistään, leikkiä jotain �työläiskirjailijaa�. Tärkeämpää, että hoitaisin ihan kiltisti peruselämäni ja toimeentuloni. Toisaalta runoilija on aivan helvetinmoinen narsisti, ei hän tee hyvää ihmissuhteilleen. Minulle on hirmu tärkeää, että välit lähimpiin ihmisiin ovat aikuisenakin kunnossa. Helvettiin joutavat kaikki julkisuus-unelmat, ynnä muu nuoruuden romanttinen, harhainen paska-ajattelu!

Muistan yhtä aikuisten runoa äitini lausuneen minulle lapsena:

�Eino Leino lepikossa levollisna lötköttää.
Sinikuori sontiainen Einon suussa pötköttää�

Tai jotain sinne päin, helkkarin hieno teksti ja minusta kuvaa Leinoa ihmisenä hyvin. Sehän oli piittaamaton alkkis. Siinä missä joku Turtiainen tai Lauri Viita oli ihan oikea työmies, Eikka oli vähän semmoinen ressukka, iso lapsi aikuisenakin, varmasti naiset siitä huolehtivat. Kai se jossain duunissakin oli, siistiä sisähommaa.

En minä ole oikein ikinä osannut Eino Leinoa arvostaa, vaikka sen myönnän, että Loiri olisi saanut pitäytyä nimenomaan hänessä ja Larin-Kyöstissä. Loirin suomirock tulkinnat �hyvä että henkeä saa� äänellä ovat jotain ihan hirveetä raiskausta, jos nyt rehellisesti sanotaan. Laulamisesta kun nyt kuuntelijana ja kuluttajana jotain vissiin vähän ymmärränkin.

Ja onhan Eino Leinolla semmoinen oma arvonsa, se oli semmoinen hassu mies, tavallaan koko kansan kylähullu. Ehkä just se jätkä mille jossain saunaillassa kaverit tarjoaa kun se osaa pistää niin hassusti sanoja peräkkäin että ne kuulostavat humalassa hauskalta. Tavallaan vaan sillä oli iso sauna, koko virallinen Suomi. Mut henkilökohtaisesti pidän kyllä Penaa (Saarikoski) kovempana jätkänä, se jotenkin toimi enemmän järkiajattelulla. Vaikka alkkis oli hänkin, mut tuntuu, että Pena oli metakognitiivisella tasolla selkeämmin sinut itsensä kanssa kuin Eikka.

Vai onko järkee että Eikka oli vuosikaupalla Onervan kaa? Semmonen.. No en sano.. En tiiä, jotenkin en tykkää Onervasta.

Mutta vielä vähemmän tykkään siitä, että hyvää runoutta ei voi määritellä. Ehkä me pystytään karkeasti sanomaan, että Pena ja Eikka olivat olympiatasoa runoudessa, joku Holtinkoski ehkä satunnaisesti SM-tasolla käväissyt siellä ynnä muiden joukossa, niin kuin minä urheilun puolella. Tahtoa se vaatii, osallistumistahtoa. Mutta mitä minä olen? Reipas kuntoilija? Tuskin ihan vasta-alkaja. Jos oon kirjoittanut 7v niin paljon, että se vastaa tuntimäärässä liki työntekoa ja sanotaanko rehellisesti enemmän tehnyt kuin niitä mun �ihan oikeita� hommia, niin en mä nyt ainakaan mikään satunnainen harrastelija voi olla. Paitsi tasoltani ehkä, kylähulluutta tää kai on, mutta onko oikein sitäkään, kun se on alkanut maistua puulta. Onneksi on tuo lenkkeily, varmaan ilman sitä mua odottaisi joku laitos.

On kirjoittaminenkin hyvää tehnyt. Tämäkin tekee. Että kai jossain määrin voi olla myös �terveyskirjoittamista�. Aukearunous ei kylläkään välttämättä aina ole sitä.

Tietysti vois ajatella, niinku ajattelenkin, että tästä se mun määrätietoinen matka runouden maailman huipulle, ohi Pablo Nerudan ja Allen Gingsbergin, Charles Bukowskin niinku alkaa. Että tää on niinku eka ihan oikea kirjoittamisharjoitus minkä teen. Tähän asti on ollut vaan päämäärätöntä sanahölkkää.

Onhan mulla kaikkia systeemejä, mut vika on ollu siinä, että oon itse saanut määrittää kaiken, vähän niinku itseriittoinen lapsi leikeissään. Aukeaan voi pistää mitä vaan matskua ja kun on saavuttanut tietyn aseman, niin jengi nostaa aina peukkua. Mut se on enempi sitä viihdyttämistä kuin todellista rajapintaa ja veikkaan että joku Maiju-Leena Tommila ois mun kanssa tästä asiasta täsmälleen samaa mieltä.

Pitäis niinku tietää mihin kirjoittaa, pitäisi olla joku todellinen kohde joka pyytää ja huutaa tai oikei vaikka ei ees pyytäis, niin kai sitä voi itteensä työntää sisään, koska sitähän se runous on, tavallaan jonkun kalvon puhkaisemista, kiduksiin uppoamista. Tiettyä edestakaista liikettä, vähän niinku sisään-ulos-periaatteella.

Tai sit nosto, pisto ja ravistus.

Mut kai mä nyt voin itseeni olla silleen tyytyväinen, että oon ainakin harrastelijatasolla elänyt jonkun näköistä varsin tietoista runoilijan elämää. Lukenut juttuja, perehtynyt lajin historiaan, kokeillut hyvin kirjavia metodeja ja ihan raakaa työtä, vääntöä, vaikka tää onkin leikkiä verrattuna ihan oikeasti hyödyllisiin töihin. Kirjoittaminen on aika iisi homma, siis jos mittapuu on pelkkä tekstin määrällinen tuottaminen ja tavallaan sen polveilevuuden ja monipuolisuudenkin saa siihen jauhamiseen aika kätevästi mukaan.

Nyt on se seitsemäs sivu, tavallaan ratkaiseva, että tätä voi luonnehtia esseeksi.

Olen mä, tehnyt, juttuja, ihan oikeinkin. Omalla aloittelijamaisella hassulla tavallani, vähän niinku metsässä itsekseen. Kestävyysjuoksussahan kunnioittaisin sellaista hirveesti tai sanon suoraan että se on oikeastaan se lähtökohta. Syvältä kaikki urheiluopistoleiritys ja askeltiheyden ja hengityskapasiteetin mittaukset siinä vaiheessa kun perustyö on armottomasti vaiheessa, niinku useimmilla siinä lajissa on.

Mutta en sitten tiedä onko runous ihan samaa, ehkä runous pitäis olla vähän yhteisöllisempää, ei vaan yksikseen puurtamista. Tavallaan olen pyrkinyt rikkomaan jotain tottumuksia ja rajapintoja kaikenlaisilla yhteisrunojutuilla sun muilla, naiivisti uskonut jotenkin siihen, että tää aukea vois olla oikeesti moderni työkalu eikä mikään ihmisiä toisistaan etäännyttävä väline, oon nimenomaan halunnut käyttäytyä täällä silleen ja niitä harvoja ketä on ryhtynyt tuommoisiin yhteiskokeiluihin sun muihin. En toki ainoa ja varmaan haluja ois monella edelleen.

Että mielestäni olen kyllä tämän aukea-roolileikin leikkinyt ihan hyvin. Oman osuuteni olen hoitanut täällä oikein läpy läpy kehumisen arvoisesti. Kukapa kissan hännän pöydälle nostaa jos ei itse. Tavallaan alan nyt tässä mehustellessani arvostaa sitä jopa enemmän kuin itse runoilua. Siinäkin olen kyllä verbaalisesti kehittynyt seitsemässä vuodessa hurjasti. Oon kovempi leikkijä kuin v. 2003.

Mutta kai tästä nyt pitäs jatkaa. Todeta vaan kylmästi niinku isäukko aikoinaan edellisenä päivänä ennen kouluun menoa itselleen leikkiessään käpylehmillä, että huomenna on lapsuus ohi.

Mikä rooli sitten ns. runoillani on siinä �ihan oikeassa runoilijuudessa� vai tuleeko sitä koskaan edes?

Just nyt ajatuskin alkaa väsyttää, mutta ehkä se johtuu vaan siitä, että on jo myöhä ja olen tottunut viime päivinä menemään nukkumaan paljon aikaisemmin.

Kyllähän tämä ehdottomasti kovin �runoni�, taideteokseni on tähän mennessä. Koska uskon, että tää saavuttaa laajemman yleisön kuin nuo varsinaiset runot, joita tuntuu aika harvoin enää ketään käyvän lukemassa. Muutamat uskolliset toki, suurkiitos siitä ja vaikka tässä oon aukeaa tavallaan leikkinä pitänytkin niin on sikäli järjissäni, että otan ne kyllä aitojen ihmisten kommentteina ja rispektiä siitä kaikille! Että kyllä minä nyt koen antaneeni kauniita sanoja muutamille kauniille vastaanottajille ja myös sen oman sukupuoleni edustajille. Vaikk ei sitä nyt vielä ihan runoudeksi tohtisikaan julistaa.

Mutta tämmöinen tietoinen itsehäpäisy tällä kertaa, taidettahan se on, niinku Turkka tai joku koomikko toteaisi. Että ainakin rohkenen sanoa, että en tiiä mistään mitään. Tietysti voisin kääntää sen silleen vitsiksi, että tiiän kaikesta kaiken. Oisko se sitten �parempaa� taidetta? En tiiä, en usko, tavallaan haluan tuoda senkin esille, että totean, että tää on runo, ei se pilaa itse runoa, tavallaan koska tyylini on se � ei omani. Vaan Bertolt Brechtiltä suoraan jo vuosia sitten omaksuttu � että katsojaa ei kuseteta niinku Kauniissa ja Rohkeissa ja Salatuissa elämissä ja mitä noita saippuasarjoja nyt Brechtin elinaikana jo ruudussa pyöri. Vaan todellinen taide on just sitä, että jengi tajuaa niinku tiätsä koko ajan katselevansa/lukevansa taidetta.

Ja jos helkkari soikoon, haluatte tietää. Mistä se runoni �Tradenomin eka kerta�, jota itse pidän ylivoimaisesti parhaana luomuksenani tän jälkeen, on syntynyt. Mutta joka on aukeassa yleensä noteerattu suunnilleen 3p runoksi ja ehkä minunkin asteikolla sijalle viisisataa. Niin se on atomistisesti rakennettu SUOMEN KIELEN KAUNEIMMIKSI NOTEERATUISTA SANOISTA, erään keskustelufoorumin (ei aukea) mukaan, ettäs tiedätte nyt tämänkin. Ja sen sanon, että oisin halunnut sille runolle paljon huomiota ja tulkintapyrkimyksiä olen vähän katkera kun en saanut.

Että loppujen lopuksi siinä ei ollut mitään magiikkaa, vaan se oli typerän epäonnistunut yritys luoda tekniikan avulla taikuutta. Sitä runous ei ilmeisesti ole. Yks kaveri kyllä väitti, että säveltäminenkään ei sitä ole, että kyllä siinä pitää olla joku kulttuurin eikä vaan teknologian taju hommassa mukana.

Ehkä, en tiiä, mutta runous on kyllä vaikea laji. Se on väkisinkin aika elitististä tai sitten se on sitä, että kirjoitetaan kansalle ralleja, mutta jotenkin tää perinne on ikävä kyllä kuihtunut.

Mutta vakavan taiderunoilijan pitäis ehkä ymmärtää hyvin laajalti nyky-yhteiskuntaa ja olla sillä kiinni todellisena vaikuttajana, niinku muussakin kuin runoudessa. Ihan tuolla päätäntäelimissä tai sit jonain ympäristö- tai ihmisoikeusaktiivina.

Minä oon lähinnä passiivi, vaikken kenties kielellisessä mielessä.

Enkä varmasti muokkaa tätä yhtään ennen julkaisua, vaikka se olisi minusta ihan viisasta, eikä minulla ole mitään viisautta vastaan. En vaan jaksa ja kello on liikaa.


[18:10 30.12.2009] J.T.
"Jaksoin vain vähän alusta", mutta minulle tuli tästä mieleen se, kuinka ihminen tajuaa (tai luulee tajuavansa ainakin osittain) suuren syntisyytensä. Kaikki on lopulta vajavaista. Mitä on runouden taito? Se on tuota, se on tätä, kyllä niin, mutta tuota, mitä se lopulta on? (...) Syvä hiljaisuus, kukaan ei osaa vastata. En yritä itsekään.

Ehkä elämä on niin käsittämätöntä, kummallista, ihmeellistä, selittämättömän perverssiä ja kaunista, että muut tavat kuin latistaa runouden "hyvyys" runoilijan ja ihmisen väliseksi suhteeksi ovat niin naurettavia ja tekotaiteilijamaisia, vaikka ovatkin oikeasti totta. Toisin sanoen ihminen ei pysty koskaan täysin käsittämään ihmisen ja elämän (todellisen runouden) suuruutta ja jumalallisuutta. Eikä se ole vain sellaista runouden- ja vallanhimoisen poliitikon ja urheilijan suuruutta, vaan ihan oikeaa suuruutta - sehän siinä niin käsittämätöntä onkin. Ja ihminen sitten lukion tai edes vähän muiden yläpuolelle asettumaan pystyvänä (mutta ei välttämättä sitä haluavana) järkevänä runoilija-optimistina masentuu (niin kuin Saarikoski, joka oli kuitenkin äärimmäisen sivistynyt mies ja pystyi ymmärtämään niin paljon sellaista, mitä me Aukeassa emme), jos käsittää edes osittain sen suuruuden. Ja jos ei käsitä mitään mistään (vaikka luulee käsittävänsä kaiken tai suurimman osan), niin sitten elää vain sitä bigbrothel-elämäänsä tai ryhtyy puolitajuiseksi kristilliseksi moralistiksi kuten Antti Nylén (mikä on sekin stubbilaisuutta / Helsingin Sanomien saarikoskelaisisänmurhalaisuutta parempi ratkaisu, mutta ehkä vain hieman).

Samalla on tämä Suomemme, jossa elämme. On yllättävän vaikeaa olla isänmaallinen tässä maailmantilassa. Isänmaallinen, jos on oikeaa isänmaallisuutta, tarkoittaa sitä että kirjoittaa hyviä runoja. Tai isänkaupunkilainen, asui sitten Mikkelissä tai Helsinkissä tai Tampereella. Kreikkalaisuus on kuitenkin meitä vielä lähellä, että emme voi unohtaa polis-ajattelua. Siis: minusta loppujen lopuksi kysymys ei ole runojen hyvyydestä. Kysymys on maailmasta, kylästä, Suomesta. Maailma on kaikki tai ei mitään, ja siksi vastakohta politiikan ja poliitikattoman runouden välillä on epäolennainen. Maailma on ennen kaikkea kauneutta ja hyvyyttä, ja niihin molempiin kuuluu alaotsakkeina politiikka, urheilu ja viihde. Se on tunnustusta, se on tunnustusta suurimmassa määrin, mutta niin paljon, paljon muutakin... Mutta sitä on vain niin vaikea käsittää. Jokainen ihminen on saareke, jokaisella ihmisellä on runouden löytämiseen omat keinonsa, harmi vain että osa vain ei tajua koko runouden olemassaoloa... Ehkä Suomi on mennyt vain koko ajan huonompaan suuntaan. 60- ja ehkä 70-luvullakin oli vielä jotain, mutta sen jälkeen kaikki on ollut tolkutonta alamäkeä. Työläisiäkään ei ole enää olemassa, kaikki ovat jonkinlaisia jalostuneita porvareita. Ihmiset eivät käsitä edes Kekkosen merkitystä, en minäkään, me kaikki olemme niitä ihmisiä jotka eivät käsitä, mutta me olemme silti niin erilaisia, ettemme saa lohtua siitä ettemme yhdessä käsitä. Ei ole juuri solidaarisuutta, ehkä ei runoudessakaan. On ongelma, mutta ei ole ratkaisua. Ratkaisu on vain jossain älyttömän kaukana, sitä pitää etsiä toisista galakseista, jazzista, niin sanotusta syvemmästä rakkaudesta, jalkapallohuliganismista, mutta kun ne kaikki keinot ovat vajavaisia niin minkäs teet... Minusta ainoa keino on edelleen yrittää olla optimisti. Mutta miten on mahdollista olla masentumatta ja alkoholisoitumatta? Jumalan avulla tietenkin, mutta miten ihmeessä sellaisen löytää?


[19:43 30.12.2009] A.N.
Kiitos mielenkiintoisesta vastauksesta! En tiedä, onko yleensä kiittäminen tämmöisen yhteydessä tapana, mutta se toi hyvää näkökulmaa, ollen sopivasti sisällä aukeassa ja kuitenkin samalla ulkona maailmassa.

Senkaltainen perspektiivi olisi minusta ideaali aukeassa tapahtuvissa keskusteluissa. Ei ole syytä vesittää tämän paikan merkitystä, mutta toisaalta ei antaa liikaa ylivaltaa, kuten itselleni runojen kirjoittajana tuossa kuluneina vuosina kävi.. Oli vain aukea, vaikka runouden todellinen maailma oli sillä aikaa suurimmaksi jossain ihan muualla. Täytyisi muistaa tämän mestan minimalistisuus universumissa, mutta ei se huonoutta ole, vaan ainoastaan pientä kokoa. Jumaluutta voi olla mikroskooppisessa määrin havaittavissa aukeassakin. Ehkä tämä on sitten optimismia, mutta tosiaan, se on järkevä ratkaisu, koska masentuminen harvemmin potkii ketään eteenpäin.. Paitsi korkeintaan hälyttävänä oireena siitä, että jotain tarttis tosiaan tehdä.

Alkuperäinen teksti veti minut eilen niin "tyhjäksi", että en nyt jatkokommentoi muuten, mutta ehkä siinä vaiheessa, jos keskustelua ja kannanottoa tulee lisää.


[22:41 30.12.2009] Joni T.
Jatkan vielä hieman. Tosin ehkä on turha kauheasti sanoa mitään, koska runoutta on niin vaikea opettaa. Voihan sitä opettaa muille omaa runonkirjoittamistyyliään, mutta toisella henkilöllä se ei sitten enää toimi. Saarikoski vertaa runojen kirjoittamista sienten etsimiseen. Mutta hänkin puhuu minä-muodossa, minäminä, eikä siitä oikein uskalla vetää suuria johtopäätöksiä.

Minua häiritsee se, että tekstiä on nykymaailmassa niin paljon. Täytyy muistaa, vaikka sen sanominen onkin niin banaalia, että elämme epämiellyttävässä ja epäterveellisessä spektaakkelissa, ja siksi meidän täytyy jossain määrin keskittyä olennaiseen (ei liikaa, sillä kaikella on joka tapauksessa oma aikansa). Tämä siksi, että emme voi lukea kirjoja paljon, pysyä skenestä perillä, jos emme kuluta kirjoja. Ja jos meistä tulee täysverisiä kuluttajia, niin me ehkä sitten kulutamme myös kirjoittaessamme itse. Kirjojen l u k e m i n e n muuttuu yhä vaikeammaksi, koska meillä ei ole henkistä yhteyttä muihin ihmisiin, emme enää oikein osaa keskustella muiden ihmisten kanssa runoista ja taiteesta niin, että löytäisimme jotain sielullista harmoniaa. Sen sijaan sekoitamme muut ja imemme heidät tyhjiin suoltaessamme materiaalia jatkuvalla syötöllä ulos. Aukeakin on vähän sitä joskus, mutta ei toki aina. (Olen kyllä rehellisesti sanottuna vieraantunut Aukeasta aika täydellisesti, en kommentoi tänne koskaan enkä koskaan laita mitään omaa materiaalia.)

Kuluttaminen on jotain sellaista, mikä kuluttaa, vie pois. Ehkä minä vain olen turhan radikaali, mutta minusta runous voisi olla eräänlainen fuusioenerginen tapahtuma, josta kaikki tulevat iloiseksi. Voisivatko sydämet yhdistyä taas uudelleen? Ei nöyryyttämisellä, vaan opettamisella, tajuamisella, tunteella joka on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Elämä ja onni ja riemu lisääntyy runojen avulla. Ongelma tietenkin on: nämä kaikki esteet. Niin paljon kysymyksiä. Myös paljon vääriä, epäolennaisia kysymyksiä. Ja joillekin oikeasti tärkeille kysymyksille vain nauretaan, koska ne ovat muka niin lapsellisia. Ja jos on liian lapsellinen, voi käydä niin ettei saa mistään töitä koska työnantajat eivät halua töihin mitään maailmasta vieraantunutta haaveilijaa. Sitten sitä vain masentuu ja alkoholisoituu toisella tavalla, runoja ei siihen edes tarvita. Runoilija on niin kuin rakastaja, hän voi jopa nostaa tällaisen ihmisen jaloilleen. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että runojen pitäisi olla porvarillisessa mielessä kauniita.

Sanomalehdillähän on tässä suuri vastuu, koska jos ihmiset ylipäänsä lukevat, he yleensä lukevat sanomalehtiä. Minusta sanomalehdet voisi vallan hyvin kieltää lailla. Ei niillä tee oikeasti mitään. "Uutiset" ovat yleensä niitä samoja juoruja, joita ihmiset kertoivat toisilleen venäläisissä pikkukaupungeissa 1800-luvulla ja jos uutisia ei taustoiteta mitenkään (kuten nykyään), ne vain hämmentävät ja masennuttavat herkimpiä ihmisiä. Ainakin minulle tulee vaikka Suomen Kuvalehteä lukiessa hirveän vaivautunut olo, niiden joidenkin tekstien rivienvälikyynisyys on vain niin suurta (Taustoitetaanko niitäkään juttuja? Joskus kyllä, mutta toisinaan myös aivan omituisella tavalla!). Tämä pätee suuresti myös taidearvosteluihin. Tietenkin kaikki on myös tavallaan pelkkää parodiaa jolle voi "jälkeenpäin" (milloin?) nauraa, mutta kun tuntuu että ne ovat ihan tosissaan. Nykyään sanomalehdissä ei julkaista mitään runoja. ("ennen oli kaikki paremmin", ehkä ei, mutta se on varmaa että nykyään tietyt asiat ovat aika huonosti)

Aukean runoissa ei ole vikaa. Ongelma ei ole runoissa itsessään, vaan ehkä vain ihmisten välisessä puutteellisessa ymmärryksessä. Kaipaisin ehkä Aukealta hieman lisää keskustelevuutta. Toivottavasti en nyt kuulosta joltain poliitikolta joka kaipaa lisää "NATO-keskustelua" tai jotain sellaista, sillä sehän on juuri sellaista keskustelua missä kumpaakaan osapuolta ei voi vakuuttaa puoleen tai toiseen, puhutaan toistensa ohi. (koska kumpikaan ei tajua sodasta, Venäjästä tai Amerikasta tarpeeksi) Onhan selvää, että jos ei osata keskustella, niin sitten ei keskustella ja sillä siisti. Mutta kuitenkin sitä pitäisi tietää mihin kuljetaan, varsinkin jos yläpuolista auktoriteettia ei ole.

Ehkä Suomi on vähän tällainen. Mutta minä uskon Suomeen sikäli, että tämä maa on menossa takaisin ylöspäin jos me vain hylkäämme tämän nykyisen kapitalistisen spektaakkelin. Muu Eurooppa on sankarinsa jo vuosisatoja sitten nähnyt ja siellä alamäki on jatkunut jo paljon pitempään ja liuku on paljon jyrkempi. (Mehän emme Eurooppaa oikeastaan ole, olemme vähän kuin saari keskellä Itämerta, jolle herrat ovat antaneet sääliksi pikku itsehallinnon. Ahvenanmaa on Suomen vertauskuva.)

"Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi" eli meidän pitää oppia myös rakastamaan itseämme. Eikä sitä tarvitse eurooppalaisella tavalla tehdä. Esim. Markku Pölösen elokuvatkaan eivät ole eurooppalaisia, mutta silti ne ovat hyviä. Ja jostain tuollaisesta pölhöstä elokuvasta (elokuvahan on vain yksi runouden osa-alue, jos laajasti katsotaan) löytää jotain, jota voi kutsua omakseen, jota rakastaa ja jonka jakaa muiden kanssa (sitä yhteisöllisyyttä). Meidän kansallinen sivistyksemme on hukassa, me olemme barbaareja ja ilkeitä toisiamme kohtaan, se kaikki on totta, mutta se ei ole syy kadottaa optimismia.

Mikä muuten on runoblogien syvin olemus? Aika monilla on sellainen nykyään, hyvin monilla kuuluisilla runoilijoilla.


[01:48 31.12.2009] K.J.
- ei pölösen elokuvat oo hyviä.


[11:45 31.12.2009] J.T.
Voi siihen vaihtaa vaikka Aki Kaurismäen.


[11:47 31.12.2009] J.S.
Eivät niin, ne ovat loistavia :D

Taitaa nykyihminen saada liikaa informaatiota. Maailman hullu meno päivittyy joka sekunti...

Kun miettii vuosikymmeniä taaksepäin, oli ihminen kiinni pienissä piireissä, työssään, oli perheyrityksiä, yhdessäoloa ym. Nyt tuntuu, että puhallamme vain osakkeenomistajien hiiliin. Siksi tämä on niin masentavaa. Enkä minä huomaa ihmisillä suurtakaan sitoutumista työhön. Eikä kukaan tässä maassa ihmettele: mitä minä voisin tehdä maani hyväksi? Saamme ilmaisen, kalliin koulutuksen, safkaa napaan, terveydenhuollon, mutta eihän se tunnu missään. Jokaisella on rahaa ostaa reppu, antaa tukan kasvaa ja painua metsään, jos oravanpyörä ahdistaa, mutta kun pitää olla... Pitää olla hei. Onko se ne Oksasen kultsut ja hööskät...
Mutta runoushan on oravanpyörästä heittäytymistä, enkeleiden kuiskutusta korvien väliin niinä hulluina päivinä, kun rahaa ja rakkautta ei ole, viisari raksuttaa, tuntuu ettei edes ole olemassa - kuin kaikki muut tietäisivät paikkansa maailmassa. Siinä meikäläisen runotaito. Kynä liekehtii ja jumalat hyväilevät niskavilloja. Dekatentit timantit. Välillä kaipaan niitä hetkiä, jolloin teksti kulki kuin tuuli. Ai miksikö ei niitä hetkiä ole? Koska olen pyörässä oravan.


[17:52 1.1.2010] J.T.
Tajusin juuri, että kaikki mitä yritin tuossa aikaisemmin selittää olikin käytännössä jo sanottu Eino Leinon Hymyilevässä Apollossa, jota kuuntelin radiosta eilen viime vuosikymmenellä. Ja osa sitten tuossa Juuson viestissä.

Onnittelut vielä Antille uudenvuodenkisan voitosta. Aatto oli muuten surullinen, mutta toivottavasti tästä vuosikymmenestä tulisi mennyttä parempi.

Täytyy vielä sanoa, että väkisinkin sitä muodostuu jonkinlainen kaksijakoinen suhtautuminen työhön. Tuntuu, että pitäisi olla niin hyvä ja pystyä markkinoimaan itseään kuin kaikkein valkohampaisimmat kokoomusnuoret että saisi jostain muualtakin töitä kuin siivoojana. Mutta kun kuitenkin sitä mieluista työtä haluaisi tehdä, sellaista mistä olisi jotain hyötyä ja mitä kokee osaavansa tehdä parhaiten. Mutta mistä ihmeestä sitä saa, etenkin jos on vähän tällainen syntymätumpelo, eikä ole kaikista tehokkain ja älykkäin. Sosiaalidarwinismi karsisi ainakin minut pois ensimmäisten joukossa, ja onhan niitä varmasti paljonkin, jotka hiljaa vain ovat ottaneet hengen itseltään. Suomessa häpeä on niin suuri, että asiasta ei vain puhuta, vaikka se on todellinen ongelma.

Voisin jopa syyttää työnantajia lyhytnäköisyydestä ja vastuuttomuudesta. (Syyttäminen on aina helppoa.) Olen varma, että ne jotka eivät pidä itsestään niin paljon ääntä voisivat viime kädessä olla niitä kaikkein tunnollisimpia työntekijöitä. Edes koulutusta ei arvosteta, vaan niitä, jotka ovat keskittyneet opiskelemaan ja hankkimaan tutkinnon eivätkä ole tehneet välillä työtä, jopa usein haukutaan työnvieroksumisesta (eikö opiskelu muka ole heidän työtänsä? ja vielä enemmänkin: viisastumista, jalostumista että voi olla vielä enemmän isänmaalle hyödyksi). Mielestäni tämä on täysin nurinkurista. Koittaako nyt jo päättää mitä arvostetaan, kunnollista työtä ja kunnollista perehtymistä siihen vai ajelehtimista sinne tänne pätkätöiden ja sijaisuuksien virrassa. Rakentamista kalliolle vai hiekalle.

Onhan siinä toki oma romantiikkansa kun tietää olevansa oravanpyörästä sivussa, sehän runoilijaa kantaa eteenpäin, mutta kaikki eivät ole runoilijoita, ainakaan samalla tavalla...


[00:10 2.1.2010] A.N.
Kiitos!

Nyt on tosiaan uusi vuosikymmen ja ehkä tämä pieni - joskin "keinotekoinen, mutta vaikuttava - aluksi kenties lähes huomaamaton kulttuurinen muutos antaa lisää energiaa nähdä myönteiset asiat, joihin tarttua joka hetki, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Mutta toisaalta, kuulostaako päinvastainenkaan vaihtoehto yhtään sen tuoreemmalta, joten järjellisin ratkaisu lienee uskoa hyvään. Toki hyvän tuloa voi varmasti paremmin jouduttaa toimimalla kuin vain pelkästään odottamalla. Tai en tiedä. Ehkä molempia.

Joka tapauksessa hyvää 2010-lukua kaikille!


[12:01 11.1.2010] A.N.
Tähän vielä vähän jatkeeksi oletuksia:

Jos ideaaliruno olisi seuraavanlainen:

- pätevä tieteellinen analyysi
- maailmanparannuskykyinen
- koskettaa aisteja
- pyhän kirjoituksen tuntua
- toimii kaikissa tilanteissa

Ja mahdollisimman huono runo, epäruno, esimerkiksi tätä:

- täysin sisällötön
- totaalisen merkityksetön
- kirjallinen, käsitteellinen
- tuhat kertaa aiemmin tehty kopio
- täysin sidoksissa yhteen kenttään (esim. aukea)

Voisiko runo keskimääräisenä, osittain erehtyväisenä ja osittain onnistuvana olla tätä:

- käsittelee teemaa tai teemoja
- koskettaa joitakin lukijoita
- herättää ainakin tunteita ja mielteitä, jos ei suoranaisia fyysisiä reaktioita
- jännä ja omaperäinen, mutta samalla intertekstuaalinen
- toimii hyvin jossain ja huonosti jossain muualla

Hyvä runokokoelma olisi sellainen, jossa osat (runot) toimivat hyvin sekä yksittäin, että yhdessä toistensa kanssa. Huonossa runokokoelmassa taas runot eivät toimisi sen paremmin yhdessä kuin erikseen. Runokokoelma yleensä on jotain siltä väliltä.

Mahdollisimman hyvä runoilija taas on kyvykäs tuottamaan mahdollisimman paljon hyviä runokokoelmia, jotka ovat toisaalta kaikki erikseen omaleimaisia ja toisaalta muodostavat yhtenäisen tuotannon, mutta paljous ei kiusaa ketään, vaan yhdistyy varmaan laatuun. Mahdollisimman huono runoilija ei kykene tekemään ensimmäistäkään runokokoelmaa ja jos siinä harvoin "onnistuu", se on täysin järjetön, ei aiheuta lukukokemusta lukijassa. Toisaalta kaikkia lukijoita kyrsii se, että hän ylipäänsä kirjoittaa ja lukija toivoisi, että huono runoilija joko lopettaisi tai ainakin vähentäisi tekstien suoltamistaan :D

Runoilija ylipäänsä on se, joka kykenee tuottamaan kokoelman silloin ja toisen tällöin, sellaisen, jossa on kritisoitavaa eli kohdallaan olevia osia ja osia, jotka eivät ole kohdallaan. Hänellä on kuitenkin pyrkimys ideaaliin, eikä vain katkeroituneena v*ttuile teksteillään runoudelle, siksi koska ei itse osaa, vaan kokee kuuluvansa runoilijoiden muodostamaan ryhmään, kulttuuriin. Hän onnistuu teksteillään joskus vakuuttamaan jonkun jossain ja ehkä sanomaankin jotain, käsittelemään jotain hieman harmaasta massasta erottuvaa teemaa, samalla ajattomasti ja ajanmukaisesti.

Kansainvälisiä runoilijoita lienevät esim Neruda tai Morrison. He ovat omana aikakautenaan käyneet lähellä ideaalia.

Tommy Tabermann on kansallinen runoilijatähti. Hän vakuuttaa Suomessa osan ihmisistä, ei välttämättä enää Indokiinassa. Saarikoski oli ehkä kovempi, mutta ei kai häntä oikein kansainväliseksi tähdeksi voi sittenkään sanoa. Suomessa ei sellaisia liene, maan pienuudesta johtuen. Proosapuolella lienee mahdollisuudet paremmat, esim Sofi Oksasessa voisi olla ainesta.

Tony Halme (r.i.p.) oli julkaisuvoimainen runoilija, joka sai paljon ristiriitaista vastaanottoa tekstien laadusta. Samalla viivalla ovat tavallaan ne eliitin tunnustamat runoilijat, jotka ovat ehkä selvästi taitavampia, mutta joilla ei kuitenkaan "suuren yleisön" silmissä ole juurikaan mitään nimeä. He eivät ole kansallisia tähtiä, mutta he muodostavat tunnustettujen runoilijoiden laajan ja sekalaisen seurakunnan, jossa todellakin on kaikkea, myyvästä julkkisrunoilijasta harvojen tunnustamaan, lähes ideaalia kirjoittavaan outolintuun (jota tosi moni nuori runon kirjoittaja varmasti luulee aluksi olevansa, määrätyssä inhimillisen kehityksen egosentrisessä vaiheessa, hyvin harvat kuitenkaan ovat)

Sitten on tämä runouden "piirintaso", jota edustavat mielestäni sellaiset kirjoittajat, jotka liikkuvat jossain siellä laajemman omakustannetuotannon ja kenties kustanteiden välimaastossa, sitkeällä työnteolla heillä on mahdollisuudet nousta tuohon kansalliseen b-ryhmään ja monella se varmasti onkin hyvä tavoite.

Vai pitäisikö jokaisen runoilijan tavoite sittenkin olla maailman parhaaksi runoilijaksi tuleminen? Ehkä se nostaisi runouden tasoa?

Sitten on nämä anttinisoset ym aukeaankirjoittajat. Kirjoittaminen on kiva ja terveellinen harrastus. Aukeasta ehkä kuitenkin puuttuvat todelliset tason mittaajat. Tämä on vähän semmoinen harrastelevien tyttösten ja ikämiesten klubi. Tarkoitan aukeaa kokonaisuutena, en ketään yksittäistä kirjoittajaa, onhan täällä heitäkin aivan loistavia. Jos joku nokkiinsa ottaa, mielestäni siinä on erinomainen tilaisuus pysähtyä miettimään, miksi.

Olen pöyhkeä ja omahyväinen, mutta väitän, että vieläkin on tämän "takana" yksi ryhmä, josta kaikki ovat nousseet. Aloittelijat, kaikki ihmiset, jokaisella on potentiaali nousta vaikka mihin. Minäkin olen kirjoittanut runoja jo 10 vuotta, en katso olevani täysin aloittelija enää, vaikka koen itseni jollain tapaa vielä aloittelevaksi ja hukassa on ylipäänsä käsite "runo", jota nyt niin kiihkeästi ja suurimman osan aikaa vähemmän kiihkeästi etsin.

Pahoitteluni, kun en ole vielä joutanut ottamaan kantaa muuhun keskusteluun, mutta kyllä senkin vielä teen.


[22:04 11.1.2010] O.H.
Turhaa käsitteellistämistä.


[23:23 11.1.2010] A.N.
Heh, näinhän se on. Vähän niinku jotkut sanomalehdetkin on aika turhia. Niissä on vaan sanoja peräkkäin. Viesti kulkee ilmankin. Tai ilman kännyköitä tai tietokoneita. Avuttomien sukupolvien hapatuksia kaikki tyynni. Tai niinku runous, turhaa käsitteellistämistä sekin. Eiks asioista vois vaan örähdellä ja pierasta päälle? Ei luolamiehet runoilleet. Korkeintaan piirtelivät jotain tikku-ukkoja seiniin. Siinä mielessä me ollaankin lähdetty takaisin kohti kivikautta viimesen parinkymmenen vuoden aikana. Vaik ollaankin aika turhia kaikki sielläkin...

Käsitekulttuurin lapset ei näet osaa tehä mitään oikeesti ja vaikka osaiskin niin mitä siitäkään on iloa kun aurinko syö maapallon kuitenkin ja samalla kaikki muutkin tähdet ja kuut? Onni on tosi lyhytaikaista, näennäistä ja harhaa.. Lapset on kohta vanhuksia, järjestelmä romahtaa ja uusi tilalle tuleva ei toimi. Tasa-arvo ei toteudu koskaan ja eläimiä sorretaan. Humalaa seuraa aina joko krapula tai kuolema. Kaikki biisitkin on jo tehty eikä suhteet kestä ja jos kestää niin ne lakkaa toimimasta. Jäljelle ei jää ees katkeruus, vaan musta aukko, tuo tutkimatonta energiaa sykkivä sanaton, etäisesti houkuttava elin.

Toisin sanoen: Runoutta ei voi olla ilman käsitteellistämistä, koska se on sitä. Näin varma sentään olen runoudesta :) Mut ei sitä ruumiillistamaan pysty tai sit pitää muuttaa runouden käsite koskemaan jotain muuta.

Aika inhottavaa tää runous.. Herättää ristiriitoja ja eri mieltä olemista.


[23:50 11.1.2010] O.H.
No, miten sen nyt sanoisi, minusta liika käsitteellistäminen ja määrittely voi harhauttaa ihmisiä liian usein niistä asioista, jotka oikeasti ovat tärkeitä.

Tuohon toiseen kappaleeseen kiteytit aika hyvin semmoisen ihmiskunnan kollektiivisen mielenterveysongelman.


[11:08 12.1.2010] J.P.
Tästähän saa sen kuvan että käsitteellistäjät tekevät henkisistä asioista itsetarkoituksellista välineurheilua. Liiallisuuteen vieminen voi olla yhtä lailla iloista karnevaalia tai väsynyttä kyllästymistä.

Arkisempi lähestymistapa olisi listata miksi käsitteitä ylipäänsä käytetään. Tieteilijä käyttää käsitettä teknisenä apuvälineenä, tehdäkseen viestistään täsmällisen. Taiteilijalla on enemmän vapauksia. Käsitteet ovat taiteilijan materiaalia siinä missä mikä tahansa muukin maailman osanen, fyysinen tai henkinen, vaikkapa metalliseos tai uskontojen pyhät kirjoitukset.

Taiteessa käsitteitä voi lähestyä eri kulmista, käyttää niitä "väärin", vääntää ne kauniisiin tai rumiin muotoihin jne. Modernistinen tai primitivistinen taiteilija voi myös kieltää käsitteet, pyrkiä niistä irti, lopettaa puhuminen ja selittely, laittaa väripinnasta koostuvan teoksensa alle pelkän numeron, kieltää kaikki symbolit.

Minusta paradoksi on tässä: jos kieli ja maailma pyritään erottamaan toisistaan väkisin, tullaan väistämättä mystifioineeksi molemmat.


[14:42 12.1.2010] A.N.
Se on kyllä totta, että noin yleisesti ottaen nykymaailmassa käsitteellistetään liikaa ja juurikin se on siitä huonoa, että harhautuu olennaisesta, todesta.

Mutta asian voisi tietysti ajatella olevan niinkin, että käsitteellistämistä ei ole pelkästään liikaa, vaan sitä tehdään ihan väärissä paikoissa ja siellä, missä ehkä pitäisikin vähän käsitteellistää, ei käsitteellistetä ollenkaan.

Runous sen sijaan on jo itsessään jollain tapaa käsitteellistämistä. En tarkoita, että se olisi runouden koko kuva, toisaalta runouden voi nähdä myös heittäytymisenä etsimään "tuntematonta maata" (nyt käsitteellistän taas :D), mutta mielestäni tämä on nykymaailmassa yhä vaikeampaa ja juuri runouden kaltaisessa lajissa, joka on omalla kierolla tavallaan sidoksissa kaikkeen verbaaliseen, esim tietyntyyppisen tieteen tekoon, kuten ylläolevassa mallissa esitin. Siksi en näe ylläolevan tyylistä pohdiskelua erityisen vahingollisena runoilun kannalta. Itse 7 vuotta "vain kirjoitin" ja siinä nyt tuli vaan se katto vastaan tai oikeastaan perusongelma, että havahduin, etten ole koskaan oikeastaan todella miettinyt, mitä se kirjoittaminen on! Ja aika vähän sitäkin, että "miksi".

Olin kyllä muodostanut siitä omia osateorioitani, suorastaan teesejä, säännöstöjä, mutta niiden lähestymistapa oli hyvin käytännönläheinen ja atomistinen, jopa neuroottisen perfektionistinen, esim se, että hyvässä runossa ei yleensä viljellä ylenpalttisesti adjektiiveja jne... Tai vaikka se esteettisyyteen liittyvä juttu, kun yhdessä vaiheessa päätin, etten käytä runossa pisteitä, pilkkuja ja isoja kirjaimia ollenkaan, kun minusta ne ovat rumia.

Ja kyllähän tuontyyppisiä "ohjeita" jakelevat kokeneemmatkin kirjoittajat oppilailleen, mutta jos todella halutaan selvittää, mikä runo on ja miksi, tarvitaan holistisempaa näkökulmaa. Ehkä siinä alkuvaiheessa helposti sortuu käsitteellistämään.

"Modernistinen tai primitivistinen taiteilija voi myös kieltää käsitteet, pyrkiä niistä irti, lopettaa puhuminen ja selittely, laittaa väripinnasta koostuvan teoksensa alle pelkän numeron, kieltää kaikki symbolit."

Minusta tässä on nostettu esille se oleellinen runouteen liittyvä ongelma. Kuvataiteessa tuollainen onnistuu kyllä sujuvasti, mutta kirjoitapa niin, ettei "puhu", "selitä".. Selityksen selittäminen on tietysti asia erikseen, mutta runo on aina selittämistä. Voidaan tehdä sentyyppisiä runoja, missä ei lue mitään, mutta tämä vakuuttaa hyvin harvan lukijan, eikä vakuuttunutkaan voi olla täysin varma, onko hän juuri lukenut erittäin hyvän runon vaiko kenties vain jonkin hassun kokeilun.

Runous on sikäli aika rajallinen laji. Toisaalta, miksikäs ei mystifioisi kieltä ja maailmaa, koska pohjimmiltaan kumpikin on suuri mysteeri? Maailma tulisi täysin toimeen ilman kieltä, mutta niin ikuisuuskin (tai ikuisuudettomuus) tulisi toimeen ilman maailmaa. Jos sillä nyt viitataan inhimilliseen maailmakokemukseen, tarkoitettiinpa palloa tai jotain laajempaa.

On olemassa teorioita, joiden mukaan kielen syntyyn olisi vaikuttanut ihmisapinoiden/apinaihmisten/neanderdalin ihmisten joko vahingossa tai shamanistisissa rituaaleissa nauttimat myrkkysienet. Olisi syntynyt pakonomainen tarve ilmaista itseään kielen avulla, jota esim eläimillä ei ole ja tämä sitten vuosituhansien varrella kehittynyt ja siirtynyt sekä geneettisesti, että kulttuuriperintönä.

Toisaalta, miten voimme olla varmoja, ettei kieli kehittyisi tästä edelleenkin? En tarkoita sanaston tai ilmaisutyylin uudistumista tai virtuaalisia keinoja, vaan radikaaleja muutoksia..

On kai aika todeta, mistä tämä keskusteluketju lähti. Eräs ystäväni totesi, että jos haluan kehittyä kirjoittajana, minun olisi syytä alkaa kirjoittaa jotain ihan oikeita juttuja, oikeaan maailmaan, sinne, missä on oikeaa kysyntää ja se kysyntä säätelee, mitä pitää kirjoittaa, eikä kirjoittaja itse, kuten täällä aukeassa tapahtuu.

Se on vähän sama kuin että olin pienenä kova poika rakentamaan legoista taloja, mutta nyt jos pitäisi rakentaa ihan oikea talo, niin kyllä loppuisi koko projekti heti ennen kuin on alkanutkaan. Aukean maailma ja The Maailma on kaksi eri asiaa.

Uskoin häntä. Miksi olisin alkanut väittää vastaan? Eikö sellainen olisi aika lapsellista? Myönnyin, että en ole kirjoittajana oikeastaan vielä edes aloittanut kehittymistä ja päätin sitten kirjoittaa 7-10 sivun mittaisen esseen siitä, mitä kirjoittaminen on. Koska tullakseen hyväksi runoilijaksi, täytyy ensin ja samanaikaisestikin osata kirjoittaa jotain muuta, jotain ihan oikeita tekstejä. Runous syntyy vasta sitten, kun kaikki muu on jo sanottu.

Olen miettinyt, että ehkä hyvä runoilija onkin kyseenalaistaja, hän joka rohkenee kyseenalaistamaan jopa kyseenalaistamisen. Juicehan oli tämmöinen. Yhtäältä hän hallitsi sellaisen perus-kyseenalaistamisen, ensimmäisen tason yhteiskunnallisen kritiikin, toisaalta hän osasi kyseenalaistaa myös kyseenalaistamista.

Voidaan tietysti ajatella, että ehkä Juicestakin tuli sitten loppujen lopuksi aika jämähtänyt ja arvattava. Ehkä hän olisi voinut olla vieläkin parempi. Entä jos hän olisi tehnyt täydellisen elämänmuutoksen? Se nyt ei vielä ole kovin epätavallinen elämänmuutos, jos artisti raitistuu, vaan monissa tapauksissa lähinnä ympäristön kannalta toivottava asia, mutta Juicen raitistuminen olisi ollut sikäli kova juttu, että hän sanoi olleensa yhtäjaksoisesti viisi vuotta humalassa ja tälle ajalle ajoittuu hyvin iso osa hänen merkittävintä tuotantoaan.

Toinen keskeinen juttu olisi ollut, että Juice, tuo pasifisti ja auktoriteettien vastustaja, olisi mennyt ensin armeijaan suorittamaan asevelvollisuutensa ja sen jälkeen hakeutunut opiskelemaan esimerkiksi poliisikouluun tai sosiaaliviranomaiseksi.

Sitten Juice olisi rakentanut omakotitalon ja ottanut sinne vahtikoiran ja hankkinut kaksi hienoa autoa, joille molemmille ison tallin. Hän olisi myös leikannut takatukkansa pois ja hankkinut piilolinssit, sekä kasvattanut viikset ja parran.

Kaiken huipuksi Juice olisi liittynyt johonkin uskonlahkoon ja Suomen Kommunistiseen Puolueeseen, koska nämähän olivat niitä perus elämänmuodon radikaaleimpia kyseenalaistajia, joiden harrastamaa kyseenalaistamista Juice tykkäsi kyseenalaistaa.

Toki tämä kaikki olisi saanut tapahtua vasta siinä vaiheessa, kun suurin osa klassikoista olisi jo tehty, eli niitä kuunneltaisiin ihan samalla tavalla iskelmäradiosta kuin nykyäänkin. Eikä Juice suinkaan olisi lopettanut lauluntekoa elämänmuutokseen, biisit vain olisivat olleet erilaisia. Ne olisivat kertoneet siitä uudesta tyylistä Juicella. Eikö tämmöinen olisikin ollut todella hieno Juice, ennalta arvaamaton ja ikäänkuin elämänsä täydellistäjä, sen sijaan, että hän nyt valitsi sen klassisen taiteilijakohtalon, jossa sinänsä ei ole mitään kauhean omaperäistä, kun aika monet tuon tason runoilijatähdet niin tekevät?

Tavallaan semmoinen ideaali-Juice. Ja varmasti olisi myynyt ihan yhtä paljon kuin nytkin, että siitä ei olisi tarvinnut suinkaan huolestua.

En tiedä, miksi kirjoitin loppuun tämmöisen Juice-kertomuksen, postaukseni keskeisin "sanoma" lienee tuossa alkuosassa.

Toisaalta tuosta elämän täydellistämisestä tuli mieleeni, Arto Paasilinna sanoi aika kivasti, että hän haluaa elää semmoisen lämpimän ja oliko se nyt komean elämän. Herää vääjäämättä kysymys, onko Paasilinnan ajoittainen julkinen riehuminen ja räyhääminen seurausta tästä periaatteesta vai pyrkiikö hän toteamuksella selittämään jo elettyä elämäänsä ja kumpi olisi jalompaa?


[09:45 16.1.2010] S.V.
Tutkielma: kuinka runo eroaa talosta, osa 1

Runo rakennetaan kuin talo, mutta niiden päämäärät ovat erilaiset. Siksi runoa ei voi pohtia kuten taloa. Tai voihan mainita, että runo on lämmin ja talo on lämmin.

Taloa joutuu, varsinkin Pohjolassa, lämmittämään, sen sijaan runo, joka on lämmin on sitä todennäköisesti itsehehkuisesti.

Eikä ole harvinaista, että runoon voi muuttaa asumaan. Niinkin sanotaan. Mutta taloissa tuo seikka harvoin jää puhetasolle.

Talon myynnissä on otettava lukemattomia asioita huomioon. Ensivaikutelma ei riitä perusteeksi talon ostoon, varsinkin jos lattian alla ja seinien sisällä on kosteusvaurioita.

Sitä vastoin ensivaikutelma runosta usein riittää, jos hyvän runon mittana voisi pitää sitä, että siitä pitää. Ei haittaisi vaikka runon lattiat ja seinät kasvaisivat hometta, jos runo muuten vaan on kaunis.

Hm, kenties taloa vastaisi enemmän kokonainen runokirja.
Mietin vain millainen runokirja ja millainen talo. Talonkirja ja runohuoneisto.


[10:12 16.1.2010] Selma
Hauska tutkielma!


[22:28 25.1.2010] O.H.
mä jatkan. olen pahoillani

Tutkielma: kuinka runo eroaa talosta, osa 2

Toisin kuin talon, runon voi rakentaa melkein kuinka vain. Tosin se täytyy rakentaa kirjaimista. Ilman kirjaimia ei voi olla runoa. Runon rakennuspalikoita on rajoittamaton määrä erilaisia, mutta silti ne ovat kaikki muodostuneet kirjaimista.

Talo on vähemmän ja enemmän rajoittunut: sen voi rakentaa puusta, tiilestä, betonista tai jopa teräksestä. Toisaalta talo täytyy rakentaa tietyllä tavalla, että se edes pysyisi pystyssä eivätkä rakennusmateriaalitkaan synny tyhjästä.

Oikeastaan useimpia runoja, varsinkaan niitä parhaita, ei juurikaan edes rakenneta. Miten voisi rakentaa, jos ei ole mitään rakennettavaa? Kaikki runot ovat jo olemassa. Ne täytyy vain kutsua esiin. Silloin ei ole kyse rakentamisesta, vaan vain tekemisestä ja olemisesta. Ne kyllä tulevat, kun ovat tullakseen; syntyvät, kun löytävät tiensä pinnalle intuitiosta tai jostain syvemmältä. Sen jälkeen niitä voi hioa, kunhan varoo hiomasta liikaa - jossain vaiheessa täytyy päättää runon olevan nyt valmis.

Toisin on laita talojen kanssa: ne täytyy aina ensin suunnitella, rahoittaa, hankkia rakennustarvikkeet ja rakentajat sekä vielä rakentaakin koko höskä. Eikä tämäkään riitä! Jotta talosta olisi jotain hyötyä, siihen täytyy vielä saada joku asumaankin. Talosta voi lopulta nähdä aina selvästi, milloin siinä on kaikki kohdallaan rakentajien lopetellessa työtään ja nakatessa hanskansa takapenkille.

Näin ollen runon ja talon rakentamisella on paljon eroja ja hyvin vähän yhteistä. Onkin kovin surullista, kuinka moni pyrkiikään kirjoittaessaan pykäämään pystyyn pytinkiä talokirjasta sen Sami V:n edellä mainitseman runohuoneiston sijaan.


[19:59 26.1.2010] A.N.
Tutkielma: kuinka runo eroaa talosta, osa 3

Pahoitteluni, että tämä teksti ei ole erityisen hauska ja että siinä väännellään härskisti toisten ihmisten ajatuksia. Tarkoitukseni ei ole kumminkaan irviä tai vähätellä, joka usein on vääjäämätön tulkinta kun aukeassa pyrkii epätoivoisesti haastamaan muiden ajatukset, vaan päinvastoin, kyseessä on pastissi. Tämä nyt vain oli silti pakko kirjoittaa:

"Talo rakennetaan eri tavoin kuin runo, mutta niiden päämäärät ovat samanlaiset. Siksi runoa voi pohtia kuten taloa. Mutta ei ole sopivaa mainita, että runo on lämmin ja talo on lämmin.

Runoa joutuu, varsinkin Pohjolassa, lämmittämään, sen sijaan talo, joka on lämmin on sitä todennäköisesti itsehehkuisesti. Ainakin, jos se on tulessa.

Eikä ole harvinaista, että taloon voi muuttaa asumaan. Niinkin sanotaan. Mutta runoissa tuo seikka usein jää puhetasolle.

Runon myynnissä on otettava lukemattomia asioita huomioon. Ensivaikutelma ei riitä perusteeksi runon ostoon, varsinkin jos säkeistöjen alla ja sanojen sisällä on kosteusvaurioita.

Sitä vastoin ensivaikutelma talosta (käytännössä) usein riittää (ostajalle), jos hyvän talon mittana voisi pitää sitä, että siitä pitää. Ei haittaisi vaikka talon lattiat ja seinät kasvaisivat hometta, jos talo muuten vaan on kaunis. (Jälkeenpäin siitä kyllä sitten maristaan jopa telkkarissa asti..)

Kenties runoa vastaisi enemmän kokonainen talonkirja. Mietin vain millainen talonkirja ja millainen runo. Runokirja ja talon huoneisto.

Mutta toisin kuin runon, talon voi rakentaa melkein kuinka vain. Tosin se täytyy rakentaa materiaalista. Ilman materiaalia ei voi olla taloa. Talon rakennuspalikoita on rajoittamaton määrä erilaisia, mutta silti ne ovat kaikki muodostuneet jostakin.

Runo on vähemmän ja enemmän rajoittunut: sen voi rakentaa erilaisista jo olemassaolevista tai uudissanoista, kuten tuntuu olevan jonkinlainen kirjoittamaton sopimus runon kohdalla. Toisaalta runo täytyy rakentaa tietyllä tavalla, että se edes pysyisi pystyssä eivätkä sanatkaan synny tyhjästä.

Oikeastaan useimpia taloja, varsinkaan niitä parhaita, ei juurikaan edes rakenneta. Miten voisi rakentaa, jos ei ole mitään rakennettavaa? Kaikki talot ovat jo olemassa. Ne täytyy vain kutsua esiin. Silloin ei ole kyse rakentamisesta, vaan vain tekemisestä ja olemisesta. Ne kyllä tulevat, kun ovat tullakseen; syntyvät, kun löytävät tiensä pinnalle intuitiosta tai jostain syvemmältä. Sen jälkeen niitä voi hioa, kunhan varoo hiomasta liikaa - jossain vaiheessa täytyy päättää talon olevan nyt valmis.

Toisin on laita runojen kanssa: ne täytyy aina ensin suunnitella, rahoittaa, hankkia kirjoitustarvikkeet ja kirjoittajat sekä vielä kirjoittaakin koko höskä. Eikä tämäkään riitä! Jotta runosta olisi jotain hyötyä, se täytyy vielä saada joku ostamaankin. Runosta voi lopulta nähdä aina selvästi, milloin siinä on kaikki kohdallaan kirjoittajien lopetellessa työtään ja nakatessa baskerinsa takapenkille.

Näin ollen runon ja talon rakentamisella on vähän eroja ja hyvin paljon yhteistä. Onkin kovin iloista, kuinka moni pyrkiikään rakentaessaan pykäämään pystyyn pytinkiä runokirjasta.. Missä sitten asukkaat palelee ja kaikkia v*tuttaa kun mikään ei toimi, mutta aina löytyy joku, joka toteaa saman kehutustakin runosta, ihan vaan kateuttaan tai katkeruuttaan, jos ei todellista syytä olisikaan.

Eli runo, talo ja ihan mikä vaan ovat kaikki sitä yhtä ja samaa.. Päätä itse, mitä se on?"

Herää kuitenkin kysymys, pitäisikö jokaisella talolla olla oma runo vai päinvastoin?


[19:49 27.1.2010] O.H.
Veikkaan, ettet tajunnut itsekään, mitä yritit juuri selittää. Minä en ainakaan tajunnut.


[23:40 27.1.2010] A.N.
En tajunnutkaan ja juuri siksi sen kirjoitin. Koska kaiken voi täällä vääntää ihan miten päin vaan huvittaa. Tosin selittää en yrittänyt, ehkä päinvastoin, kuten myös alkuperäinen postitukseni. Odotan selityksiä siihen, mikä on runo. Ja niitä olen saanutkin, kiitos vain kaikille. Ja ennustan, että lähipäivinä aukeassa tulemme lukemaan Runoja todella isolla Ärrällä. Eikä kyseessä ole tosissaankaan oma kokoelmani :D

Sen verran kuitenkin lienet tajunnut, etten ainakaan loukkaamaan pyrkinyt sen enemmän sinun kuin Saminkaan ajatuksia. Ideaahan niissä on. Riitelyt käydään tuolla yleisen keskustelun puolella, enkä sellaiseen osallistu. Halusin vain kokeilla käänteistä näkökulmaa, varsinaista kantaa minulla ei edes ole.


[08:29 29.1.2010] S.V.
Vertauksethan ontuvat aina. Enkä tiedä ovatko analogiat käyttökelpoisia kun runon olemuksesta puhutaan, mutta hauska niitä on tehdä. Lisäksi vertaamalla saa aina eri näkökulmia, ja niitä mielestäni runon olemuksen pohdinta kaipaa. Tuskin missään milloinkaan on runon olemusta löydetty niin täydellisenä, että siitä on saatu pätevä kaava aikaan.

Luulen runon pakenevan tarkkoja määritelmiä, karsinan pelko on runon yksi ominaisuus, vaan ei kuitenkaan koko olemus.

Ja taitoa pohtiessaan lienee tärkeää pohtia runon ominaisuutta.

Antti on nyt ansioitunut haastamaan meidät runon olemuksen etsintäreissulle, mikä ettei.

Myönnän etten laiskuuttani ole jaksanut lukea aivan kaikkea ketjun sisällöstä, mutta silmääni on pistänyt(saatan olla väärässäkin), varsinkin Antin puolelta tietynlainen halu määritellä runoa sen menestyksen mukaan.
Miksei niinkin. Mutta jälleen tulee mieleen Arto Mellerin sanat, "runous ei ole mäkihyppyä".

Yksi juttu tulee mieleen, voin tehdä runoa vain itselleni, sitten vasta myöhemmin se kuuluu toisille, mikäli he haluavat ottaa runon vastaan. Toisin sanoen, koetan runoilla niin, etten pohdi yleisöä etukäteen, ja varsinkaan kohdeyleisöä.

Runo on paljon, mutta yhtä sen ominaisuutta olen pohtinut. Mielestäni runon kautta yritetään sanoa jotakin sellaista, jota ei muulla tavoin kenties pysty. Proosalla sanotaan tätä ja runolla sitä, vaikka puhe voi olla samastakin asiasta. Silti ilmiasu tuo omat näkökulmansa ja lisukkeensa. Minulle runo on alitajuisempaa kuin proosa, vaikka siinäkään ei pidä kangistua kaavaan.

Minulle runo on läheisessä sisaruussuhteessa musiikkiin. Esimerkiksi kun kuuntelen musiikkia, jossa lauletaan kielellä, jota en ymmärrä, en koetakaan ymmärtää sitä sanojen kautta, vaan rytmin, intonaatioiden jne.

Tuo ilmaisu ohittaa älyn ja koskettaa jossain syvemmällä. Ei voi sanoa, että ymmärrän äänien muodostamaa ilmaisua niin kuin numeroiden tuomaa laskuoppia. Ymmärrän koko olemuksellani.

Sellaista on todella vaikeaa määritellä. Se on enemmän tunnejuttu kuin älyhuttu.

Tässäpä pohdin olemusta, milloin lie pääsen käsiksi itse taitoon.

Jaa, taito on päällimmäiseksi tekniikkaa, mutta myös taito on taitoa luoda runomaailmaa, joka kolahtaisi lukijaan selittämättömällä tavalla. Ja se ei taida onnistua pelkällä runomittalaskurilla.

Ystävällisyydellä, ilman pahaa taikka vilpillistäkään tahtoa


[20:17 7.2.2010] A.M.
Itselleni runous on yksi taiteen laji enkä pidä sitä niinkään kirjallisuutena?
Taitoa ei niinkään voi oppia mutta tekniikkaa kyllä.
Itse en pidä itseäni minään runoilijana.
Mutta olen hyvä kuunteleen.

(ja voisit Antti pikkuhiljaa alkaa vähä niinku tiivistää noita sun prologeja).



Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty