Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 

Viimeisimmät keskustelut

Kirjoittamisen kunnianhimoisuudesta ja harrastuneisuudesta

Seuraava sivu  

[11:10 15.6.2007] S.T.
Kun aukea.netin nimi nyt on luomisgalleria niin arvelin kysyä kirjoittajien "kunnianhimoisuudesta".

Kirjoitatko mielessäsi julkaistu runoteos tai romaani vai onko kirjoittaminen Sinulle ns. vain harrastus tai mukavaa ajanvietettä? Vai putoatko näiden välimaastoon? Työstätkö nyt jotakin sellaista, jonka näkisit mielläsi kansissa - ja kuinka paljon olet valmis tekemään töitä julkaistuksi tulemisen eteen? Ellet haaveile julkaistuksi tulemisesta vaan mieluummin raapustelet omaksi ja muiden iloksi pienellä profiililla, millaisia unelmia Sinulla on kirjoittajana noin muuten?

Mitä tahdot kirjoittamiselta, mitä olet valmis antamaan sille? Jos tahdot julkaista, tahdotko sitä näyttääksesi ihmisille, että pystyt vai jakaaksesi ajatuksesi - vai jotain näiden väliltä? :)


[11:31 15.6.2007] J.R.
Minulla ei ole julkaisu mielessä (tai on mutta se ei ole päällimmäisenä) enkä silti ikinä voisi kutsua tätä ajanvietteeksi tai harrastukseksi. Se on liian tärkeä asia kuvattavaksi noilla sanoilla. Kirjoittaminen on minulle asia, jota tekisin joka tapauksessa. Jotenkin minun on viimisen parin vuoden aikana ollut vain pakko kirjoittaa. Välillä on voinut olla parikin kuukautta taukoa, välillä kirjoitan päässäni kokoajan. Kirjoittaminen on minulle ihmisen luomista. Se on pirun tärkeä homma. Se on iso unelma. Jotenkin kirjoittaminen kasvattaa minua jatkuvasti ihmisenä: se tila ja maailma missä luominen tapahtuu, sanotaan sitä nyt vaikka runomaailmakseni, on tuonut muuhun elämään paljon iloa ja surua. Sen sovittaminen oikeaan elämääni ollut haasteellista mutta niin antoisaa.

Julkaisu olisi tietysti kiva asia ja kyllä sitä haluaisi julkaista. Kirjoittaminen on kuitenkin sitä tärkeämpää. Syy miksi julkaisu ei ole päällimmäisenä mielessä on se, että en koe olevani valmis julkaisemaan vielä mitään. Tarvitsen kehitystä. Julkaisu pelkän julkaisun vuoksi ei myöskään houkuttele. Vaikka tasoni ei vielä julkaisuun riitä, niin ei olisi mitään mieltä vielä edes julkaista mitään vaikka joku sen haluaisi kustantaa. Olen myös sen verran vanhanaikainen, että uskon seuraavaan: Jos taiteella on liian vahva päämäärä, itse luominen kärsii. Jos julkaisu on LIIAN voimakkaasti mielessä, runojen taso laskee.


Minulla on kyllä toisaalta idea kokonaisuudesta, aiheesta josta voisin joskus koota esikoiseni. Välillä kun saan uuden runon valmiiksi saatan ajatella, että tämä sopisi siihen kohtaan. Mutta varsinaisesti en siis kokoelmaksi kirjoita.


[12:07 15.6.2007] S.T.
Minusta on hyväkin, että kirjoittaa vaan ulos mitä tulee ja katsoo sitten myöhemmin, onko teksteillä yhteisiä teemoja kokonaisuuksiksi saakka. Jos kirjoittaa ihan vain kohti julkaisua niin runoissa alkaa herkästi päteä. :) Luulisin.


[12:14 15.6.2007] J.R.
Aivan.

Kävihän Eino Leinollekin niin, että kun hänet nostettiin kansakunnan neroksi, hän alkoi kirjoittaa kuin neron pitäisi, leikitellä neroudellaan. Samalla lopahti hänen teostensa taso(ja nerous) aika selvästi kyseisenä ajanjakson

Ei nyt suoraan liity tähän, mutta varmasti jos on liian selvä päämäärä voi käydä vähän samalla lailla kuin kirjoittaisi roolin/roolien kautta, amatööreille ja ammattilaisille.


[12:24 15.6.2007] A.N.
Minä rakastan kirjoittamista ja toivon siitä tulevaisuudessa ammattia ja haaveilen julkaistusta romaanista.


[12:32 15.6.2007] A.N.
Jos lähdetään liikkeelle haavetasolta, niin haluaisin olla ammattikirjailija, joka kirjoittaa MA-PE klo 8-16 rauhallisessa vakioympäristössä ja jolle maksetaan siitä sellainen palkka, että sillä elää ja pystyisi elättämään myös mahdollista perhettä (joka on niin ikään haavetasolla toistaiseksi). Toki haluaisin samalla myös tarjota ihmisille jotain vastinetta. Haluaisin, että kirjojani luettaisiin siksi, koska ne ovat kiinnostavia ja avaavat uusia näkökulmia maailmaan, eikä siksi, että ne ovat Nisosen kirjoja.

Kai tämä haave on perimmäisenä lähtökohtana kirjoittamiselle. Minä nyt vain satun tykkäämään kirjoittamisesta ja tekstin tuottaminen sinällään on vaivattominta puuhaa, mitä maailmassa tiedän. Eri asia tietysti, onko se millään muotoa hyvää.

Ajanvietettä kirjoittaminen ei minulle ole milloinkaan ollut, olen joskus miettinyt kirjoittamista ajanvietteenä, mutta ei se ole ollut aito asetelma. Pikemminkin koen kirjoittamisen vievän ihan liikaa aikaa jo nyt. Haluaisin tehdä muutakin, tai olla vaan ja katsella, nauttia siitä mitä muut ovat tehneet. Se olisi itse asiassa paljon hauskempaa ajanvietettä. Kirjoittamisesta vaan ollut sellainen sisäinen "pakko", ei mikään ahdistava pakko, vaan sellainen pakko, että on pakko pukea kaikki ajatuksensa sanoiksi ja keksiä niitä vielä vähän lisää. Aukeaan kirjoittelen kokoelmia hyvin tietoisesti, ikäänkuin ne olisivat jotain työtä. Ikinä en tee silleen, että "olipas hyvä runo, taidan haluta laittaa tämän aukeaan". Jos ja kun kirjoitan muualle kuin aukeaan, joko ne jäävät aukean ulkopuolelle tai sitten ne tulevat aukeaan siksi, että kokoelmaan pitää saada täydennystä. Mutta kirjoittelen kyllä hyvin paljon muutenkin kuin aukeaan ja kieltämättä aina on sellainen olo, ettei yksikään teksti saisi jäädä pöytälaatikkoon hetkeksikään muhimaan. Ne vain mätänee sinne, ei niitä sitten edes jaksa eikä halua julkaista, jos jättää liian pitkäksi aikaa roikkumaan.

Mulla ei ole yksinkertaisesti aikaa tehdä mitään kunnianhimoista projektia kuten runoteos. Aikaa teknisesti katsottuna saattaisi ollakin, ainakin nyt kesällä, mutta kun se vaatisi aivan täyden aamusta iltaan keskittymisen. En pysty tekemään silleen, että "joo tänään kirjoitan klo 14-16", en niin kauan kuin siitä ei saa mitään korvausta. Mieluummin vaan istun kirjoittamaan, enkä yhtään mieti, miten kauan tässä menee. Lähden sitten pois koneen äärestä kun alkaa ahdistaa ja kaipaa happea. Yleensä juoksemaan. Toisaalta omistautumisessa ilman korvausta on riskinsä, olen kokeillut sitä keväällä vajaan viikon ajan. Tarkoitus oli kirjoittaa kaksi viikkoa, mutta jouduin keskeyttämään kirjoitusprosessin viiden päivän jälkeen, koska aloin tulla hulluksi, enkä saanut enää nukuttua.

Homma menee siis silleen, että tahtoisin kyllä julkaista runokokoelman, piankin, mutta käytännössä en pysty saattamaan sitä edes kustantajalle lähetettävään muotoon, liian hapokasta, ei pysty. Olen miettinyt, johtuuko se siitä, että runoja on tuhansia, vai siitä, että ne ovat kaikki niin huonoja. Osa on kadonnutkin, minulla on tekstien kanssa aivan täysi kaaos ja epäjärjestys, mikä missäkin :D Olen lakannut ottamasta asiasta paineita ja ehkä osaltaan julkaisuintokin on hiipunut sen takia..

"Mitä välii?"

Jos on runoilija, niin ei sitä todistellakseen tarvitse yhtään julkaisua. Ei tarvii todistella itselleen, eikä muille eikä yhtään kenellekään. Kunhan vaan on runoilija. Silläkään ei ole mitään väliä, onko hyvä runoilija, huono runoilija vai mikä on. Runoilu on elämistä siinä hetkessä kun kirjoittaa runoa ja siinä hetkessä, kun joku sitä lukee. Aukea on aivan riittävä yleisö, ei yhtään sen huonompi kuin kukaan muukaan, vaan itse asiassa parempi. Kirjoittelen siis aukeaan pääasiassa siitä syystä, miksi jotkut julkaisevat sitten niitä ihan oikeita kokoelmia tai sitten omakustanteita. Otan toki kaiken kritiikin ja kehut mielellään vastaan, mutta pääasia on se, että runoja luetaan ja kommentti itsessään on jo osoitus, että runo on luettu, olipa kommentti minkämoinen hyvänsä. Tykkään kuitenkin kirjoittaa mieluummin tänne kuin johonkin rakkausrunoihin tai harhakuvaan, koska täällä voi esiintyä rehellisesti omana itsenään ja siitä saan kyllä kiksejä, tuntee tekevänsä jotain aitoa ja oikeaa.

Mutta olishan se toki hienoa, että joskus julkaisisi. Jos saisi koottua itsensä silleen. Ehkä mä todistelisin sukulaisille ja ystäville ja kavereille ja muille (itsellenikin), että nämä vuodet kirjoittamisen parissa eivät ole menneet täysin hukkaan, vaikka sinä aikana oiskin ehtinyt tehdä ihan hirveesti hilloo ja luoda uraa ja muutenkin muuttua vastuullisemmaksi kansalaiseksi.

Mutta jos mä joskus julkaisisin runokokoelman sillä asenteella, että mulla on jotain sanottavaa, niin tuskinpa mitään omia ajatuksiani tahtoisin esiin tuoda. Ei ne nyt mitenkään erikoisia ole, kenellä tahansa on paremmmat ajatukset kuin minulla. Sen sijaan kirjottaisin kokoelman elämäntavastani kestävyysjuoksusta, koska siten katsoisin olevani eniten hyödyksi tälle maailmalle. Ja sehän se on taiteen todellinen oikeutus, se maailmanparantaminen. Lukekaa Elvi Sinervoa, sillä oli oikeasti asiaa. Tuo ei ollut mikään poliittinen kommentti, halusin vain nostaa esille yhden runoilijan, jolla on ollut oikeasti asiaa, kirjoittamisen suhteen äärimmäisen selkeä ja tarkka päämäärä. Ei vain runoilua runoilijana olemisen vuoksi. Semmoisesta en piittaa laisinkaan.

Minä en ole mikään tuollainen "maailmanparantaja" kuin Sinervo, pystyisin tuomaan näkemyksiäni ja "asiantuntemusta" esiin hyvin paljon suppeammalta elämänalueelta ja sitä paitsi maailmakin on ratkaisevalla tapaa ihan erilainen kuin 30-40-luvulla ja siksi nostin esille juuri tuon juoksemisen, oman spesiaalialueeni. Se nyt on kuitenkin täysin lapsenkengissä. Kuka sellaista runoutta julkaisisi ja sitä paitsi olen itsekin sen asian kanssa alussa. Tuolta näyttelyistäni voit käydä lukemassa kokoelmani "lauluja juoksemisesta", jossa on sellainen peruskoulutasoinen lähtökohta asiaan. Mutta sieltä se on pakko alkaa. Toinen kokoelma "ohittamatonta superlyriikkaa" taas on paljon valmiimpi, sitä perinteistä tekstiäni, mutta henk. koht. en koe, että sillä olisi niin syvääluotaavaa sanomaa. Ehkäpä se aukean tasolla toimii kuitenkin, kiitos vain kommentoineille.

Tuosta juoksemisaiheesta vielä, että onhan se pyörinyt päässäni jo kohta 10 vuotta ellei ylikin, milloin romaanin, milloin runokokoelman muodossa.

Nyt on parasta lopettaa tämä itsestään puhuminen. Toin kuitenkin rehellisesti omia näkökulmiani esiin, kun niitä kerran kysyttiin :)

Sen verran vielä kommentoin Jaakkoa, kun huomasin hänen kirjoittavan tuosta luomisesta ja päämäärästä, että noinhan se asia tosiaan on, mutta itse saatan olla valmis jatkossa uhraamaan ns. "luovuutta" [mitä se sitten onkaan?] päämäärän kustannuksella. Toisaalta en usko, että ne välttämättä ovat ristiriidassa. Sitä paitsi väitteeni on, että runouden suorittaminen vaatii paljon enemmän henkistä "verta", "hikeä" ja "kyyneleitä" kuin vaikkapa urheileminen. Enkä tarkoita tuolla mitään henkilökohtaista tragediaa, klassista taiteilijan kärsimysnäytelmää, vaan työskentelyä niillä keinoin, jotka on itse hyväksi havainnut. Joku Torsti Lehtinen, ilmeisesti kirjailija [en ole lukenut niin en tiedä] sanoi kerran jossain sanomalehtihaastattelussa, että jokaisella sanalla on oltava merkitys ja tarkoitus ja näinhän se on, allekirjoitan. Tietysti tuo on ihan perusjuttu, mutta ei se ollenkaan niin selvää ole kun aletaan jossain "inspiraation hurmassa" kirjoittaa... :D

Uskon myös, että tuossa julkaisupaineen aiheuttamassa tasonlaskussa on myös tehtävä kompromisseja ja löydettävä kultainen keskitie. Rooli taas voi pitää kirjoittajan kasassa. Uskon, että aukeaan on siksi helppo kirjoittaa, kun täällä toteuttaa jotain roolia. Ainakin henk. koht.

Anniinalla on onneksi puhdas asenne ja aika puolella. En tarkoita, että teillä/meillä muilla ei olisi, totta kai on, tuo kommentti vain tuli jotenkin niin kirkkaana ja selkeänä. Itse tässä höpöttää liirum laarumit ties mitä jonninjoutavaa :D

Ai niin ja tuo alun haavetaso on tosiaan haaveilua, ei mikään tavoite voi ollakaan, näissä elinolosuhteissa ja kun elämä on muutenkin mennyt ihan eri suuntaan. Että on minulla jalat ehkä vähän turhankin tiukasti maassa ja otsan kohdalla kirkasta.

Mutta intoa kirjoittamiseen kaikille!


[00:31 16.6.2007] V.A.
Ihanaa lukea Antin ja Jaakon kirjoitustulvaa (toinenkin topikki oli oikein mielenkiintoinen).

Kirjoittaminen on. Minulle se on hyvin suuri ja hyvin vaikea osa itseäni. Kirjoittaminen on se tapa, jolla saan itseni ymmärtämään maailmaa ja toisin päin. Kirjoittamalla asioista saa melkein oman ymmärryksensä kokoisia, vaikkei ihan onnistu koskaan.

Ilmeisesti poiketen edellisistä: Minä en pidä itse kirjoittamisprosessista. Yleensä se on jrkyttävän kauheaa, vittumaista ja liian stressaavaa. Kuitenkin se euforinen tunne joka seuraa sitä hetkeä, kun on oivaltanut kirjoittaneensa jotakin nerokasta, on mahtava. Tietysti se, että luulee kirjoittaneensa jotakin nerokasta on vain ensihuumaa ja nopeasti katoavaa (paitsi viimeisen rakkauteni kohdalla toistaiseksi; näytelmän kirjoittamisesta on jo ainakin kolme kuukautta ja silti jaksan iloita siitä; harvinaista).

Kirjoittamisessa pyrin?
Hah. Kai samaan kuin muussakin ammatinvalinnassani; Haluan tuoda ihmisten tietoisuuteen aihioita ajateltavaksi, jotta heissä lähtisi liikkeelle prosessi, joka tekee heistä parempia ihmisiä itselleen ja kanssamatkustajilleen.

Hain tänä vuonna toista kertaa Teatterikorkeakouluun opiskelemaan dramaturgiaa, enkä vieläkään päässyt edes pääsykokeisiin; paska koulu:D

Eli itselleni kunnianhimoisuus ei ehkä niinkään liity julkaisemiseen runoteoksena tms. vaan toisenlaisena esiintuomisena. Elämäni on pitkälti teatteri (tosin nyt pääsin töihin elokuvan puolelle, joten kai minun on opittava tästäkin pitämään jollain erikoislaadulla) ja koska siihen voi yhdistää niin monia asioita, haluan kirjoittaa ja ohjata näytelmiä. Toivottavasti jo ensi syksynä opiskelen teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, jotta pääsisin eteenpäin valitsemallani tiellä (ihan kuin olisi joku laveampikin tie, hah).

Palaten takaisin aiheeseen: Toivon vielä joskus näkeväni nimeni myös kirjan kannessa. Minusta vain tuntuu, etten ole ihan vielä löytänyt omaa muotoa tekstilleni; tyyli ja kieli on varmaankin suhteellisen hallussa, mutta mitä minä kirjoittaisin? Viimeaikoina olen kirjoittanut lähinnä pääsykoetehtäviksi esseitä tms. joista osa on aika hyviä. Mietin vain, että kuka niitä jaksaa lukea, kun ne irrottaa asiayhteydestään? Jaa, ehkä kokeilen joskus.

Ihanaa kuitenkin olla taas aukeassa avautumassa:D


[01:09 16.6.2007] H.H.
Minä olen pettynyt liian monta kertaa. En anna itseni kuvitella liikoja. Sitäpaitsi runoilija ei ole Suomessa nykyään enää edes mikään ammatti. Ei ole myöskään prosaisti. Jos on olemassa jokin nimike, se on kirjoittaja, sillä suurin osa kaikkein nimekkäimmistäkin kirjailijoista joutuu hankkimaan elantonsa hyvin erilaisilla kirjoitustöillä: lehtikirjoituksilla, käsikirjoituksillä jne. VAKAVA VINKKI NUORISOLLE: älkää hukatko elämäänne kirjoitustyölle, pitäkää huoli, että teillä on muitakin vaihtoehtoja, menestys tulee, jos on tullakseen - tai sitten jää tulematta. Tämän päivän Suomessa ei enää kukaan lue. Älkää luottako tähän onnen kantamoiseen. Huolehtikaa, että teillä on jotakin muuta valmiina, sitten kun unelmanne romahtavat.


[14:42 17.6.2007] S.T.
Ihanan kyynistä, mutta valitettavan totta! Kirjoittamalla ei kovin moni Suomessa elä. Ei kannata lopettaa ns. muita töitä muutenkaan - ideat eivät tule vain kotona istumalla. Ainakaan suurimmalle osalle meistä.


[19:45 17.6.2007] V.G.
Minä kirjoitan, mitä kirjoitan, kirjoittamisen ilosta! Se on ainoa asia, jossa otan itselleni täydellisen vapauden.

Kirjoittamalla voin toteuttaa itseäni parhaalla mahdollisella tavalla. Siinä en tarvitse rooliasuja (joita ilman ei pysty elämään yhteiskunnassa, hulluksi leimattaisiin). Siinä saan olla oma itseni. Omine hulluine ajatuksineni. Omine järkevine ajatuksineni (jos minusta sellaisia löytyisi).

Kirjoittamiseni on pelkkää iloa, vaikka kirjoittaisin surullisista asioista. Pelkkä kirjoittaminen riittää minulle. Muita vapauksia en itselleni pyydä.

Julkaiseminen? Se ei ole minun päämääräni. En pidä ajatuksiani niin tärkeinä ja hyvinä, että niitä pitäisi levittää satoina kappaleina joidenkin luettavaksi. Sitä paitsi saattaisin silloin menettää vapauteni. Joutuisin kustantajan jyrän alle. Hän määräisi ja esittäisi vaatimuksia.

Omakustanteet? Täyttää nurkkansa kirjapinoilla, jo ajatus siitä tuntuu vastenmieliseltä.

Kirjoittelen kuin taivaan lintunen, sillä erotuksella, että taivaan lintusen vapaus on harhaa. Se on vaistojensa vanki. Sitä paitsi se ei osaa ihmiskirjaimia, se vain vetelee utuisia, näkymättömiä lentoviivoja ilmaan ja merkitsee reviirinsä äänellään.

Kirjoittelen niin kuin lapsi leikkii, sillä erotuksella, että lapsen leikit valmentavat häntä aikuisuuteen, mutta hän ei tiedä sitä.

Ehkä minäkin haluan kirjoittamalla tietämättäni kehittyä kunnon aikuiseksi. Voi olla. Jopa todennäköistä. Niin keskeneräiseksi tuntee itsensä.

Mutta sekin voi olla harhaa.

Jopa kirjoittamisen vapaus on harhaa. Sitä rajoittaa aika, työ, velvollisuudet.

Pahin rajoittaja on kuitenkin oma itse. "Ex nihilo nihil fit". Se tarkoittaa: tyhjästä ei synny mitään.



[20:04 17.6.2007] M.R.
Minä harrastin urheilua yli kymmenen vuotta. Sittemmin urheiluharrasteet ovat opiskelukaupungin vaihtumisen myötä jääneet pois, mutta tietynlainen säntillisyys on jäänyt. Olen päättänyt suhtautua kirjoittamiseen samoin kuin suhtauduin urheilemiseen. Harjoituksissa käydään, sattui huvittamaan tai ei.

Monet tuntemani kirjoittajaihmiset tuntuvat pitävän kirjoittamista jonkinmoisena hauskana puuhasteluna. Sitä tehdään silloin kun sattuu huvittamaan ja se lopetetaan heti kun kyllästyy. Mutta potkiiko jalkapallisti palloaan todella vain silloin kun ajatus sattuu häntä miellyttämään? Siirtyykö hän katsomaan telkkaria heti, kun alkaa tulla vähänkin hiki?

Olen keskittynyt viime vuosina tarkemmin aina yhteen kirjoittamisen osa-alueeseen kerrallaan. Kohta olen vuoden kehittänyt kieltä ja harjoitellut kirjoittamista enemmin vaiston kuin älyn varassa. Sitä ennen harjoittelin rakennetta. Seuraavana on varmaan vuorossa hahmot, varsinainen Akilleen kantapääni.

Julkaisu ei ole minulle mikään itseisarvo. Iloinen asia se kuitenkin olisi, sillä se antaisi jollain tapaa oikeutuksen omille puuhille. Mitään en ole kustantamoille koskaan lähettänyt, se kun tuntuisi lähinnä huonolta vitsiltä. Asiaa voi miettiä sitten joskus, jos on onnistunut jotain kunnollista saamaan aikaan. Olen itse vasta lukiolainen, ja Suomessa suurin osa julkaisee käsittääkseni vasta siinä kolmenkympin tienoilla. Mikään kiire ei siis ole, vaikka eihän sitä toki käy kieltäminen, että olisi se vain pirun komea tehdä Risto Rasat. Mutta kun ei pysty, niin ei pysty.

Miksi sitten kirjoitan? Paljon olen asiaa pohtinut, mutta en ole oikein keksinyt tämän parempaa vastausta: minä kirjoitan, koska minä kirjoitan.



[21:50 17.6.2007] J.R.
En himoitse kunniaa
mitä minä sillä
mitä muuta kuin menettäisin?


[10:35 18.6.2007] S.V.
Olen antanut monien asioiden mennä ohitse hälläväliä-asenteella. Kirjoittaminen on kuitenkin yksi pyhä. Sillä on väliä, sillä on pakko olla väliä, koska se tuntuu niin tärkeältä. Te tiedätte mitä tarkoitan.

En ole kunnianhimoinen ihminen paitsi silloin, kun istun kirjoittamaan. Olen aina ajatellut, että kokonainen kirja on jotain mitä kohti tässä kirjoitetaan. Mutta se on jossain tulevaisuuudessa, sillä siinä täytyy olla Idea & Tarina :) Hiotaan tässä vaikka tekniikkaa siihen saakka, että pääsee tosihommiin.

Useimmiten en jaksa oikein uskoa, että saan sen aikaiseksi, on niin vaikea pitää yllä kirjoittamisen rutiineita ja ne olisivat tärkeitä.

Mutta ei kirjoittamista voi lopettaa. Yritin kerran, kestin noin puoli vuotta kunnes ratkesin. Ja oli muuten surkea puolikas vuosi.


[10:43 18.6.2007] H.N.
Kirjoitan kaikki ne lauseet, jotka tulevat mieleen vasta silloin, kun niitä on enää turha ääneen sanoa. Olen siis verbaalisesti hivenen rajoittunut (paitsi oikeassa porukassa), enkä saa välttämättä asiaa sylkäistyä suusta oikein tai riittävän painokkaasti. Kirjoitan mieluummin, niin tulee varmasti kaikki sanottua mitä sylki toisi suuhun.
Haluan pääasiassa viihdyttää kirjoituksillani, en koe itseäni mitenkään suurena ajattelijana tai muiden ajatustyön aktivaattorina. Paremminkin tarkoituksena on saattaa lukijan aivot off-asentoon :). Maailmassa on muutenkin tarpeeksi murehdittavaa.


[10:47 18.6.2007] S.T.
On hienoa jos voi kirjoittaa kun siltä tuntuu ja olla kirjoittamatta kun se ei nappaa. Itselläni ei ole ns. luomisen pakkoa, joten ei tee kipeää jos olen päiväkausia hiljaa. Joskus täytyy antaa aiheiden ja asioiden kasaantua vähän. Kirjoitan aina toisinaan jonkun kivan lauseen muistikirjaani.

Olen aivan onnellinen näin. Teen runokeikkaa, luen muiden tuotoksia, maistelen sanoja ja viinejä, tapaan kirjoittavia ystäviäni. Jos siihen päälle joskus tulee vielä jokin julkaistu teos niin aina hauskempaa. :) Tällä erää olen kyllä varsin tyytyväinen elämääni. Tuntuu elämisen arvoiselta vaikka haasteellista on ollutkin kaikenlaisten sairastelujen takia. En minä vieläkään terve ole, mutta elämä ei nyt tunnu liian raskaalta tai liian kevyeltä, halvalta.

Pelottaa toisaalta. Esikoisrunokokoelmani on maannut kustantajilla 22 viikkoa, varsin lyhyen ajan siis. Tiedän, miten toimitaan jos ja kun sieltä tulee turpiin, mutta mitä helevettiä oikein teen jos käykin tuuri. Siihen ei kukaan ole opettanut reagoimaan. Esikoisromaanini hautuu tällä hetkellä palautteen ihmettelyssä. En tiedä, onko minussa naista ja rohkeutta julkaista persoonaani muiden revittäväksi.

Sanna, miksi tahdoit lopettaa kirjoittamisen? Tekikö se liian kipeää? Olen huomannut, että joskus sanojen sylkeminen paperille silminnähtävään muotoon on kivuliasta, pelottavaakin.


[14:16 18.6.2007] S.V.
Susanna, tuntui että voisi olla helpompaa lopettaa kokonaan kuin olla pitkiä aikoja siinä odottavassa tilassa että pystyisi kirjoittamaan. Ikään kuin viitata kintaalla koko hommalle: "En minä sinua edes kaipaa, pysy poissa vaan."

Ja vähän turhaannuin omiin taitoihini (eli niiden puutteisiin), tuli se pirullinen ajatus, että jos tätä ei osaa tehdä helvetin hyvin niin ei sitä kannata tehdä ollenkaan. Siinä puuskassani poistin muuten kaiken mitä olin kirjoittanut noin 10-vuotiaasta asti. Sitä on tullut joskus kaduttua, mutta on ollut oikeastaan mielenkiintoista tavallaan aloittaa kirjoittaminen kokonaan uudestaan.


[15:36 18.6.2007] A.N.
Sanna, minusta on varsin tervettä lopettaa kirjoittaminen välillä kokonaan. Sen voi aloittaa sitten parin päivän tai vaikkapa jo kahden tunnin päästä uudestaan ;)

Susanna:

"mitä helevettiä oikein teen jos käykin tuuri. Siihen ei kukaan ole opettanut reagoimaan."

Tarvitseeko tehdä mitään? On vain oma itsensä, kiittää itseään siitä, että on saanut jotain aikaan. Todellisuudessa juuri mikään ei muutu. Saavutettava taloudellinen etu tuskin on mitenkään ratkaiseva kenenkään kohdalla. Toisaalta, ehkä jotain uusia mahdollisuuksia johonkin tarjoutuu ja niitä voi sitten miettiä, ottaako vastaan vai ei, että onko se "sielun myymistä" vai sitä mitä on halunnutkin. Varsinkin sinulla, kun olet lausunut runoa julkisesti, pärjännyt kirjoituskilpailussa jne. eli olet ns. runoilija, niin vielä vähemmällä syyllä mikään muuttuu. En suinkaan halua viedä saavutuksen hohtoa pois, tarkoitan vain, että saavutuksesta toki saa ja pitääkin olla ylpeä, mutta se mahdollinen "muutos" runokirjan/levyn tai minkä tahansa tuollaisen kanssa on varmastikin lähinnä ihmisen oman pään sisäinen, kun hän kuvittelee, että pitää jotenkin muuttua tai reagoida. Aivan sama asia on urheilija"tähdilläkin". Onhan niitä tietysti sitten jollain aloilla näitä ääritapauksia, joiden elämä hetkeksi muuttuu (idolsit, urheilun huippuammattilaiset jne.) mutta kirjallisuuden parissa tuskin ketään. Kyllä minusta tuntuu, että esim. opiskelujen tai uuden työn aloittaminen tai jälkikasvun saaminen tai yksineläjästä saman katon alle parisuhteeseen muuttaminen ovat suurempia muutoksia ihmiselle kuin runokokoelman julkaisu. Näin ajattelen. Perustelen sitä vielä sillä, että kokoelmahan on tietyllä tapaa "sinua" ja niinpä sinut otetaan sen kautta, joten miksi se muuttaisi mitään? Tämä on tietysti vain minun näkemykseni. Sinänsä hyvä pohdiskelu. Pitäisi varmaan kysyä jo julkaisseilta. Ihmeen vähän ne siitä julkisuudessa puhuvat, vai onko asia sitten niin itsestäänselvä jo etukäteen, että siihen on ehtinyt adaptoitua, eikä sitä sitten julkaisun hetkellä tule edes ajatelleeksi?


[20:34 18.6.2007] V.A.
Haluan Antti sanoa sinulle, että sinulla on kertakaikkisen mahtavia pohdintoja.


[20:50 18.6.2007] S.T.
Antti,

miksi kirjoittamisessa pitäisi noudattaa "en kirjoita"-tyyppisiä itserajoitteisia aikoja? :)

Ja miksi tarvitsisi tehdä jotain, kysyt. Miksi ei. Tiedät hyvin, että näissä asioissa aikakaudet ovat hitaat ja reaktiot suuret. Minen osaisi "kiittää" itseäni aikaansaannoksistani. Se olisi ehkä vain juuriki mainitsemaasi sielu 4,95-ajattelua. Ihminen muuttuu jos saa jotain julkaistua. "Aikaiseksi", if you may. En halua kusipäistyä.


[23:32 18.6.2007] A.N.
Kiitos Veera, vaikka itse olenkin jäävi sanomaan tuohon mitään.

Susanna, voihan se tietysti olla, että muuttuu... En minä voi tietää kun en ole julkaissut :) Mutta omasta halustakin tuollaiset muutosasiat on kiinni. Jos joku k-päistyy menestyksen myötä niin eiköhän se olisi tehnyt sen jollain tapaa ilman menestystäkin :D Sinulla tuskin sitä vaaraa on, muutuit tai et! :)

Eikä tietenkään "pitäisi" noudattaa, eihän minulla "pitäisi" sanaa ollut tuossa missään vai oliko? :O Sanoin vain, että se on tervettä. Yhtä tervettä voi olla tehdä toisinkin. Vaikeaa tämä kirjallinen ilmaisu ;)


[11:15 19.6.2007] S.T.
Tämä kyllä on vaikeaa. :D

Minä en tiedä, onko kirjoittajalle aina välttämättä hyväksi "menestyä". Joskus ihmisillä on sanottavaa, joskus ei. Mitenkähän sitäkin muuten mitataan. Hm.

Milloin kirjoittajan kunnianhimoisuus kääntyy kusipäisyydeksi?


[11:47 19.6.2007] V.G.

Silloin kun siitä tuntuu, että on hyvä kirjoittaja!


[11:59 19.6.2007] V.G.
PS.

Luin tuolta alkupuolelta toisten puheenvuoroja. Pysähdyin tähän:

[11:31 15.06.2007] Jaakko Ryynänen

Luin, mitä hän kirjoitti. Tuli tunne, että siinäpä tervejärkinen mies. Suhtautuu kirjoittamiseen oikealla tavalla. Pitää sitä tärkeämpänä kuin siihen liittyviä oheistoimintoja!

Vähän samalla tavalla minäkin ajattelen (vaikka en kovin tervejärkisenä itseäni pidäkään).

Terve, Jaakko!


[12:01 19.6.2007] S.T.
Mitä tarkoittaa olla "hyvä kirjoittaja"?


[18:23 19.6.2007] A.N.
Pidän itseäni hyvänä kirjoittajana - omiin ja niiden tarpeisiin, jotka haluavat lukea. Hyvä kirjoittaja on nimenomaan silloin kun tuntee olevansa hyvä kirjoittaja. Objektiivisesti tarkasteltuna asia on tietysti erilainen. Onko se sitten sitä, että jollain on mahdollisimman monen mielestä mahdollisimman hyödyllistä tai muuten vaikuttavaa sanottavaa? Ja onko hyvän kirjallisuuden määrittämisessä tärkeämpää todella kirjallisuuteen perehtyneiden asiantuntijoiden vai ihan jokaisen ääni? En tiedä, nuo vain tulee ekana mieleen. Samalla tavalla kirjoittamista ei kuitenkaan voi mitata kuin pituushyppyä. Toisaalta esim. tekstin tuottamisen määrää koko kirjailijan uran aikana ei voi täysin poissulkea, kun rakennetaan hyvän käsitettä, vaikka lieneekin melko selvää, ettei se ole tärkein tekijä.

Kusipäisyydestä olen jäävi sanomaan, mutta ainakaan minulla itselläni se ei ole lainkaan sidoksissa kirjoittamiseni laatuun sen enempää suoraan kuin kääntäenkään verrannollisesti. Toisin sanoen sillä ei ole kirjoittamisen (eikä millään elämän osa-alueella menestymisen tai menestymättömyyden) kanssa mitään tekemistä. Sitä paitsi kusipäisyyskin on jossain määrin tilannekohtaista. Varmasti kaikilla meillä on edellytykset olla tai olla olematta sellainen :) Joskus sitä käyttäytyy huonommin ja joskus paremmin. Toki osa ihmisistä on jähmeämpiä ja osa muuttuvampia persoonina. Erilaisia vaikuttavia tekijöitä tällaisissa on niin paljon, kuin niitä haluaa keksiä ja löytää. Voihan se tietty olla, että jos hirmu nuorena saavuttaa paljon menestystä, niin sitten oppii toimimaan vain sen menestyksen kautta ja vetää jotain "menestyjän roolia", jonka vähemmän menestyneet tulkitsevat kusipäisyydeksi, osittain siksi, että meille on jostain syystä opetettu kateutta. Lapset eivät ole luonnostaan kateellisia, eikä se käsittääkseni kuulu koulujenkaan opetusohjelmaan. Tietysti jonkun kasvavan ihmisen jatkuva kehuminen ja toisen vetäminen silmätikuksi saattaa aiheuttaa kaikennäköistä kärhämää ja katkeruutta myöhemminkin, mutta olen sitä mieltä, että aika paljon kateuden tai toisaalta kohtuuttoman ylpeyden siemeniä kylvetään myös kotona.

Se on kyllä totta, että kun puhutaan kirjoittamisesta, niin silloin tärkeintä on kirjoittaminen. Venla mainitsi omakustanteista. Minä kyllä tekisin niitä säännöllisin väliajoin, jos olisi rahaa. Nyt ei ole rahaa julkaista ensimmäistäkään. Asenteeni on vuodessa muuttunut täysin. Vielä vuosi sitten suhtauduin omakustanne-ajatukseen jääräpäisellä ylpeydellä, mutta siistiähän se loppujen lopuksi olisi tehdä omia kirjoja. No, sitä ei tosiaan tarvitse miettiä kun ei ole maksukykyä. Voisihan niitä toimittaa yhden kappaleen niteitä lähipiirille luettavaksi kiertoon :)

Minusta on hieno ajatus suhtautua kirjoittamiseen kuin urheiluun, kuten Matias yllä totesi. Sitä tosissaan pitää treenata, harjoitus kehittää koko ajan. Eikä tuloksia tosissaan synny silmänräpäyksessä. Jos tämä olisi urheilufoorumi, sanoisin, että urheiluun kannattaisi suhtautua kuin taiteeseen. Se on joskus vähän liian insinöörimäistä ja "kulmikasta" puuhaa, eikä siten kehitä. Vastaavasti taiteeseen tulisi liittää ripaus järjestelmällisyyttä. Kunnianhimosta en tiedä, intohimo on paljon keskeisempää. Kaikki me olemme kunnianhimoisia, jos sillä tarkoitetaan, että haluaa olla sosiaalisesti mahdollisimman hyväksytty. Mitä se sitten kenellekin tarkoittaa, on eri asia. Joku näkee sen muita parempana olemisena, joku sellaisena, että pystyy katsomaan kaikkia ja itseään rehellisesti silmiin ja on onnellinen, jonkun näkemys on ehkä jalostunut näistäkin johonkin suuntaan.

Lopuksi vielä heitän väitteen, että suhteessa moneen muuhun "henkiseen harrastukseen" tai ammattiin kirjoittamisessa kehittyminen on äärimmäisen yksinkertaista ja raakaa työntekoa. Siksikin urheiluvertaus oli osuva, vaikkei kirjoittamisessa samaan tapaan tuloksia tai paremmuusjärjestyksiä mitatakaan.


[16:03 21.6.2007] S.T.
Nisonen haastoi, että:
"Lopuksi vielä heitän väitteen, että suhteessa moneen muuhun "henkiseen harrastukseen" tai ammattiin kirjoittamisessa kehittyminen on äärimmäisen yksinkertaista ja raakaa työntekoa. Siksikin urheiluvertaus oli osuva, vaikkei kirjoittamisessa samaan tapaan tuloksia tai paremmuusjärjestyksiä mitatakaan."

Totta haastat, sinänsä. Kirjoittaminen on työtä, raakaakin joskus. Kirjoittajana kehittyminen tosin ei minusta tunnu urheilun tapaan lineaariselta etenemiseltä pisteesta A pisteeseen B tai tietyistä suorituksista toisiin vaan ehkä mieluummin persoonan "avartumisena" ja sanottavan taipumisesta helpommin tekstiksi.

Oletteko muuten huomanneet sellaista ilmiötä, että runoilija, jonka töitä on rakastanut vaikkapa hänen tekstinsä alkuvaiheissa muuttuukin tekstiltään käsittämättömäksi ja vaikeammaksi tavoittaa? Kirjoittaja kehittyy persoonana jotenkin "vaikeammaksi" ja teksti muuttuu erilaiseksi kirjoittajansa mukana. Se on minusta äärimmäisen häiritsevää ja luonnollista.

Niin joo ja Nisonen! Mitenkään puuttumatta tähän omakustanneasiaan sen hassummin ni kysyn kuitenkin, miksi ns. isompi kustantaja ei maistuisi? :)


[20:39 21.6.2007] A.N.
"miksi ns. isompi kustantaja ei maistuisi?"

Totta kai se maistuisi [paitsi ehkä ruokapöydässä, koska pidättäydyn toistaiseksi ruokavaliossani kädellisistä tai heidän muodostamistaan yhtiöistä sun muista organisaatioista], mutta vasta siinä vaiheessa, kun minulla a) on todentuntuinen ennakkokuvitelma, että kyhäelmä tulee julkaistuksi ja b) olen siihen itsekin tyytyväinen ja c) ylipäänsä jotain valmista on tehty. Tällä hetkellä, niin ikävää kuin se onkin todeta, mikään noista kolmesta kohdasta ei täyty. Tokihan sitä voisi lähettää runonipun/kasan paperille printattuja "ajatuksia" jonnekin, niinkuin minulle on jopa ehdotettu taannoin, ihan kustantajan nimeä myöten, mutta jollain tapaa koen sen vähän samana kuin jos kasaisi kiviä kekoon ja sanoisi, että siinä on talo, jos nyt kärjistetään. Ainakin taiteilijan itsensä tulisi olla tietoinen tekeleestään ja sen päämääristä, löydettiinpä ne siellä toisessa päässä tai ei.. Haluaisin tehdä kustantajalle tyrkytettävän kokoelman samaan tapaan kuin teen kokoelman aukeaan, joskin "oikea" runokokoelma vaatii tietysti enemmän laatua, määrää ja johtoajatusta ja siten myös moninverroin enemmän aikaakin. Toisaalta olen myös alkanut ajatella tuota omakustannekysymystä ideologiselta kannalta. Olisihan se hienoa tehdä alusta loppuun asti kaikki itse, ilman ulkopuolisia "välikäsiä". Tosin taloudellisen voiton tavoittelun voisi saman tien unohtaa, mutta sen nyt voi käytännössä unohtaa muutenkin. :) Että tässä näin lyhyet kootut selitykset ja tekosyyt. Mutta kyllä minä vielä joskus aion tyrkyttää jotain jonnekin.

Tietenkään en malta olla myöskään jatkamatta keskustelua aiheesta urheilu/kirjoittaminen. Edelleen väitän, ettei urheilullinenkaan kehitys aina ole kovinkaan suoraviivaista. Jotkin ominaisuudet voivat kehittyä, mutta se ei välttämättä näy heti tuloksessa. Myöhemmin kyllä, jos sitkeyttä riittää ja asiat sujuvat muuten suhteellisen normaalien tähtien merkeissä. Ehkäpä kirjoittamisessakin voi olla "kokeiluvaiheita", joiden aikana teksti erkanee alkuperäisestä. Joskus sitä löytää entistä ehompana takaisin, joskus jää "matkalle". Hauskasti sanottu, "häiritsevää ja luonnollista" :) Miten kahdella keskenään ristiriitaisella sanalla voi ilmaista paljon, pidin tuosta kovasti.

Mutta hyvää Juhannusta kaikille tasapuolisesti!


[00:15 22.6.2007] J.R.
Minua kiinnostaa myös omakustantaminen juuri samoista syistä kuin Antti Nisonen tuossa ylempänä listasi. Suurimpana ongelmana pidän siinä auktoriteetin puuttumista. Jostain olisi löydettävä pätevää ateljeekritiikkiä joka korvaisi kustannustoimittajan, itse kun on materiaalilleen liian sokea. Valmiin käsikirjoituksen kirjaksi saattaminen ja siitä lukijoille olisi helppoa.


[11:58 22.6.2007] S.T.
Kustantajat tuppaavat ajattelemaan, että jos ihminen pystyy omakustanteeseen ja jos se on vielä laadukaskin niin mitäpä se heitä liikuttaisi. :( Ehkä Valde olisi tässä ainoa säännön vahvistava poikkeus, hänen työnsä ovat omin käsin rakkaudella punottuja.

Nämä ns. isommat kustantajat (Tammi, Otava, Like, WSOY, Teos, Gummerus jne.) tahtovat sitkeän työntekijän, karismaattisen persoonan, jotain kokeilevaa ja vahvaa. Minen usko mitään ennen kuin on nimi paperissa ja kirja kirjakaupassa. Tunnen monia ihmisiä, joille nuo jumalaiset, isommat talot on tehneet sellaisia ohareita, ettei ole tosikaan. :( Omakustannetoimintaa halveksitaan rohkeasti ja suoraan kustantajien taholta ja se on väärin!

Oma ateljeekriitikkoni on ollut viime aikoina ujo kritisoimaan tekstiäni. Onneksi on aukea.


[11:59 22.6.2007] S.T.
Kiintoisaa muuten, että sydänmerkki katkaisi loput tekstistäni bittiavaruuteen. :) Onneksi en sanonut hovikriitikkoudesta tai muusta mitään järkevää sen jälkeen. :D


[10:35 26.6.2007] P.H.
Vastaan alkuperäiseen kysymykseen, - kirjoittaminen on intohimoni, se ryöpsähtää toisinaan niin etten ehdi sanoja kirjoitusopillisesti oikein kirjoittamaan, hiukan tässä häiritsee lukihäiriöni, mutta en anna sen vaikuttaa, se on siellä, poiskaan sitä ei saa.
Julkaisemiseen en haaveile, kommentteja kaipaan teiltä aukean kirjoittajilta, olen huomannut , että teiltä saa hyviä neuvoja:)


[04:02 4.7.2007] I.T.
Kirjoitan nykyään kahdesta syystä. Ensimmäinen, johon lankean, on halu saada kehuja hyväksyntää muilta. Se lienee kovin tuttu joillekin muillekin. Olen onnellinen heidän puolesta, jotka eivät ole opetelleet tätä syytä kirjoittaa koskaan. Olen myös onnellinen siksi, että saan lukea sellaisten tekstejä. Ne ovat rehellisiä ja täynnä tunnetta, eli siis kirjoittamisen pohjimmaista tarkoitusta.

Toinen syy, johon pyrin. Tunteidenilmaisuun. Itseni näkyväksituomiseen (itselleni siis). Kauneimmillaan hyväksyn itseni tai osia itsestäni tekstin välityksellä. Muutamia kertoja olen huomannut, että säikäytän ihmisiä kertomalla tunteistani puhumalla. Hyvätkin ystävät, tai erityisesti he, nostavat puhtaan käden kasvojeni korkeudelle ja katsovat sivuun. Sanovat "en halua kuulla". Silloin tartun helposti kynään ja kirjoitan asiani tunteeni, koska en jaksa kantaa niitä yksinäni. Paperi kuuntelee, eikä säiky koviakaan tunteita. Sen jälkeen on muutenkin helpompi puhua ihmisille tunteista, joskin etäisemmältä. Toiseksi tärkeintä kai on, että silloin ystävät kestävät kuulla sen, miten minulla menee. En kestä ilman toisia ihmisiä kovinkaan pitkään. Kaksi viikkoa on ehdoton maksimi.

Tärkein on kuitenkin pohjaton halu olla onnellinen. Olen huomannut, että siihen vaaditaan perille pääsyä sisimpään itseeni. Hyväksyntää ja rehellisyyttä. Samaan tapaan kuin kaikissa arvostamissani teksteissä on. Haluan juuri siksi joskus julkaista jotain, mutta en ennemmin kuin teksteistäni löytyy tällainen ominaisuus; hyväksyntä.

Mitä muuta julkaisemiseen tulee, olen ajatellut hankkia managerin. Saan sellaisen jos tekstini ovat jonkun mielestä edellä kuvaamilla ominaisuuksilla varusteltu. Se samalla helpottaisi kummasti sitä, etten koko aikaa ajattelisi kirjoittaessa, että minne kauppaan lopullista työtäni. Sen tekisi joku muu eli manageri.


[18:19 9.7.2007] M.M.
Hyvä aihe. Itselleni mikään luova työ ei ole lähtökohtaisesti mitenkään "hauskaa" tai nautinnollista. Se on lähinnä tekemisen pakko. Ja heti kun olen saanut jotain valmiiksi, mielenkiintoni siihen lopahtaa. Sitä rupeaa heti miettimään uusia juttuja.

Runokokoelman julkaisu olisi hienoa, mutta olen vain niin ylipedantti ja itsekriittinen sen suhteen, että sen valmistuminen ottaa kyllä aikansa. Se on suunnitteilla, mutta on eri asia milloin sitä kehtaa kustantajille lähettää. Kyllä tämä aukeakin on ihan mukava paikka kuitenkin :) Niin kuin Antti sanoi, että pääasia että edes joku niitä runoja lukee.

Mitä tulee itse runoihin, niin mun mielestä runossa ei tarvitse olla sanomaa. Tärkeintä on miten asian sanoo kuin mitä sanoo. Kaikki on sanottu kuitenkin.Runouden tehtävä on uudistaa kieltä ja koetella sen rajoja. Miksei proosankin, mutta sen mahdollisuudet ovat hieman rajallisemmat.

Tässä puheenvuorossa ei ollut mitään punaista lankaa, mutta ei se mitään.







[15:48 13.7.2007] H.H.
Minä olen harrastelija ja se riittää minulle, mutta se ei tarkoita, että en paneutuisi siihen mitä kirjoitan. Taide on minulle tapa rakastaa maailmaa ja ihmetellä sitä ääneen, opetella katsomaan sitä - ja joskus myös näkemään.

Niin kuin urheilussa sanotaan, on hyvä, että jollakin lajilla on myös laaja harrastajapohja. Sama pätee minusta taiteeseen. Runsas taiteiden harrastaminen on omiaan tekemään maasta ns. henkevän kansakunnan. Se tuo mukanaan paljon pientä ruohonjuuritason toimintaa, jonka tehtävä on minusta ilostuttaa ja värittää ihmisten arkipäivää.

Taiteen rakastaminen on elämän rakastamista puhtaimmillaan. Pakkomielle tulla suureksi runoilijaksi, saattaa sen sijaan olla joskus taiteen rakastamista vain välineellisesti. Se voi olla vain jokin väärä tapa rakastaa itseään. Itseään pitää rakastaa, ei siinä mitään, mutta ongelmat sen asian kanssa ratkeavat harvoin muutamalla julkaisulla. Kirjailijat ovat ikävä kyllä usein sangen vaikeita persoonia, joilta itseltään tuntuu puuttuvan paljon noin henkisessä mielessä. Kilpailu on kai niin kovaa, että siinä menee taiteen alkuperäinen tarkoitus pesuveden mukana viemäriin.

Siksi tykkään olla harrastelija ja olen sangen tyytyväinen siihen. Taidetta taiteen (eli elämän) vuoksi!


[18:11 20.7.2007] L.K.
Tavoitteenani on saada julkaisuun yksi helvetin hyvä novellikokoelma ennen 70 vuoden ikää. Minulla on siis aikaa teoksen kirjoittamiseen vielä vuoteen 2054 asti.


[01:34 22.7.2007] J.M.
Kirjoitan itselleni, harrastan vakavasti. Olisihan sitä kiva jäädä vapaaksi kirjailijaksi, mutta en pidä sitä mitenkään realistisena haaveena omalta osaltani. Jos kaikki menee niin kuin pitäisi, niin ennen vuotta 2020 saan julkaistuksi yhden kirjan, mutta sitä sanotaankin väitöskirjaksi, enkä kyllä pidä sitä haasteena luovan kirjoittamisen suhteen.

Harrastan vakavasti siinä mielessä, että pyrin aktiivisesti parantumaan. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että satun opiskelemaan vielä toistaiseksi ilmaisutaitolukiossa, jossa maailman mahtavin opettaja pystyy tarjoamaan minulle välineitä kehittymiseen kirjoittajana. Näytelmän kirjoittamisen teoria on ollut käsittämättömän mielenkiintoinen asia oppia. Sen jälkeen, kun olen käynyt loputkin kurssit, pystyisin _teoriassa_ kirjoittamaan ihan mitä vain ja sitten pallo onkin vain itsellä. Kyllä sieltä on paljon haettu ja saatukin, tuskin olisin tässä ilman niitä oppeja.

Kyllä, olisi mahtavaa saada runokokoelma julkaistuksi. Saisinkin joskus edes valmiin kokoelman runoja, joihin voisin olla tyytyväinen. Toisaalta voisin haluta julkaista edes yhden novellin jossain "oikeassa" mediassa. En osaa asettaa itselleni mitään konkreettista tavoitetta jostain konkreettisesta todisteesta, että olisin hyvä kirjoittaja.

Hassua sinänsä, miten paljon oma suhtaumiseni kirjoittamista kohtaan on muuttunut vuosien varrella. Ala-asteella kirjoitin huvikseni satuja puhuvista elintarvikkeista, yläasteella purin pahaa oloani runouteen (en edelleenkään kehtaa lukea niitä). Lukiossa kipinä vakavasta kehittymisestä tuli alakerran kirjoitusluokassa kirjoitettuani runon kaveristani tähtitieteilijän tutkimana kohteena. Jossen jo ole maininnut (enPÄ), niin juuri mahtava opettaja pakottaa ihmisen kehittymään. Kaikki kunnioitus Vuokko Toloselle. Pahoittelen varauksetonta ylistämistä.


[20:30 22.7.2007] S.T.
Vuokko Tolonen kyllä innosti ja innostaa ihmisiä antamaan parhaansa! Hyvä opettaja tekee niin, olipa hän sitten maisteri tai ei. (Kiitti, Viita-akatemia!)

Oma suurin oppituntini tuli ystävältäni T. Malmilta kerran lounaalla. "Hanki Moleskine. Pidä sitä aina mukanasi. Kuuntele aamuhartaus. Älä elä kuin runoilija vaan kuin ihminen", hän sanoi. Ja minä yritän joka päivä muistaa ja uskoa.


[06:21 28.7.2007] T.S.
Syy kirjoittamiseen? Kysymys on hyvin henkilökohtainen...

Toivoisin vastauksen olevan eri kuin tosiasiassa tunnen sen olevan.

Liioiteltuna voidaan sanoa:

"Teen runoutta koska rakastan henkistä ajatusta ihmisolennosta"
(tai)
"Teen runoutta koska rakastan ajatusta siitä että minut huomataan"

Yksinkertaistettuna vastaus on aina jossakin näiden kahden välillä. Kukapa muuten julkaisisi runoja/valokuvia/piirrustuksia aukeassa jollei heidän teoksensa herättäisi jotain huomiota?

Tämä kysymys lähentelee henkistä masturbaatiota tasolla "Mitä tekisit jos voittaisit lotossa?"

Moinen kysymys on minun silmissäni erittäin merkityksetön. Vastaus ei kerro meille mitään uutta (ellemme ole erittäin mielikuvituksettomia). Eli ei minua erityisesti haittaa kysymykseen vastaaminen, vaan pikemminkin tolkku kysymyksen takana.

Kysymys on hyvä, jos puhuisin läheisen ystävän kanssa olevaisuudesta, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Ventovieraan analysoitavana se on yhtä tyhjän kanssa, koska kumpikaan ei tunne toista. Se ei kerro mitään mitä kumpikaan ei olettaisi ennakkoon. Vasta kun tunnet motiivit kykenet asettamaan asiat uuteen näkökulmaan..

No. Niin se toimii ainakin minun elämässäni.


[15:45 29.7.2007] I.T.
Minusta on kysymys erittäin syvä merkittävä. jopa niin merkittävä, että sanoilla vastaaminen siihen saa sen näyttämään merkityksettömältä.

Ainakin tähän vastaaminen sai uudelleen ajattelemaan koko kysymyksen ja vastauksen merkitystä. Vasta kun jotakin krjoittaa ja lukee, muuttuu se tajuttavaksi ja "todeksi".

Tommi Säntin ja Erich Frommin innoittamana vastaan uudelleen tähän kysymykseen: "Kirjoitan runoutta, koska rakastan maailmaa. Joskus jopa niin paljon, etten osaa sanoa sitä ääneen. sillon kirjoitan."


[10:43 30.7.2007] A.N.
Ihmiselle kirjoittaminen on tärkeää, eläimelle ei niinkään. Mutta ihminen on myös eläin ja siksi ei ole hyväksi koko ajan kirjoittaa ja lukea, vaan vastapainoksi elää niinkuin eläin tekisi. Niin naiivilta kuin se kuulostaakin tällainen esimerkki ottaa, niin ylläolevan kirjoittajan kaima sen aikoinaan hyvin totesi:

"eläin elää, ihminen ihmettelee"

Minua ärsyttää suunnattomasti tuo sanonta, mutta niinhän se on, se on totta. Mutta ihmettelemistä ei pidä nähdä negatiivisessa valossa, se on tärkeää. Siksi kirjoittaminen ja kirjoittamisen ihmetteleminen on tärkeää. Ihmisyys on vahvuus, johon pitää tarttua. Ja pitää olla tarkkana, ettei sitä sotke eläimeen meissä, koska ne ovat kaksi ratkaisevalla tavalla eri asiaa.

Kirjoitan taas, miten "pitää tehdä", mutta sittenpähän kirjoitan, niinhän kaikki usein tekevät, rivien välistä tai suoraan. Harvoin sitä teksteihin saa sellaisen kyselevän otteen ja joskus se kyselykin menee vähän yli. Tulee mieleen, ettei vain Tommia häiritsisi juuri tuo kyselemisen ylikiehuminen. Jos nyt kommentin oikein tajusin.

Minusta kirjoittamisen tarkoitus on, että löytää kirjoittamisesta tarkoituksen, noin niinku ympäröivälle maailmalle, sille inhimillisyyden kasvulle. Henkilökohtaisen tuotoksen tekeminen on pikemminkin PAKKO kuin tarkoitus. Jos on kirjailija, niin pakkohan sitä on jotain kirjallista tuottaa. Eihän sitä muuten ole mikään kirjailija.


[19:02 31.7.2007] Minna Tuukkanen
Kunnianhimo ja kirjoittaminen? No, on se kunnianhimokin siellä jossain taustalla: näyttää, että osaa jotain mitä kaikki eivät. Ehkäpä idolisoin taidetta taiteen vuoksi - ars gratia artis - liiaksikin tällaisena osaamisen muotona. Voisihan sitä vaikka tuntea samaa ylpeyttä hiihtotaidoistaan, esimerkiksi. Vaikka en pyrikään julkaisuun itseisarvona, tai siihen, että eläisin kirjoittamisella - itse asiassa inhoan ajatusta tehdä sitä työkseni - en osaa sanoa kirjoittamista harrastukseksikaan. Se on yksi tapa olla. Kirjoitan koska elän. :) Niin yksinkertaista se välillä on.

Olisi se julkaisukin ihan kiva, saisihan sitä kautta ehkäpä laajemman yleisön kuin nyt. Puhun yleisöstä, mutta kirjoitan silti itseni vuoksi. Kirjoittaminen on minulle ehkä luontaisin kommunikaation muoto. Olen pirun huono puhumaan. Voisin ajatella täällä Aukeassa julkaistuja tekstejäni myös testinä lukijalle: "Ymmärrätkö mitä koetan sanoa? Antaako tämä runo sinulle jotakin? Olenko luonut jotakin merkityksellistä?" Kommunikaatio ei ole kommunikaatiota jos se lojuu siellä surullisen kuuluisassa pöydänlaatikossa.

Jos kirjoittamisella on minulle sellainenkin kuin ensisijainen tarkoitus, niin se, että haluan tuoda sen kautta itseni julki. Ja kehittyä paremmaksi. Tulla ymmärretyksi. Lisäksi tunnen kehittyväni persoonana uusien ideoiden ja ajatusten löytäessä muotonsa sanoina. Siksi.

Seuraava sivu  

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty