Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 

Viimeisimmät keskustelut

Pitäisikö tekijä huomioida teoksen pisteytyksessä?

[00:17 9.3.2008] V.B.
Esimerkiksi tekijän ikä: Jos teos on tekijän nuoreen ikään suhteutettuna uskomaton, pitäisikö pisteitä teidän mielestänne antaa enemmän, vaikka teos ei sinänsä olisi niin hyvä? Kehuuko potentiaalista aloittelijaa helpommin kuin taitavampaa, mutta kauan harrastanutta? Mitä ovat muut mahdollisesti vaikuttavat tekijät? Vai arvosteletteko teosta vain sen omien ansioiden pohjalta?


[02:19 9.3.2008] A.N.
Kirjallisuus on siitä vaikea alue, että se toimii vähän niinkuin naisten kestävyysjuoksu kilpatasolla. Ensin lienee syytä valottaa, miten naisten kestävyysjuoksu kilpatasolla toimii. Nuori tyttö on luonnostaan rasvaton ja siksi hänen kehonsa on kevyt viedä eteenpäin suorituksessa. Sen sijaan iän, kokemuksen ja harjoituksen tuoma kestävyys ja sitkeys on vielä hyvin puutteellista. Kun ikää karttuu, naisen keho alkaa luonnostaan rasvoittua ja suorituksen edellytykset heikkenevät. Toisaalta harjoitusvuodet tuovat mukanaan kestävyyttä. Kyse on siis eräänlaisesta tasapainoilusta. Se joka onnistuu säilyttämään tyttömäisen keveyden ja samalla hankkimaan aikuisen kestävyyden (ei sinänsä ollenkaan ristiriitainen yhtälö, mutta vaatii säännöllisiä tekoja) menestyy suhteellisesti parhaiten. Miehillähän mekanismi on hieman toinen: Rasvakudos lisääntyy vain hankkimalla, sen sijaan luontaisen kasvun aikana jalat saavat lihasvoimaa, joka on jossain määrin edullista myös kestävyyssuorituksissa. Siksi miehet ovat aina parempia kuin pojat, mutta varsinkaan piirin tasolla joku 12-vuotias tyttö naisten maastojuoksun kärjessä ei ole mikään outo ilmiö. Voimistelussahan ilmiö taitaa olla vielä kärjistyneempi, mutta otin esimerkin minulle tutummalta alueelta.

Kirjoittaessa ei tietenkään rasvakudos ole haitaksi, aivoille rasvasta on jopa hyötyä, mutta nuorten kirjoittajien "keveys" on estottomuutta ja kritiikittömyyttä. Tämä ei tarkoita kritiikittömyyttä omia töitä, vaan maailmaa kohtaan. Parhaita tässä ovat 2-3 vuotiaat runoilijat ja siitä ominaisuus sitten vähitellen heikkenee. Yläasteelle tultaessa se on "kuollut" tietoisuudesta ja viimeistään lukion jälkeen myös alitajunnasta. Ammatillisten oppilaitosten opiskelijat ja kouluttamattomat säästyvät ehkä hieman vähemmällä, pahimman taiteellisen yksilöllisyyden riiston kokenevat taidelukiolaiset ja mitä kirjoittamiseen tulee, kirjoittajalukiolaiset. En tarkoita tällä, etteikö taidelukioista olisi hyötyä - myös suoraan taiteeseen, eikä pelkästään sosiaalisen kentän takia. Mutta hyödyt ovat toiset. Lähinnä siinä, että saa/joutuu tehdä paljon taidetta. Jälleen pitää palata urheiluun. Se on vähän sama opiskella taidetta johdetusti kuin noudattaa orjallisesti juoksuharjoitusohjelmaa kuuntelematta kehon ääntä ollenkaan. Tottakai siinä kehittyy, mutta kehitys on lähinnä määrällisen kuormituksen tulosta, laatu jää paperille. Siinä mielessä tosin kirjoittamisesta poikkeavaa, että kirjoittaessa laatu nimenomaan ei jää paperille (tai nykyään ruudulle) :D

Neuvostoliitossa johdetusta taiteen opiskelusta oli hyötyä. Miksi? Siksi, koska Neuvostoliitossa taiteen tekemisellä oli selkeä, yhteinen ja yhtenäinen poliittinen päämäärä. Yhteistä päämäärää kohti on hyvä taistella yhteisin keinoin. Tämä ei ole missään määrin poliittinen, vaan puhtaasti taiteellinen puheenvuoro, joten toivon, ettei kukaan muukaan ala sotkea politiikkaa tähän. Olen poliittisesti sitoutumaton ihminen. Kyse on päämäärän luonteesta. Jalkapallojoukkuekin treenaa pääosin johdetusti yhdessä, koska päämäärä on kaikilla pelaajilla yhteinen. Mutta Suomessa kirjoittaminen on yksilölaji tai ainakin sen pitäisi olla, koska Suomessa kirjoittamisella ei ole mitään kaikki kirjoittajat kattavaa yhteistä poliittista päämäärää. Täällä tekstin ja ylipäänsä taiteen tekemisen motiivit ovat yksilölliset. En osaa sanoa, onko se ex-Neuvostoliittoon nähden rikkaus vai heikkous, uskoisin, että ehkä sittenkin rikkaus eikä näitä voi ehkä verratakaan, vertailutilanne on niin teoreettinen. Mutta oli rikkaus tai ei, ainoa mahdollisuus tilanteessamme on ottaa yksilöllisyys rikkautena. Toki ei ole kiellettyä perustaa kirjoittavia ryhmittymiä, joilla on yhteiset päämäärät, mutta eri asia on laitosjohtoinen kirjoittaminen. Se voi olla opetuslaadullisesti vaikka miten korkeatasoista ja näennäisesti yksilöllisyyteen rohkaisevaa, mutta aina se on silti lähtökohdaltaan yksilöllisyyden poissulkevaa. Vähän niinkuin armeija. Uskoisin, laitoksen itsekin väkisin läpikäyneenä, että jollekin tietyllä tapaa orientoituneelle yksilölle armeija voi parhaimmillaan olla elämän rikkaimpia, hienoimpia ja antoisimpia, aidostikin itsetuntoa vahvistavimpia kokemuksia, mutta tämäkään ei poista tosiseikkaa, että se on pohjimmiltaan väkivaltakoneisto. Peruskoulukin on tavallaan "väkivaltakoneisto", mutta lukemisen ja laskemisen hyödyt yksilölle ovat niin ilmeiset, että se on silti hyväksi. Mutta oppivelvollisuuden jälkeinen taidekoulutus muistuttaakin luonteeltaan jo enemmän ampumisen tai ansalankojen virittelyn opettelua. Kaavamaisen, keskinkertaisen tekniikan ja strategian oppii varmasti paremmin laitoksessa kuin yksin yhdistelemällä (ja yhdistymällä, yhtymällä, todellisuus ja totuus on yhtymistä, "joogaa", nuuskamuikkusmuki on todellisimmillaan katseen ja nuuskamuikkusmukin atomien yhtymistä), mutta luovia ratkaisuja tuskin..

Tämä vaikuttaa tietysti myös teoksen arviointiin. Iäkkäämmät kirjoittajat ovat samanaikaisesti sekä "turmeltuja" että kokeneita. Tosin tämä pätee oikeastaan vain nuorissa ikäpolvissa, sekä niiden kohdalla, jotka jämähtävät iäkseen taideinstituutioiden kaavoihin lisää turmeltumaan. Mutta ns. vapaalle taiteilijalle elämänkokemus on aina vain plussaa. Ja se tarkoittaa yksinkertaisesti vain kokemusta ajasta, useimmilla meistä se toki sisältää myös kaikennäköisiä tekoja. Painotan sanaa tekoja, elämyksistä en puhu. Ymmärrän ne lapsen tai nuoren "oppimisterminä" kyllä, mutta en taiteilijan (tai aikuisen/aikuistuvan ihmisen) kehitysterminä. Parempi vaihtoehto teoille, kuin elämykset, on tekemättömyys. Tällöin luonto ja alitajunta ja lihasmuisti ja jopa kulttuuri (ehkä vähiten, onneksi) alkaa järjestää sulle kiksejä ihan itsestään. Haettu elämys on lihottamista, rasvoittamista. Ja kun on henkisesti pönäkkä, ei mieli luista, niinkuin henkisesti kevytrakenteisemmalla. Elämykset (muut kuin nämä oppimiselämykset, muutamat nuoruuden peruselämykset ja ns. vanhan liiton tekemis-elämää viettävien ihmisten harvinaiset juhlaelämykset kuten 30 vuotta suunniteltu Pariisin matka, jota ei oo aiemmin yksinkertaisesti vaan pystynyt järjestämään, vaikka olis halunnut, tai se kun ennen vanhaan lähettiin koko perheellä maalta Korkeasaareen) on minusta vähän haitarista. Siis joku "elämyspuisto". Ennen se oli niin luonnollista, elämykset oli hienoja juttuja kun ne ei hallinneet elämää, joku Helsingin olympialaiset v. 1952, varmasti ollu aivan mieletön juttu silloin... mutta kun nykyään pakkosyötetään elämystä elämyksen perään joka hiton elämys tuutista. Missä välissä siinä enää ehtii elämään kun pitää elämystyä?

Siksikin alkaa väkisinkin arvostaa näitä vähän iäkkäämpiä kirjoittajia, kuten Valde, koska he tuovat tuulahduksen jollain tapaa järkevämmästä menneisyydestä. Ehkä omakin lapsuus 80-luvulla oli vielä suht. järkevää aikaa nykyiseen verrattuna. En tarkoita, että ihmiset sinänsä ois mitenkään "huonontunut", jossain asioissa varmaan päinvastoinkin, vaan se mitä ne tekee, aika. Olihan silloin ennen Hitlerit ja kaikki, paljon ollaan kehityttykin, mutta ollaanko niin paljon kumminkaan.. kysyn.. ja mihin suuntaan?

Varmasti kahteen suuntaan. Tästä päästäänkin siihen kaksisuuntaisuusjuttuun takaisin, mihin tuo ikäkysymys liittyy. Eli jos pystyy suhtautumaan objektiivisesti fifti-siksti, niin silloin ikä ei ole ongelma. Se on täysin rationaalinen päätös, ottaako iän ja/tai aloittelijuuden huomioon vai ei. Minä otan, koska kirjoittajat on ihmisiä, ei ne tekstit itsestään synny. Tai sanotaanko näin, että otan tuollaisilla lukioikäisillä tai siihen verrattavilla ja siitä alle. Ja aloittelijoilla ja/tai uusilla aukealaisilla ja itäsuomalaisilla (koska omaa pitää tukea). Mutta sit jos tekijä on kirjoittanut tänne jotain 3-5v. niinku esim. Salminen tai Holtinkoski ja julkaissut muutakin, niin en minä heille mitään hyvityksiä enää anna, vaikkapa suhteessa Keijo Ahlqvistiin :D Enkä kyllä vähennyksiäkään. Mutta tarkoitan vaan, että jos on niinku kirjoittanut pidempään, vaikka "vaan" aukeaan (mikä hiton "vaan" aukea?) niin sitä on silloin täällä kontekstissa taiteilija ja kilpailee ihan yleisessä sarjassa. Mutta kyllä mä aina katson vähän tekijääkin. Tai että miten se teos ja tekijä vastaa toisiaan. Että kyllä se vähän tai ei ihan vähänkään hönttiä on arvostella teosta vaan sen omien ansioiden pohjalta. Mä sanon että tommonen 70 sivua runokokoelmaa minkä oon tulostanut ja lepää tuossa pöytälaatikossa.. Mitä ne on mulle (tekijälleen) antanut? Lämpöäkö yksinäiseen iltaan? Pelkkää hiljaista, tylsämielistä ja flegmaattista paperimassaa. Onhan sen nivaskan "ihoa" mukava selailla, aikansa. Mut oishan se kiva, jos se ees puhuis mulle. Toki muiden kirjoittamat runot puhuu enempi, mutta kyllä suomeksi sanottuna vielä enempi puhuu se kirjoittaja niiden takana. Oon mä jonkun verran tuota kirjallisuus tiedettä lukenut ja sen vaan sanon, että se "teos sen omien ansioiden pohjalta" mitä koko 20. vuosisata yritettiin jauhaa oli vaan sitä, että piti keksiä jotain uutta ihan vaan siks että ihmisellä on kumma vinksahtanut taipumus aina haluta keksiä jotain uutta ja sit tyrkätä vanha hyvä syrjään. Mut on sekin väärin arvostella pelkkää kirjailijaa lukematta sen tekstejä, tuntuu, että tää on se toinen juttu mihin tosi paljon sorrutaan. Ja sithän on vielä se jälkistrukturalismi eli et miten kaikki vähän niinku vaikuttaa kaikkeen ja se heijastelee aikaansa jne. ja kyllä mä otan sitäkin huomioon, samoin marxilaisen kirjallisuuskritiikin hyviä puolia.Mun mielestä, ne saattaa olla eri kuin yleensä, kun joku muukinhan on erotellut siitä hyviä puolia vähemmän "hyvistä". Perusideahan siinä on hyvä eikä yhtään vanhentunut, on hyvin vaikeaa kirjoittaa sellaista kirjallisuutta, joka ei ois ns. luokkakirjallisuutta ja se jos mikä näkyy täällä aukeassakin ja siksi tekee tästä niin älyttömän kiehtovan paikan. Mut feminististä kritiikkiä mä en kauheesti harjoita kun sillä haaralla on nykyään muutenkin ihan riittävästi vaalijoita. Ehkä enempi sitten sitä mies"feminismiä".

Että hyvää miesten päivää vaan kaikille sukupuoleen katsomatta!

Ja se piti sanomani, että silleen jos mennään vielä tuohon juniori-osastolle, mitä varmaan tarkoitit, niin se objektiivisuus on mulle henk. koht. just. pirun hankalaa, koska painotan tosi paljon nimenomaan kirjoittamisessa sitä "keveyttä" tai sitä että on pystynyt säilyttämään sen. Mut niinku lapsen tai aidosti lapsenmielisen olennon (ei lastenrunojen vääntäjän) runoista jotenkin viehättyy automaattisesti. Mulla on ihan selvä ja selkeä pääasiassa 3-4-asteikolla liikkuva pisteytyssysteemi, mutta sitten kun tulee tuollainen "lapsellisen viehättävä" teksti, sitä hullaantuu ja antaa viitosen ja niitä kun oikein alitajuisesti kaivaa, niin niitä löytyykin päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän... :D

Yhteenveto: Tää on täysin subjektiivista touhua, vastaus otsikkoosi on siis, että EI PITÄISI huomioida, mutta SAA ja se VOISI OLLA JÄRKEVÄÄ

Niin ja lopuksi, että tää ei edelleenkään oo hyökkäys mitään taikkareita kohtaan, ne varmasti antaa ihmisille tosi paljon ja myös taiteilijoina laatuopetusta, opettajia siellä en kritisoi pätkääkään ja ymmärrän myös sinne menon motiiveja ja uskon, että niihin hakeutuu pääasiassa ihmisiä, joilla on jonkinsorttista taiteellista potentiaalia ja voihan se olla, että joillekin on ihan riittävästi se virallisen tahon tarjoama koulutus. Mutta sen vaan vastapainoksi sanon, että ei se Gösta ihan turhan päiten sitä peruskoulua (kympin keskiarvon oppilaana) kasin jälkeen lopettanut. Toisaalta kansankynttilän ja tulevan kasvatustieteen maisterin ominaisuudessa en voi koulutuksen puolesta suositella tuollaista valintaa kenellekään :D

Ja lopuksi lopuksi, etten tosissaan nostanut noita kirjoittajalukiohommia siksi tapetille, että sinä opiskelet siellä, kun en muistanut edes, vaikka jonkinlainen hämärä muistikuva saattoikin olla.. Katsoin sun esittelyn vasta tän postattuani. Eli vaikuttava tekijä se ei ollut. Että ihan oikeasti, hyvää opiskelua vaaan! Ja muillekin siellä opiskelevilla ja henkilökunnalle. Ja eikös siellä kuitenkin opiskella jotain muutakin kuin kirjoittamista, niinku ihan normi yleissivistäviä aineita? Jossainhan ne on luettava, jos lukion meinaa käydä, niin miksei sitten kirjoittaja kirjoittajalukiossa, äärimmäisen luonnollinen ja tältä näkökannalta oikein hyväkin valinta. Toisaalta sit mä toivon (en tiedä), että kun se kirjoittajalukio on aika nuori juttu käsittääkseni, niin siellä tuskin on sitä ongelmaa mitä näissä aikansa eläneissä taikkareissa, että joillekin saattaa olla oikeesti vähän status ja pissa päässä juttu opiskella niissä.. Mut en mä niitäkään liiaksi soimaa, ihan kivoja ihmisiä niissäkin on ollu, tiedän.

Jotain varmasti unohtui. Kiitos.


[11:43 9.3.2008] A.M.
kannustaminen on tärkeää kaikille, eritoten aloitteleville. tehkäämme se mieluummin sanoin.

en tiedä kuinka koulutettuja ihmiset täällä ovat, mutta voisin kuvitella usealta löytyvän takaa lukiot ja muut. pitäisikö silloin palautetta antaessa ottaa myös se huomioon? pitääkö kehua enemmän, jos tietää ettei toinen ole opiskellut kirjoittamista sitten peruskoulun äidinkielentuntien ja vieressä on kirjoittajalukioista valmistuneita julkaisseita joiden teoksiin verrata? pitääkö kehua runoa joka kertoo kuolemasta, vaikka se olisi kuinka paska, mutta tiedät kirjoittajan läheisen kuolleen juuri?

jos tunnet kirjoittajan niin uskallatko kommentoida ollenkaan?

"Jos teos on tekijän nuoreen ikään suhteutettuna uskomaton, pitäisikö pisteitä teidän mielestänne antaa enemmän, vaikka teos ei sinänsä olisi niin hyvä?"

minun mielestäni voisit jättää sen pisteen antamatta ja kertoa tälle nuorelle tekijälle sen mitä yllä kirjoitit, koska voin taata ettei viestisi numeron napsauttamisen kautta välity perille asti.

"mutta nuorten kirjoittajien "keveys" on estottomuutta ja kritiikittömyyttä. Tämä ei tarkoita kritiikittömyyttä omia töitä, vaan maailmaa kohtaan."

ja jokainen voi halutessaan edesauttaa heidän hiljaista putoamistaan tänne alas luoksemme? lapsesta lähtien koko elämä on oppimista siihen että maailma on epäreilu paikka, jos sitä vastaan voi taistella edes aukeassa kommenttien muodossa, taistelkaa.


[12:13 9.3.2008] V.G.

Vastaan Veeran kysymykseen omalta osaltani: pyrin kommentoimaan tekstejä yksinomaan tekstien itsensä perusteella.

Kommentoidessani yritän noudattaa kuulemaani lausetta: "Pienikin valo, jota voit tuoda maailmaan, ajaa pimeyttä pois."

Se voi tuntua hurskastelulta, mutta idealismi sisälläni hyväksyy sen. Lauseen ja sen sisältämän valon voi tulkita haluamallaan tavalla. Pimeys, se on pelottavaa. Löydän sitä itsestänikin.




[15:27 9.3.2008] A.N.
"pitääkö kehua runoa joka kertoo kuolemasta, vaikka se olisi kuinka paska, mutta tiedät kirjoittajan läheisen kuolleen juuri?"

Ei tällaista tilannetta ole oikeasti olemassakaan. Päissämme voi olla, mutta se on mielen aiheuttama harha. Kaikki läheisen kuolemasta kertovat runot ovat hyviä.

"voin taata ettei viestisi numeron napsauttamisen kautta välity perille asti"

Etkä voi :D Jollekin numero voi kertoa yhtä paljon kuin toiselle sanat. Ihmiset ovat erilaisia. Ymmärrän kyllä näkökulmasi, olet mielestäni oikeilla jäljillä, mutta ei se noin ehdottomasti mene. Sitä paitsi numero ja sanat voivat tukea toisiaan. Eri asia on, pitäisikö peruskoulussa antaa numeroita eri oppiaineista. Selkeä, pitkään mietitty vastaukseni siihen on, että numeroarvioinnin tulisi olla vapaaehtoista ja lapsen itsensä, eikä hänen vanhempiensa päätettävissä. Tuollainen valinta myös kasvattaisi lapsen vastuuta ja tunnetta oman elämän hallinnasta.

"lapsesta lähtien koko elämä on oppimista siihen että maailma on epäreilu paikka"

No eikä ole koko elämä. Ymmärrän, että kärjistät tahallaan, mutta ei koko elämä 24/7 ole tuon asian oppimista. Useimmilla se itse asiassa taitaa olla suurimmaksi osaksi ihan jotain muuta. En silti yhtään ihmettele, jos joku noin koko ajan tuntee, mutta kyllä silloin on kyse ns. epäreiluudenkokemisriippuvuudesta. Sitä paitsi, epäreiluuden kokemus syntyy osittain myös siitäkin, että meillä on myös reiluuden kokemuksia. Meillä on olemassa jo lapsuudessa kokemus hyvästä, eikä ole mitenkään päivänselvää, että se kokemus olisi pelkästään kohdusta lähtöisin. Maailma on hyvä paikka ihan yhtä paljon kuin pahakin. Ja tarkoitan nyt maailmalla ihmisten maailmaa ja kulttuuria. Varsinainen maailma, luonto kulkee omaa rataansa, ei toki erillään. Mutta kyllähän useimpia, ainakin täällä olijoita, on esim. sylivauvana kehuttu, että ai kun oot söpö. Ja kyllä mä ainakin muistan omalta kouluajalta, että sain siltä kaikkein veemäisimmältäkin opettajalta jotain sellaistakin palautetta, jonka voi periaatteessa tulkita myönteiseksi. Että mun mielestä se putoaminen johtuu enempi muotinmukaistumisesta ja samankaltaistumisesta kuin ns. huonosta ja ikävästä palautteesta. Muotinmukaistuminen taas voi osaltaan johtua ikävän (vertais)palautteen pelosta, mutta ehkä kumminkin enemmän jostain käsittämättömästä himosta olla samanlainen kuin kaverinsa. Se on kai inhimillinen ominaisuus ja henk. koht. olen varmasti tuossa asiassa poikkeava, kun minulla ei sitä kavereihinsamaistumishimoa ole koskaan ollut. Toisaalta, tavallaan pidän kyllä kaikkia ihmisiä esikuvanani. Mutta olen kyllä täysin 100% yhtä mieltä siitä, että kannattaa mieluummin antaa myönteisiä kuin kielteisiä kommentteja. Taistelua, valoa, miksikä niitä nyt haluaakin nimittää. Itse nimitän sitä kannustukseksi.


[19:43 10.3.2008] A.N.
En lukenut kaikkea tekstiä tässä keskustelussa, mutta aloitusviestin kysymykseen vastaan, että ei. Ei missään nimessä, mielestäni teosten täytyisi pystyä olemaan erillään tekijästä ja niitä täytyisi arvostella näin.

Esimerkiksi, ikäkysymykseen viitaten, välillä ihan ärsyttää. "Tosi hyvä ikäisesi kirjoittamaksi!!!!" Tuollaiset ikäkommentit voivat tietysti ilahduttaa, mutta eivätpä ne loppujen lopuksi paljon kerro. Ihan samoin 56-vuotias ja 16-vuotias on voinut kirjoittaa vuoden tai viisi vuotta.


[21:50 10.3.2008] M.L.
ei piä ottaa huomioon, ei missään nimessä. näillä asioilla ei ole mitään tekemistä kuitenkaan sen kanssa, onko teksti oikeasti hyvä.
minua ei kiinnosta koulutustaso, ikä, asuinpaikkakunta eikä ees minkä kokoset kengät kirjoittajalla on, minua kiinnostaa teksti.
jos se on hyvä, se on. jos se on paskaa, se on. sillä sipuli, siihen ei auta saivartelut siitä että on filosofian kandi ja maisteriksiki aikoo.



[14:07 20.3.2008] S.P.
teksti on mielestäni itse tekijä. kaikki tekstin osat riippuvat jollain tavalla tekijässä, ja minä itse ainakin tarkkailen mielenkiinnolla kirjoittajaa itseään.
ei tekstistä muuten saa itselleen mitään irti jos ei näe kirjoittajaa jonkinlaisena henkilönä.
sitähän kaikki ihmissuhteet ja vuorovaikutteet ovat: peilailua.
jos en pidä kirjoittajan joistakin mielipiteistä, aatteista tai arvoista, jotka käyvät ilmi teoksessa, ne ovat väistämättä pohjana seuraavallekin lukukerralle.
mutta meitä on moneksi, onneksi.


[10:19 24.3.2008] A.M.
Kyllä Antti, kärjistin tarkoituksella, mutta mitäpä minunlainen ihminen ei tekisi, jos sillä saa muut keskustelemaan :)


[19:24 24.3.2008] S.A.
Tunnustan! Olen antanut kirjoittajan iän vaikuttaa arviointeihini. En vain koe mielekkääksi arvostella ilmiselvästi kuusitoistavuotiaan tekstiä aivan yhtä raa'alla kädellä kuin kolmekymppisen. (Aivan sama, kuinka kauan on kirjoittanut.)


[20:57 24.3.2008] A.N.
Samuli, miksi ? Ei siitä rikki mene, kunhan perustelee.


[10:01 25.3.2008] S.A.
Taidan olla siinä suhteessa liian pehmeä.


[10:09 25.3.2008] N.K.
olisin 16-vuotiaana kaivannut suorempisanaista kritiikkiä enemmän, täällä juuri. jos joku olisi ollut superilkeä (mikä ei tietenkään ole arvostelun tarkoitus, ei suinkaan, mutta joskus vahingossa siihen lipsuu), olisin varmaan heittänyt kynät nurkkaan hetkeksi ja itkenyt viikon - ja sitten tullut taas järkiini.

enemmän syö se, ettei kukaan sano mitään, eikö?



(.. tosin tuntuu, että joillakin iho menee rikki ja jotakin ihon altakin, ho hum.)


[03:12 26.3.2008] Juha Pekka Matias Laakkonen
mistä sitä tietää minkä ikäinen kukakin on? (tosiasiat eivät kerro henkilöistään yleistyksillä)
eikö se ole 'vain' etäisyyttä itsessään?



ja

kyllä mielestäni kritiikkiä voi jakaa harkitusti, joka tapauksessa, vaikka asenteellisista asioista.


[22:27 29.5.2008] A.P.
Mielestäni työtä arvostellessa annetaan pisteet työlle, ei tekijälle. Tekijä saa ne välillisesti työn arvostuksen kautta.

Varsinkin pisteitä antaessa tulisi arvostella vain työtä. Toisaalta mikä estäisi kommentoimasta tekijän suhteellisia kykyjä sanoin yleisemmin?

Itse muutin Suomeen, kun olin 12, enkä viitsi kirjoitella profiilin sivuille mitään siitä, ettei suomi ole edes äidinkieleni. Minusta tuollaiset asiat vain vaikeuttavat palautteen antamista...


[08:02 30.5.2008] V.G.

Andres Putrolainen on mielestäni oikeassa.

Työn arvioimiseen ei saisi vaikuttaa mitkään muut seikat. Mutta aina se ei ole helppoa.

Esimerkki: Kirjailija Matti Rossin teokset olivat mielestäni hyviä. Mutta kun kuulin, että hän oli ilmiantanut erään unkarilaisen kollegansa poliittisista syistä,hänen arvonsa laski silmissäni. Tuli tunne, että se, joka pystyy tekemään niin alhaisen työn, ei voi tuottaa sisältään mitään hyvää.

Mutta nykyisin ajattelen, että vaikka joku on ihmisenä heikko, hän voi olla töissään vahva. Ja päinvastoin: Jos joku on ihmisenä hyvä, hänen työnsä voivat olla heikkoja.

Näin ajatellen asia tuntuu itsestään selvältä.




[16:06 31.5.2008] S.K.
Mä kommentoin ja arvostelen yleensä tekstiä, en tekijää ja sen vuoksi iällä ei ole vaikutusta.


[18:02 31.5.2008] H.E.
Ei tekstiä lukiessa useinkaan tule ajateltua kirjoittajaa henkilönä. Ei tule ajateltua, että se on jonkin ikäinen tai että sillä on nimi ja se asuu jossain tallaa jonkin kaupungin katuja niin kuin kuka tahansa muukin Matti Meikäläinen. Parhaimmillaanhan teksti on kirjoittaja, pala kirjoittajan ihmisyyttä ja kirjoittajan maailmaa. Usein siis tulee tavallaan arvosteltua ihmistä tekstin takana, vaikka arvosteluun vaikuttaakin vain se, mikä tekstissä näkyy. Siinä mielessä olisi arvostelijana parasta unohtaa kaikki tekniset seikat ja mahdolliset omat mieltymykset ja arvostella jokainen teksti sellaisena kuin se olisi ensimmäinen arvosteltavasi. Jokaisellahan on oma tapansa kirjoittaa ja jokainen teksti on erityinen.

Se, koskettaako teksti arvostelijaa ja onko se hänen mielestään hyvä, johtuu tekijän taitojen, antaumuksen ja latauksen lisäksi tietenkin myös arvostelijan kokemuksista ja latauksesta. Jokainen arvostelija on subjektiivinen ja siksi myös se, ottaako kirjoittajan iän huomioon, on hyvin subjektiivista. Pitäisikö se siis ottaa huomioon? Onko sillä tekstin kannalta merkitystä? Tai arvostelijan? Tai ennen kaikkea kirjoittajan? Jos ikä näkyy tekstissä, niin sitten. Mutta kun se kirjoittaja yleensä joka tapauksessa näkyy siinä, ei henkilönä vaan ihmisenä. Niin onko sillä henkilöllä niin hirveästi merkitystä?

Eikä se ole mikään puolustus tekstin haukkumiselle pataluhaksi, että kirjoittaja on jo yli kolmikymppinen, onhan se siihen ikään mennessä jo tottunut. Ehkä niin, mutta ei se oikeuta ilkeyteen. Eikä nuoriakaan aina tarvitse käsitellä silkkihansikkain. Rehellinen ja rakentava mutta korrekti palaute on mielestäni parasta. Ja hyödyllisintä.


[02:19 1.6.2008] A.N.
"Mutta kun kuulin, että hän oli ilmiantanut erään unkarilaisen kollegansa poliittisista syistä,hänen arvonsa laski silmissäni."

Ehkä hän vain toteutti vakaumustaan, piti tehtäväänsä tärkeämpänä kuin unkarilaisen kollegan puolueetonta humanismia? Ehkä hän ilmiantoi, ettei Etelä-Amerikkalaisten työläisten lasten tarvitsisi enää nähdä nälkää?

Tämä ei ole poliittinen kannanotto. Tämä on arvelu.

"Tuli tunne, että se, joka pystyy tekemään niin alhaisen työn, ei voi tuottaa sisältään mitään hyvää."

Kaikki me teemme hyviä ja "huonoja" tekoja. Ilmiantaja voi esimerkiksi toisaalla lahjoittaa lapselle nuken, josta tämä tulee hyvin iloiseksi, hän voi olla herkkä ja tunnerikas ihminen, mutta toimii vain vakaumuksensa mukaisesti. Esimerkiksi George W. Bushin pahuutta liioitellaan, tuskinpa hän on omin käsin surmannut yhtään ihmistä. Hän voi olla hyvinkin mukava mies, mutta toimii vain vakaumuksensa mukaisesti. Ja hänellä on varsin paljon ns. rikoskumppaneita, se kannattaa muistaa. Ei ihminen yleensä ole yksin kovinkaan "paha".

"Mutta nykyisin ajattelen, että vaikka joku on ihmisenä heikko, hän voi olla töissään vahva."

Totta kai. Suurin osa menestyneistä taiteilijoista on ollut omalla tavallaan keskimääräistä paljon heikompia ihmisiä. Ajatellaanpa vaikka näitä 60-luvun angloamerikkalaisia muusikoita: Beatlesit, Rolling Stonesit, Janis Joplin, Jimi Hendrix, Jim Morrison, Lou Reed, kaikki enemmän tai vähemmän huumeongelmaisia. Eihän se varsinainen "vahvuuden" osoitus ole. Tietysti kyse voi jollakin olla myös omasta valinnasta, mutta ei siitä silloinkaan saa vahvuutta tekemälläkään, se on vain oma valinta. Mutta voi toki olla myös töissään vahva ja ihmisenä vahva tai päinvastoin. Niitä jälkimmäisiä tapauksia on varmaan kaikkein eniten. Ja lopuksi on vielä muistettava, mihin jo hieman aiemmin viittasin, vahvuus ja heikkous eivät toimi mitenkään on/off asteikolla, vaan ovat voimakkaasti sidottuja aikaan, paikkaan jne., sekä muutenkin melko spesifejä ominaisuuksia. Ympäristö vaikuttaa. Esimerkiksi päihteisiin on melko helppo jäädä koukkuun, jos ympärillä on pelkästään päihteen käyttäjiä, samoin klikkiytyneisiin asenteisiin.


[14:34 6.6.2008] H.N.
No sanotaanko nyt niin, että js numeroita antaa suhteutettuna kirjoittajan ikään, ainoa asia mikä heittää häränpylly on "aikojen parhaat" -lista. Kuinka tärkeää listan ojektiiviuus on, sehän on tietysti jokaisen itsensä päätettävissä.

Joku täällä viittasi siihen, että fyysinen ikä ei ole sama asia kuin kirjoitusikä, ja jälkimmäinen olisi tekstin laadun kannalta tärkeämpää. Ehkä niin. Mutta täytyy myös huomioida se, että vaikka kirjoittajan työkalut teroittuvat harjoituksen myötä, elämänkokemusta tulee vain elämällä. Tähän varmaan Anttikin viittasi sillä aikuisen naisen sitkeydellä? :)

Sanotaanko nyt niin, että itselläni on vähän sellainen tyyli, että jos teksti ansaitsee mielestäni vähintään kolmosen, annan sen. Mutta jos huomaan, että mielestäi ykkösen tai kakkosen arvoisen tekstin on kirjoittanut hyvin nuori tekijä, jätän numeron klikkaamatta ja annan mieluumin vain sanallista palautetta. Oma äidinkielen opettajani oli aikoinaan sen verran fiksu, että lisäsi kritiikin määrää ikäni ja kokemukseni myötä, joten hänen palautteeseensa ei ksokaan tullut sellaista "en mä halua uskoa sua" -kapinaa. Muista kyllä kokeneeni sellaista fiilistä joistakin internetissä saamistani lykkauksista... En näe mitään pointtia palautteen annossa, jos jo kirjoittaessani arvaan, että minua ei haluta kuunnella. Se on hukkaan heitettyä aikaa ja turhaan nähtyä vaivaa. Eli palaute iän mukaan - numerot tekstin mukaan. Paitsi jos numero luultavasti lannistaa tekijän täysin, eli käytännössä tilanteessa, jossa tekijä on liian nuori saamaan niin radikaalia kritiikkiä että hänen tekstiään sanotaan suoralta kädeltä huonoksi.


[16:00 9.6.2008] M.S.
Ehkä minun 15-vuotiaana pitäisi nyt sanoa tähän väliin, että itse toivoisin tekstejäni arvosteltavan samalla lailla kuin arvostelette niitten kolmekymppisten. Minulla on taipumusta toivoa negatiivista kritiikkiä, millään muulla en koe kehittyväni, eikä se oma kritiikki (jos sitä on) ikinä pysty samaan kuin ulkopuolisen puolueeton kritisointi. Minun tapauksessani ainakaan. Jotta minusta joskus tulisi yhtä hyvä kuin niistä kolmekymppisistä, kaipaan yhtä kehittävää kommentointia.


[23:22 9.6.2008] A.N.
En muista enää, mitä olen aikuisen naisen sitkeydestä kirjoittanut, koska ajatukseni ovat jokaisella elämänalueella muuttuneet (lue: kärjistyneet) rajusti kolmen kuukauden takaisesta, enkä jaksa enää lukea tuota vanhaa kommenttiani, mutta varmasti jotain sellaista olen tarkoittanut, mihin Hanna viittaa. Maratonjuoksussakin elämänkokemuksesta on hyötyä sekä kilpailusuorituksessa, että harjoittelun aikana, mutta taiteessa se on vielä merkittävämpi tekijä kuin urheilussa.

Harjoittelu on sekä urheilussa, että taiteessa kuitenkin yhtä tärkeää. Romanttinen käsitys hyvästä kirjoittajasta, joka ei treenaa kirjoittamista, on täyttä puppua. Jos kirjoittaa paljon, tulee jo pelkästään vahinko-onnistumisen kautta sanoneeksi jotain merkittävämpää todennäköisemmin, kuin jos jättää ajatuksensa ilmaan tai alitajuntaan. Urheilu on kehon ilmaisua, runous pään ilmaisua. Kummatkin ovat ilmaisua, ilmaisua voi ja pitää harjoitella ja määrä on kaiken avain. Ei jokin "kikka" tai ulkopuolisten tahojen kommentit, olivatpa ne luonteeltaan nega- tai positiivisia. Toki kommenteista on kaikista hyötyä, mutta vain jos ne hyödyntää. Ne pitää kaikki työstää tulevissa teksteissään jotenkin.

Mitä kommenttien ohjailuun tulee, 15-vuotias tekee itselleen ja kehitykselleen karhunpalveluksen pyytäessään samanlaisia kommentteja kuin kolmekymppisille. Ihminen on holistinen kokonaisuus, vanhuksia arvioidaan vanhuksina, nuoria nuorina ja siltä väliltä olevia siltä väliltä olevina. Niin tekevät myös "oikean maailman" lukijat ja kriitikot, koska kaikki olemme ihmisiä. Miksei siis aukeassakin tehtäisi näin? Eri asia on todella arvostella pelkkää tekstiä, mutta se ei ole mahdollista niin kauan kuin kirjoittaja työskentelee persoonansa nimissä. Tekstiä voi todella arvioida pelkkänä tekstinä vain, jos kirjoittaja tekeytyy esim. ameebaksi, jonka ikää, sukupuolta, elämänkokemusta tai muuta sellaista ei pysty mitenkään tunnistamaan. Aukeassa tätä on yritettykin ja tälläkin hetkellä aukeassa esiintyy kirjoittajia salanimillä. Itse en ole sellainen, mutta vaistoan ja "tiedän" heitä olevan. On ollut aina. Mutta jos vaikkapa toimitusjohtaja Erkki Kakkarainen päättää esiintyä esim. nimellä lukiolainen Irmeli Suokonautinto, niin ratkaisu on tekstin kannalta edelleen vaillinainen ja sidoksissa humanistiseen normijärjestelmään. Vanha mies vain tekeytyy nuoreksi naiseksi, hyppää epäaitoon rooliin, jonka kautta tekstiä nyt arvostellaan, ei tekstin itsensä kautta. Ja ameebankin status saattaa paljastua tekstin kautta.

Matilda hyvä, en kiistä kommenttisi arvoa. Palautteella on merkitystä ja negatiivista kritiikkiä saa ajan myötä toivomattakin. Jos sitä ei saa, pitää vain tyytyä uskomaan, ettei sellaiseen ole tarvetta. Jos tästä huolimatta edelleen jostain kumman syystä kaipaa negatiivista kritiikkiä, pitää olla itse oma negatiivinen kriitikkonsa tai viedä tekstinsä sellaiseen paikkaan, jossa ne joutuvat kaltoin kohdelluiksi. Ketään aukealaista tai ylipäänsä toista ihmistä ei mielestäni voi sellaiseen velvoittaa, vaan jokainen saa edelleenkin kommentoida niin kuin haluaa. Siksi en itse ole esittänyt ikinä minkäänlaisia toiveita tekstieni kommentoinnin suhteen (aloitin aukeassa 2003 ja olen kirjoittanut tänne niin usein kuin voi), enkä esitä niitä vielä tänä päivänäkään. Otan kaiken vastaan, niin kuin se tulee, tämä on parasta. Jos haluaa "pahaa" palautetta, kannattaa sallia nimettömät kommentoinnit. Jos ihmisillä on taipumus olla omalla nimellään hieman ylikohteliaita, niin nimettöminä heillä on taipumus olla normaalitasoa ilkeämpiä. Ja tästä voidaan tulla havaintoon, että mitään varsinaista normaalitasoa ei edes ole, muussa kuin keskiarvolaskelmissa, on vain persoonan valoisa ja pimeä puoli.

Jotta sinusta tulisi joskus - ei yhtä hyvä, vaan kymmenen kertaa parempi - kuin "niistä kolmekymppisistä", niin suosittelen harkitsemaan vakavasti totaalisen kirjoittamisen treenaamisen aloittamista. Jos kirjoitat seuraavat 15 vuotta täysiä 20 runon kokoelmia aukeaan kolmen viikon välein, se tekee yhteensä yli 5000 runoa. Jos oletetaan, että kirjoitat saman verran muuta tekstiä, sinulla on yhteensä n. 10000 teosta. Sellaisen kautta varmasti kehittyy ja tuohon määrään mahtuu jo joitakin "vahinko-onnistumisiakin", joista saatetaan tykätä jopa aukeaa laajemmissa piireissä. Ja koska kirjoittaminen on yhdessä asiassa urheilusta poikkeavaa, absoluuttinen tuloskehitys ei lopu 30-50 vuotiaana, vaan jatkuu niin kauan kuin henki pihisee. Monet juopot runoilijanretkut ovat toki lähteneet jo varhain, mutta voidaan kysyä, olivatko he edes lähelläkään todellista suoritustasoaan? Esimerkiksi Saarikoski, hän oli kyllä Suomen kansan ja eliitinkin maulle riittävän hyvä, mutta oliko silti lähelläkään todellisia suorituskykynsä rajoja? v: Ei ollut. Hän toki harjoitteli koko ajan, vaikka tekikin sen kroonisessa humalassa, eikä näin saanut ihan maksimitehoja kirjoittamisestaan irti. Monet hänen seuraajistaan vain jäljittelevät hänen elämäntapojaan, mutta eivät kirjoita ollenkaan, mikä on aika huvittavaa. Eihän silloin kehity ollenkaan, paitsi ehkä niissä elämäntavoissa vähän liikaakin!

Eli harjoittele, harjoittele ja taas harjoittele, niin sinusta ei tule pelkästään yhtä hyvä, vaan paljon parempi


[09:13 10.6.2008] P.P.
"Romanttinen käsitys hyvästä kirjoittajasta, joka ei treenaa kirjoittamista, on täyttä puppua."

Lahjakkuus ei ole puppua.


[09:59 10.6.2008] H.N.
Pidän itseäni suhteellisen hyvänä tai ainakin kehityskelpoisena kirjoittajana, mutta en voi väittää treenaavani kirjoittamista. Saattaa mennä viikkoja, kuukausiakin, etten tuota sanaakaan. Allekirjoitan toki sen, että paremmaksi kirjoittajaksi voi tulla vain kirjoittamalla, mutta hyvä voi olla jo ihan lahjakkuutensa ansiosta. Tapahtuuko sitten näillä kirjoittamattomuusjaksoilla kehitystä kumpaankaan suuntaan, on vaikea sanoa.

Jotta voisi kuvitella joskus tekeväni kirjoittamista työkseen, pitäisi päästä eroon pelkästään inspiraatiolle pohjaavasta naputtelusta. Se taas vaatisi melkoista luonteenmuokkausoperaatiota.


[16:16 11.6.2008] J.R.
Minä uskon, että samalla tavalla kuin urheilussa, myös kirjoittamisessa on erilaisia tyylejä "tulla hyväksi". Tietysti jotkut perusedellytykset on oltava kehittyäkseen, mutta toiset on luontaisempia kirjoittajia, joiden tuotantoa liika harjoitus tylsistyttää. Toiset taas tulevat paremmiksi tiukalla harjoittelulla ja työmäärällä. Lopputuloksessa ei välttämättä ole eroja.

Oma urheilulajini on jalkapallo. Meillä oli kärkihyökkääjä sellainen, joka harjoitteli aika löysällä moraalilla, mutta hän oli se joka ratkaisi pelit, teki maalit ja pelasi luovasti. Itse taas olen ollut työmyyrä, perustaitoinen pelaaja joka paljolla harjottelulla ja yrittämisellä pääsi suht korkealle tasolle pelaamisessaan. Joukkue tarvitsi kumpaakin yhtä paljon.

Itse kirjoitan työkseni. Niinä päivinä, kun kirjoitan töissä, ei runoja tule vaikka kuinka pusertaisi. Vaikka toki kieliopin hallinnasta ja kielen rikkaudesta on etua runoissakin, ei paskaa lappamalla tule kuin isompi kasa paskaa. Tämä siis oman kokemuksen mukaan.


[22:23 11.6.2008] A.N.
"Lahjakkuus ei ole puppua."

Sinänsä tietysti ei, koska se on arvokas luonnonvara, mutta lahjakaskaan kirjoittaja ei kehity erityisen hyväksi kirjoittamatta. Totta kai voi olla melko hyvä luonnostaan ilman treeniä ja totta kai jokainen saa kirjoittaa tai olla kirjoittamatta niin paljon tai vähän kuin huvittaa ja varmasti täällä "aukean tasolla" "pärjää", teki miten paljon tai vähän tai millä tyylillä tahansa. Pitäisi kai ensin jotenkin määritellä, millaisesta kirjoittajasta puhutaan, kun puhutaan hyvästä kirjoittajasta. Kun puhutaan laajasti Suomessa tai maailmalla tunnustetusta legendasta, sellaiseksi voi tulla vain kirjoittamalla ja taas kirjoittamalla ja kuka on kieltänyt tulemasta vielä tätäkin paremmaksi! Joukkueurheilusta en ymmärrä mitään, mutta rohkenisin silti väittää, että lajista riippumatta kaikkein parhaissa kansainvälisissä joukkueissa jokainen pelaaja treenaa enemmän kuin paljon. Pitää tietenkin ymmärtää realiteetit, normaalitaso sallii enemmän boheemia toimintaa kuin huipputaso. Vastaavasti huipulla vaaditaan enempi persoonaa, se on kokonaan eri asia kuin olla tekemättä töitä jossain asiassa kehittymisen eteen. Suurimmalle osalle ihmisistä riittää normaalitaso, suurimmalla osalla lienee elämässä niin sanotusti muutakin. Tämä ikäänkuin tarkennuksena edelliseen postitukseeni, joka oli omalla tavallaan ääriesimerkki. 15-kesäisen kannattaa kuitenkin miettiä vakavasti nimenomaan näitä asioita (mitään muuta ei!), koska silloin on vielä kaikki langat käsissä omalla päätöksellä tulla tavalliseksi tai täysin joksikin muuksi. Toki sen ratkaisun voi tehdä myöhemminkin, mutta se vaatii jo melkoista sosiaalista nyrjähtäneisyyttä :) Tavallisuuteen totuttelu taas voi aiheuttaa kohtuutonta ahdistusta ihmisessä, joka on tottunut kokonaan toisenlaiseen elämään.


[23:46 11.6.2008] J.R.
Minä olen kyllä nyt Nisosen kanssa eri mieltä :) Tai en tosiaan väitä, että harjoittelematta menestyisi. Mutta väitän, että myös pienellä harjoittelulla ja hiomisella VOI menestyä.

Totta ihmeessä on hyvä ottaa nöyrä asenne käteen ja tehdä paljon, se ei ole koskaan haitaksi, paitsi allekirjoittaneella. Täytyy olla tavoitteita. Mutta niinkuin itse olen kirjoittanut, jos lasketaan 8 tuntia päivässä, 5 päivänä viikossa, niin ei ne tuotokset siltä näytä. Hävettää suorastaan myöntää, että tästä kaikesta huolimatta saan vain tällaista aikaan. Ehkä kuulun siihen enemmistöön, jotka ei vaan osaa.


[01:07 12.6.2008] A.N.
"Mutta niinkuin itse olen kirjoittanut, jos lasketaan 8 tuntia päivässä, 5 päivänä viikossa, niin ei ne tuotokset siltä näytä."

No mutta ethän sinä käsittääkseni runoja ole tuon verran päivässä kirjoittanut? :) Eihän pituushyppääjästäkään tuosta vaan mäkihyppääjää tule, vaikka treenaisi aamusta iltaan ponnistusta hiekkalaatikolla. Sitä paitsi, mitä muuta tuo aukean "parasta nyt" listan kärjessä keikkuminen on kuin tietyn asteista hyvyyttä runoilijana? ;)

Mutta vielä palatakseni eri kirjoituslajien eroihin.. jos nyt ajattelet, että kirjoittamalla 40 tuntia päivässä ei kun siis viikossa asiatekstiä [tai ainakin suht. asiallista, oletan :)] sinusta tulisi ihan Saarikoskeen verrattava runoilija, niin eihän se ihan niinkään mene siitä tarkemmin määritellystä syystä, että (mielestäni) asiatekstien ja jossain määrin proosankin kirjoittaminen on enempi verrattavissa johonkin maratonjuoksuun - jos juoksuvertaus sallitaan - siinä tarvii olla tasaisen kova vauhtikestävyys ja peruskunto, mutta ei ihan huikeaa irtiottokykyä.. pitää pystyä tuottamaan paljon tasaisen laadukasta tekstiä, johon aivan varmasti omalla sarallasi pystyt. Mutta ei välttämättä mitään klassikoita kuitenkaan. Runous taas on vähän niinkuin mailin juoksu, jossa pitää peruskunnon lisäksi olla myös todella hyvää irtiottokykyä ja sen laatuista verbaalista herkkyyttä, jota voi saavuttaa kenties vain kirjoittamalla aivan älyttömän paljon runoja, lahjoista riippumatta. Tietty jotkut kirjoittaa hyviä runoja yllättävän vähälläkin runoilulla, mutta sama se on noilla juoksumatkoilla 800-1500m että on olemassa sekä nopeus-, että kestävyystyyppistä harjoittelumallia. Väitän, että kun mennään aivan olympiatasolle (myös runoudessa) vain jälkimmäinen tuo ne kirkkaimmat tulokset, pitää ikäänkuin jaksaa siinä viimeisen kierroksen puristuksessa, kun kilpakumppaneilla alkavat maitohapot jo estää vauhdikkaan etenemisen, pitää ylittää kaikki tuskakynnykset. Tämä onnistuu vain harjoittelulla, joka on sekä a) tehokasta, että b) määrällisesti hyvin runsasta. Paras runoilija tavallaan peittoaa kaikki kollegansa joka sektorilla. Mestareilla meno näyttää joskus hyvin sulavalta, mutta näennäinen helppous on vankan lajinomaisen harjoittelun tulosta. Esim. Tommy Tabermann. Toiset ovat tyyliltään raaempia ja kulmikkaampia, mutta pääsevät silti vastaaviin huipputuloksiin, koska samat perustekijät ovat kunnossa.

Aforismit lienevät oma lajinsa, vähän niinkuin pikajuoksua. Joku "elämä on laiffii" tms. ei välttämättä vaadi monien kymmenien vuosien kirjoitus- tai ajattelutyötä, mutta sen sijaan keskimääräistä nopeatempoisempaa ja "räjähtävämpää" ajattelun mallia. Itse olen esimerkiksi tosi surkea keksimään minkään sortin aforismeja tai sananlaskuja tai jääkaappimagneettirunoja, vaikka joskus jopa yritän ihan tosissaan niitä vääntää. Parhaiten niitä keksii joskus aivan huikean pitkien kirjoitussessioiden päätteeksi puolivahingossa, ehkä hieman väsyneenä. Tämä korreloi jännästi sen liikuntatieteellisen tutkimustuloksen kanssa, että nopeiden lihassolujen harjoitettavuus paranee pitkän ja hitaan kestävyyssuorituksen jälkeen. Ehkä aivo- ja lihassoluilla onkin jotain yhteistä nimittäjää, jotain ei vielä tiedetä?

Sen verran nyt olen valmis myöntämään, että totta kai (oletettavasti?) palloilujoukkueella tasoa määrittelee yksittäisten pelaajien taito- ja kuntotason ja runsaan yhteistreenauksen avulla saadun yhteen hitsautumisen lisäksi monet henkiset sun muut roolitekijät, jotka ovat varmasti jokaisessa joukkueessa oman näköisensä ja se nyt ei tietenkään välttämättä ole pelkistä harjoitusmääristä kiinni. Ehkä "uskon asiatkin" ovat jonkinlaisessa asemassa, perustason kilpaurheilussa muutenkin, myös yksilöpuolella. Huipulla pelkkä usko ei kuitenkaan riitä, jos fyysishenkissituationaalinen kokonaisuus (Puhakainen, 1996.) on riittämättömän harjoittelun takia selvästi kilpakumppaneita alempi.

-------

ps., Jessicalle vielä, voihan se tietysti olla niinkin, että olet kirjoittamisen suhteen ns. "ylikunnossa" - joka on terminä minusta tosi huono ja ei-kuvaava, mutta urheilussa sitä kumminkin käytetään, harjoitusväsymys olisi parempi ilmaus - niinkuin tavallaan kommentissasi vähän rivien välistä arvelitkin. Kokeilepa, sitten jos ja toivottavasti kun tarjoutuu tilaisuus olla tekemättä 40-tuntista kirjoitusviikkoa, että pidättäydyt kirjoittamisesta vähäksi aikaa kokonaan, annat vähäisten inspiraatiohetkienkin mennä ja sitten kun yhtäkkiä todella tunnet kirjoittamisen halua, tartut kynään ja huomaat, että teet parhaat runosi ikinä. Piilossa ollut "kirjoittamiskunto" on yhtäkkiä tulvinut esiin! Tekisin itsekin näin, mutta en malta :D Aukean on siis jatkossakin tyytyminen osaltani samaan kuin tähänkin asti..


[14:40 12.6.2008] V.G.
Otanpa kantaa tähän saumaan luettuani juuri Jessican runot. Ne ovat niukkasanaisia, mutta hyviä.

Ajattelen, että kirjoittamiseenkin voi täysin kyllästyä. Myös lukemiseen. Yhtäkkiä tulee tunne, että kaikki maailman runot ovat yhtä mössöä, vaikka vähän aikaisemmin olisi lukenut tosi hyviä.

Lukeminen ja kirjoittaminen, kun ja jos niitä tekee liian ahkerasti, voi aiheuttaa odottamattoman vastareaktion. Alkaa inhota kaikkea. Mutta jos pitää pienen tauon, jopa alkavat maistua.

Näin minulle kävi. Luulenpa, että lisäksi tällaisen "inhotuksen" jälkeen alkaa arvostaa aivan uudella tavalla jokaista yksittäistä sanaa. Mutta selvästi jokaisella sanalla täytyy olla merkitys. Muuten se ei enää kelpaa.

Maailma on sanoja täynnä. Varsinkin turhia sanoja. Mutta sana, joka täyttää tehtävänsä, on paikallaan ja ansaitsee kunnioituksen. Sanalla voi olla valtava voima.

Turhat sanat sen sijaan ovat kuin itikkaparvi, ne häiritsevät ja imevät verta synnyttääkseen uusia turhia sanoja, kokonaisia sanapilviä.

Minusta kirjoittajan tärkein tehtävä on valvoa käyttämiään sanoja. Ei yhtään turhaa sanaa saa jäädä tekstiin.

Jotkut kirjoittavat paljon ja pelkkää puppua, jotkut kirjoittavat paljon ja "viilaavat" tekstinsä julkaisukuntoon, poistamalla sitä puppua. Jotkut kirjoittavat vähän ja huonoa, jotkut kirjoittavat vähän ja hyvää. Siinä mielessä ei kirjoittamisen määrällä liene suurta merkitystä.




[11:55 17.6.2008] Polyhymnia
En lukenut koko keskustelua, mutta lisään soppaan yhden huomautuksen.

Jos sanoo, että nuori kirjoittaja kirjoittaa hyvin ikäisekseen, se on kirjoittajan arvostelua, ei sen runon!

Runon voi arvostella puhtaasti sinä mitä se on, ja kirjoittajalle voi viestittää erikseen, että hän on nuori nero.


[13:45 17.6.2008] A.N.
"Runon voi arvostella puhtaasti sinä mitä se on, ja kirjoittajalle voi viestittää erikseen, että hän on nuori nero."

Hyvä mielipide. Se kestäisi myös kirjoittajansa nimen tuomisen päivänvaloon. Ei suotta ujostella! Tärkeää olisi nuorelle saada tietää, että on kyllä lahjakas ja omaa kyvyt vaikka mihin, mutta on totaalisen eri asia menestyä aikuisten maailmassa, vuosien työ vielä edessä ja koska on lahjakas, sitä kannattaa ryhtyä tekemään. Tosin sitä kannattaisi ryhtyä tekemään, vaikka ei olisikaan lahjakas!


[18:41 18.6.2008] J.P.
Kyllä mä ainakin katson runoa hieman sen mukaan kuka sen on tehnyt. Jos olen tottunut lukemaan kyseiseltä henkilöltä loistavia runoja (joille ei aina ehkä edes 5 riitä) ja uudet runot eivät niin kosketa vaikkakin ovat hyviä saatan antaa 3 vaikka se on yleiseen linjaan nähden aivan liian vähän.

Minusta ainoa järkevä tapa on arvioida kirjoittajan tuotantoa suhteessa hänen aikaisempiin teksteihinsä. Minä en ainakaan pidä aukeaa kilpailuareenana missä tavoitellaan kärkisijoja aikojen parhaissa, vaan paikkana jossa jokainen voisi kehittyä ja tulla arvoiduksi oman tasonsa mukaan.

Monimutkaistakseni asiaa totean kuitenkin, että pääasia on silti sillä mitä teksti minulla antaa, mutta arvoasteikko muuttuu ehdottomati kirjoittajan mukaan. Minun tapani on tämä... koen sen oikeaksi.


[02:55 25.6.2008] A.P.
Käytän pääsääntöisesti asteikkoa 1-3, noin hajonnalla 60% 1, 30% 2, 10% 3. Nelosen olen tainnut kerran tai kaksi antaa. Vitosta en kertaakaan.

Seuraan antisosiaalisen subjektiivisesti asteikkoa "tosi huono", "paljon parannettavaa", "keskinkertainen" jne. sen mukaan millaisia tuntemuksia luetut kirjalliset tuotokset rehellisesti herättävät.

"Hyvä", saati "todella hyvä" kirjallisuus on aina löytö. Yleisemminkin, ei vain internetissä.


[14:22 25.6.2008] A.N.
"Käytän pääsääntöisesti asteikkoa 1-3"

Se on hyvä asia. Itse käytän pelkästään asteikkoa 3-5. Yhdessä me ja kaltaisemme luomme sen pisteytyksen todellisuuden, joka saattaa olla yllättäväkin lähellä sitä absoluuttista totuutta. Sitä totuutta, joka koostuu todellisuudessa yhtä paljon innostuksesta kuin kriittisyydestä, ei yksistään kummastakaan. Mutta arvostelu on tehtävä oman tunteensa/järkensä pohjalta, jos tuntuu/järkeen käy antaa 1-3, silloin on tehtävä niin, jos taas 3-5, silloin on tehtävä niin. Miksikö? No ihan vain siksi, että jos jäisi miettimään ikuisiksi ajoiksi, mitä pisteitä voi millekin antaa, ei voisi ikinä antaa kenellekään mitään pisteitä. Siksi jonkinlainen "oma linja" on käytännöllisesti katsoen hyvä, vaikkei se teoriassa ihan joka suhteessa aukoton olisikaan. Kyllä housujakin voi käyttää, vaikka niissä pieni reikä jossain kohtaa olisikin. Ja tuota 1-3 linjaa ymmärrän hyvinkin, onhan se ulkomaailman tasoon suhteutettuna paljon realistisempi kuin minun käyttämäni. Ja tuota Jeren mainitsemaa tapaa käytän myös sovellettuna ja olen aina käyttänytkin. Omatuntoni ei kolkuta antaa jollekin vakiintuneelle kirjoittajalle kolmonen tai nelonen teoksesta, joka on periaatteessa tasokkaampi kuin uuden tulokkaan viitosen työ. Mutta se, miksen asiaa laajemmin pui: Kaikista tulee kuitenkin (halutessaan) melko nopeasti aukeassa vakiintuneita kirjoittajia. Ja mitä kommentteihini tulee, ne heijastelevat yleensä jollain tapaa pisteitä ja päin vastoin, täydentäen toisiaan. Vähän niinkuin parasta mahdollista tutkimustakaan ei välttämättä tehdä pelkästään kvalin tai kvantsun menetelmin.


Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty