Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Aikojen parhaat

En halua nähdä

En kuulu näihin huoneisiin
en halua nähdä kuinka tavarat
vanhenevat, elävät
elämänsä

peili sanoo minun olevan
kuin kuka tahansa muu, samat tyynet
silmät, ilme joka ei värähdä
vaikka kaikki muu

osaan elää vain yhdessä hetkessä
ja se on ohi
joten katson menneisyyttä kuin
tulevaisuutta, katson peiliä
ja se sanoo
kuin kuka tahansa muu

vaikka minä en kuulu näihin
huoneisiin, puhun seinien läpi
ja kuvittelen jonkun vastaavan

kuvittelen kaiken ja en ajattele
ovia

kuin kuka tahansa muu
en ajattele

mitä pitäisi tehdä
elän yhdessä hetkessä

ja se on ohi

en kuulu näihin huoneisiin
en halua nähdä



-Niko Nuutinen

Annetut kommentit

Loistavaa miehen tilitystä elämästä, jossa kaikki menee rataa, josta määränpäätä vielä etsitään.
Minä aistin tässä vahvaa henkimaailman läsnäoloa. Näkyvä maailma ei ole kaikki. Jos olisi, mitä eroa meissä ihmisissä olisi, ja kuitenkin on: joku laskee integraalit pinoon hetkessä ja korjaa itse kännykkänsä käden käänteessä, toisella menee niiden kanssa sormi suuhun, mutta syntyy kauniita runoja tai komeita lipastoja jne... jne... Meissä asuu erilaisia henkiä, mutta sitä ei kerro peili.

Minusta tuntuu, että jokin tärkeä päätös jäi ehkä runon päähenkilöltä kerran tekemättä tai se tuli tehtyä väärin tai jotakin vastaavaa, ja se sai hengen tekemään miehen kanssa kaksi eri porukkaa. Missä lie tuo henki nyt tallustaa eikä tunnista sitä maailmaa, jonka ruumiin silmät sille näyttävät.
Kokoelman paras. Vahva tunnelma, ja hieno kuvaus pysähtyneestä hetkestä. 5.pistettä.
Tähän kyllä vielä palaan. Tässä lymyää jotakin, josta en aivan vielä saa otetta.
Vaikuttava. Hieno.

"Minä en kuulu näihin huoneisiin
en halua nähdä kuinka tavarat
vanhenevat, elävät
elämänsä"

ja

"vaikka minä en kuulu näihin
huoneisiin, puhun seinien läpi
ja kuvittelen jonkun vastaavan"

Ensimmäisessä noista kahdesta lainauksesta on kysymys kaiken katoavaisuudesta toisaalta, ja toisaalta kyllästymisestä kaiken toistumiseen. Minulle se on tuttu muodossa: En kestä katsoa, kuinka samat puut ja pensaat joka kevät puhkeavat lehteen ja joka syksy kuolevat pois.

Toisessa lainauksessa puhutaan vierauden tunteesta ja samanaikaisesta läheisyyden kaipuusta.

Ja tuo yhdessä hetkessä eläminen, joka tuntuu olevan usein kuultu suositus ("elä tässä hetkessä, älä aina ajattele mennyttä tai tulevaa") onkin tässä runossa jo eletty, se on ohi. Näin se on. Jokaisella hetkellä on reunat, jotka kuluvat pois. Elä siinä sitten, suositusten mukaan.
Tulee mieleeni se henkinen ulottuvuus ihmisessä, joka pyrkii kohti kaiken olevan yhteistä henkeä - sen osahan jokainen ihminen on ja tiukka yksilöllisyyteen tuijottaminen vain hämärtää tätä yhteenkuuluvuutta. Jälleensyntyminen on elämän ja olevaisuuden jälleensyntymistä ilmiönä. Uskon runon päähenkilön kaipaavan nuoruuttaan, kuten me kaikki - jostakin järjettömästä syystä, kun vain muisteleekin millaista se oli! Nuoruus on kuitenkin olemista täyteläisimmillään. Ihminen on silloin vielä määrittelemätön, olematon, pelkkä mahdollisuus. Lisääntyminen on tuon nuoruuden uusintamista. Tässä runossa on selvästi ruumistaan laajempi henki, joten oletan sen myös olevan yhteydessä tähän suureen kaiken olevaisen henkeen. Aiemmassa runossa loppu johti takaisin alkuun kuten käärme, joka syö häntäänsä, jälleensyntymisen ja ikuisuuden symboli. Tässä runossa katsotaan taaksepäin kuin katsottaisiin tulevaisuuteen - eli katsotaan menneisyyteen, koska siellä on viimeisin nuoruus. Nuoruus on myös se ainoa oikea mahdollinen tulevaisuus ja muu on jumiutumista. Se on se ainoa oikeasti läsnä oleva hetki tässä runossa. Runon henkimaailmassa näkyy ihmisen hengen yhteys häntä laajempaan henkeen. Saatko selvää siitä, mitä tässä yritän sanoa?
Huh. En osaa kommentoida muuta kuin, että koskee.

Ehkä seuraavan kokoelmani nimi on "nuoruus". Se on mahdollista. Vanhuus on käyty jo läpi.
Tätäkin pitää sulatella enemmän. Lukea uudestaan hieman myöhemmin. Mutta. Olet saanut runoon kasattua paljon aineksia, perustavanlaatuisia kysymyksiä. Asioita, joita jokaiseen yritetään ohjelmoida. Elä hetkessä, etsi paikkasi... Sellaisia asioita, joita ei ehkä edes pitäisi miettiä, jotka yhtäkkiä muuttuvat mahdollisuuksista rajoitteiksi. Ja peili näyttää sinut, sinä olet siinä, mutta et kuitenkaan. On niin paljon muutakin. Joskus fyysinen ja henkinen irtautuvat, aivan kuin ne eivät edes kuuluisi yhteen. Ja fyysinen minä rappeutuu, mieli kapinoi, juoksee omia polkujaan. Tällaista nyt. Tämä jää ajatteluttamaan, varmasti.
Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345
ka. 4.21 (14 ääntä)

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty