Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 

Meles meles

Meles meles

Minut on täytetty. En tiedä, kuka taituri minut on topannut tähän mäyrän luonnolliseen, tarkkaavaiseen asentoon, jossa seisoin eläessäni kuulostellen ympäristöä ja sen mahdollisia vaaroja.
En tiedä sitäkään, kuka minun elämäni päätti viekkaasti pyssyllään ja milloin.

Päivänä, ennen kohtalokasta muutosta tuhisin viimeisen kerran tonkiessani esiin kosteaa kastematoa lupaavan tuoksuisesta karikkeesta kesäyön autuaassa lumossa. Silloin en vielä tiennyt ihmisistä, heidän julmuudestaan ja hyvyydestään.
Muistan entisestä elämästäni pesän, puunjuuret, talviunet, hiekkakankaat ja viimeisenä pelon, joka armeliaasti lamaannutti minut tuntemasta tunnetta, jota en ollut vielä kokenut pieniltä kiviltä tuntuvien palojen jysähtäessä lujaa turkkini lävitse.
Sen tapahduttua alkoi uusi vaihe mielenkiintoisessa elämässäni.

Asuin kauan yksinäisen, ramman miehen luona. Hän ei ollut tappajani, itikka sai syödä minkä jaksoi ja mies kiitteli, kun kelpasi antamaan.
Miehen toinen jalka oli leikattu pois. Oliko hän tuntenut saman kuin minä? Oliko häntäkin ammuttu?
Näin hänen usein juovan lasistaan ja tiesin siitä, että pian hän puhuu minulle asioita, joista en ymmärrä., ehkä ohimennen sipaisee karkeaa selkääni. Ja viimein itkee hiljaa, kyynelten tipahdellessa ruudulliselle paidalle.
Minulle on helppo uskoutua, en pysty koskaan kertomaan eteenpäin, niin kuin ihmiset kuuluvat tekevän. Enhän edes ymmärrä ihmisten juonikkaita asioita, joita toisinaan kuulin ja ihmettelin.
Tiedän vain pahuuden ja kyyneleet, hyvyyden ja ikävän.

Kauan sitten, kosteana kesäaamuna, jolloin kastemadot olivat varmasti nousseet pintaan, mies ei noussut vuoteestaan. Odotin, hieman ihmetellen, kunnes paikalle saapui toisia ihmisiä, tuntemattomia.
Mies vietiin pitkällään pois. Joku siivosi lasin pöydältä, tyhjensi jääkaapin, lähti pois kyynelehtien, lukiten oven ja minä jäin yksin.

Valoisina öinä odottaessani kuvittelin kuulevani miehen pehmeän äänen ja juomalasin napsahduksen sitä nostettaessa vahakankaalta. Täytteissäni ailahti ikävä.
Minulla oli aikaa miettiä, ikävöin kilttiä, ruutupaitaista miestä ja pohdin omaa kohtaloani. Miten minulle käy? Mitä on tapahtumassa, kuolenko toistamiseen?

Viikkojen yksinäisyyden jälkeen alkoi tapahtua. Asuntoon levittäytyi säkkejä, pahvilaatikoita ja toistensa äänen päälle puhuvia ihmisiä, viedäkseen pois kaiken mitä siellä oli.
Olin huojentunut, mutta minua vilkaistiin inhoten, vaistosin pahaa ja pelko tunki sisälläni olevaan kutterinpuruun.
Asunto tyhjentyi, säkit ja laatikot nielivät tutut tavarat. Huoneissa oli jännitystä.
Äänet hiljenivät. Olimme vain minä ja nainen, jonka olin nähnyt kantavan laatikoita.
Nainen lähestyi, kohtasi minut hiljaa, kosketti kuivunutta, valkoreunaista korvaani sanoen hellästi: ?Nyt minä haluan viedä sinut uuteen kotiin!?


Rautalankojani myöten syöksähti riemu. Jos olisin voinut, olisin sulkenut tummat silmäni kiittäessäni metsän henkeä ja ihmisen hyvyyttä. Selviydyn, niin tapahtuu!

Uuteen kotiin päästyäni nainen imuroi minut varoen, pyyhki kelopuisen jalustani pölystä ja nosti uuninsa päälle. Paikka on minulle mitä parhain, sanottiin.

Uunilta näen elämää, aistin meteliä ja elämänriemua, joka on toisinaan kovaa, muttei häiritse. Mikä parhainta, voin seurata sieltä kissanpoikien rallia ja se nostattaa kaukaisen, utuisen ja huikaisevan muiston hiekkakankaan aurinkoisesta pesästä ja emon yöllisistä retkistä nukkuessani kahden sisarukseni kanssa telmeestä uupuneena.
Koiran kimeä haukkukaan ei minua tässä elämässäni enää kavahduta.

Minun on nyt hyvä. Jos voisin, aivastaisin useinkin, sillä harmaaturkkinen kissa on ottanut tavakseen loikata äänettömästi vierelleni. Elävä eläin nuuhkii kuivaa kuonoani omallaan, joka on kostea ja värisevä, kuten minulla aikoinaan. Se tuntuu läheiselle ja tunnen hyväksyvän ilmapiirin.

Olen ollut vuosia täytettynä, vapaana vain hetken. Koen itseni onnekkaaksi, sillä metsän henki on antanut minun kokea jotain erityistä, vaikka ihminen julmasti riisti vapauteni ja elämäni. Sain uuden mahdollisuuden antaa itsestäni jotain, olkoot ne muistoja kanervakankaista ja metsälinnun kotkotuksesta silloin, kun ihminen on herkimmillään.
Toivon toki tämän rauhaisuuden jatkuvan, mutta olen varma siitä, että olen vahva ja valmis taas uuteen.

Joinakin päivinä, kun en nuku talviunta uunillani ja näen auringon heijastuvan vain punaisena nauhana, kaipaan vapautta, joka minulla kerran oli menettää.


Edellinen työ Näyttelyn etusivulle
Näyttelyn yhteenvetosivulle
Seuraava työ
Rakkaudesta eläimiin

Tekijä: Taina Paananen

-Kirjallisuuden teema

Annetut kommentit

Repesin alulle. Mun vanhassa koulussa oli Meles-kerho. Se oli just eläinten täyttämistä :D En tosin kuulunut siihen. Tämä on persoonallinen teksti, hiinä ja hiinä antaisinko jopa viitosen, mutta 4p nyt kumminkin tällä kertaa.
Hups,jummi,yllätyin,että miksi työ,jonka yritin tuloksetta laittaa varastoon näkyy täällä...?Ei ollut tarkoitus tänne sitä saattaa,mutta siinä se seisoo,kuin mäyrä uunini päällä.Hiinä ja hiinä,etten herkiä ihmettelemästä.Kiitos Nisonen,repeillään toisinaan.
Hei Taina! Olet varmaankin teosta lisätessäsi klikannut viimeisellä sivulla vahingossa julkaisupaikaksi kuukausiteeman, eli et ole klikannut sivun yläosassa olevaa "Varasto"-nappulaa vaan teeman otsikon alla olevaa "Osallistu tällä teoksella" -nappia, joka siis siirtää teoksen kuukausiteemaan.

No, työsi sopi näköjään aivan mainiosti teemaankin, mutta jos haluat, että poistan sen, ilmoita minulle siitä kuukausiteeman sähköpostiin, niin poistan sen kokoelmasta.

Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345
ka. 4 (2 ääntä)

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty