Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Aikojen parhaat

Mitä on olemassa

Sulkee silmänsä, hipaisee
likaisilla sormillaan
lähellä olevaa jalkaa
joku laulaa
"päivät eivät tunnista
toisiaan
ja me emme ole olemassa"
päällä oleva valo
on hyvin hentoa, lohduttavaa
levätä sen alla
melkein piilossa
ja nähdä vain hämärästi
kuka on tulossa

kuka laulaa

sormet hipaisevat
kaikki on valmista
hän tuntee itsensä
tietää

mitä on

olemassa...





Edellinen työ Näyttelyn etusivulle
Näyttelyn yhteenvetosivulle
Seuraava työ
"Kuolleet runot" on termi, jonka keksin viime talvena kuvaamaan kaikkia runojani, niiden olemusta. Kovasti yritin karsia näitä (eräässä vaiheessa oli tarkoitus julkaista 32) mutta tämän enempään en pystynyt. Jotakin näiden olisi kaiketi tarkoitus yhdessä sanoa.
-Niko Nuutinen

Annetut kommentit

Kaunista tekstiä ja taitavasti sekä huolella kirjoitettua. 4.pistettä.
Tuntuu kuin tämä runo olisi syntynyt edellisestä, on sen hapsu. Itsenäinen, erillinen ja kaunis. Niin kaunis, että pidättää henkeään, ettei sen lumo haihtuisi.
Tämä oli minusta tämän runon hienoin pätkä:

"joku laulaa
`päivät eivät tunnista
toisiaan
ja me emme ole olemassa`".

Runominä sulkiessaan silmänsä, jättäytyessään vain kuulo ja tuntoaistinsa varaan (tuoksuja ei mainita) ikään kuin leikkautuu irti ajasta, futuurista ja preteritistä, ja siten irti tarinasta, elämäntarinasta, jota me itse kokoajan visioimme, johon liittyviä skenaarioita myös toiset meistä heittävät. Ehkä se on juuri näköön liittyvää. Jo sana visioida viittaa näkemiseen.

Todellisuudessahan on vain sarja irrallisia tapahtumia, joiden välille ihmismieli luo yhteyksiä. Logiikan tarve on ihmismielelle pakonomainen. Tässä runossa palataan siihen, mitä minuudesta ja toiseudesta välittömästi voidaan saada selville. Kosketus paljastaa, missä `minä` loppuu ja `toinen` alkaa. Samoin on ihmisäänen suhteen, jos itse tietää olevansa hiljaa.
Taitavaa tekstiä. Mikään sana ei tunnu ylimääräiseltä, vaan timantti on jo hiottu esiin.
Niin filosofista. Ollako vai eikö olla.
Mä pystyn vain vertaamaan tätä edelliseen, joka on hyvä koska taipuu moneen suuntaan ja sallii monen tulkinnan olematta persoonaton.

Tämä taas nykii eteenpäin, hieman kömpelö. Vaikea edes selostaa, mutta kai lukijalla on velvollisuus. Runoa lukiessani kahlaan sanat läpi todella nopeasti ja vilkaisen kokonaisuutta hätäisesti, ja jos runossa on 'jotain' sen lukee ajatuksella (ja hitaammin) uudelleen. Joskus teksti on niin hyvä että se pakottaa heti hidastamaan vähän. Tää jäi ensimmäiseen luvun asteelle, tekee mieli ohittaa rivi siellä sun täällä, ja pystyisin ohittamaan, jos en haluaisi sanoa mielipidettäni. Kuitenkin 3p.
Itse pidän tätä parhaimpiini kuuluvana, siksi se on tässä.
Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345
ka. 3.75 (8 ääntä)

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty