Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Arkisto

ERÄRETKELLÄ





”Pistäkääpä pojat hevonen aisoihin, niin lähdetään tuonne korpeen retkelle.
Mennään hevosella niin pitkälle, kun kärryillä pääsee ja sitten jatketaan jalkaisin. Katsellaan samalla puolukoita, siellä korvella on hyvät marikot, jos eivät ole jo kaikkia poimineet.”
”Kiva, kiva kun päästään retkelle,” hihkuivat pojat riemuissaan.
”Otetaan eväät mukaan!”
”Tietenkin otetaan eväät ja kahvivehkeet, keitetään siellä joen reunalla kahvit.”
Pojat menivät valjastamaan hevosta ja minä laittelin eväät ja marja-astiat valmiiksi.
Ne lastattiin kärryihin ja niin lähdettiin ajelemaan metsätietä kohti korpea.
Turva koira viiletti kärryjen perässä, väliin se poikkesi tieltä syrjään katselemaan metsän eläimiä ja nuuskimaan niiden jälkiä.
Puolimatkaan körryytettiin huonolla tiellä.
Tien loputtua riisuttiin hevonen ja sidottiin kärrystä syömään, siihen niitettyjä heiniä.
Annoin sille sokeripalan ja taputtelin sitä kaulalle puhellen: ”Odottele sinä täällä kiltisti, me käymme tuolla kauempana, katsomassa onko siellä marjoja...”

Jokainen otti osan tavaroista ja niin lähdettiin taivaltamaan edelleen, nyt Turva juoksi edellä.
Joenrantaan saavuttua teki mieli jo levätä, samalla päätettiin keittää kahvit.
Pojat katkoivat pieniä risuja joista laitoin pienen nuotion ihan vesirajaan.
Ympärillä oleva heinikko ja mättäät kasteltiin, ettei tuli päässyt leviämään kauemmaksi. Kari poika etsi vahvan kepakon ja Veijo etsi haarapuun, jonka varaan kepin toinen pää laitettiin, toinen pää iskettiin maahan.
Sitten nuotion päälle ulottuvan kepin päähän laitettiin kahvipannu ja pian siinä vesi rupesi kiehumaan.
Kahvipannu siirrettiin nuotion viereen ja laitettiin kahvijauhot, pian päästiin juomaan ja maistelemaan eväitä.
Kylläpä ne maistuivatkin hyvälle, tuoksuvan luonnon helmassa ja lintuin laulellessa syksyisiä laulujaan.
”Kurkia,” hihkaisi Ari pojista nuorin.
Tosiaankin suon yllä kierteli kurkiparvi, kirkuen tavanomaista lauluaan, väliin ne muodostivat auran muotoisen kulman, väliin taas kiertelivät sekaisessa rykelmässä.
Ne olivat menossa etelään, etsivätköhän ne levähdyspaikkaa, jossa olisi karpaloita, niiden herkkua.
Aikansa kierreltyään ne lähtivät lentämään edelleen.

Nyt oli aika sammuttaa nuotio ja jatkaa matkaa.
Tuli vastaan valtava muurahaispesä, se oli ainakin parimetriä korkea ja vähintään yhtä leveä.
Sitä tarkasteltiin ja ihmeteltiin arvaillen, kuinkahan paljon tuossa lie muurahaisia ja katseltiin kun sinne johti heinistä ja roskista puhtaita pieniä polkuja, joita myöten oli vilkas liikenne edestakaisin.
Muurahaiset vetivät tai kantoivat havunneuloja, pieniä varvun kappaleita, kuolleita muurahaisia tai matosia ja toukkia ym. pesälle päin, toiset vilistivät tyhjillään pesältä pois päin.
Tuntui kuin seisoisimme suuren pikatien varrella, jossa kaikilla on kiire jonnekin.
Pojat pistivät pienen tikun pesän reunaan, pian se oli mustanaan muurahaisia ja sen ympärys aivan kuhisi niitä. Toiset ruiskuttivat häiritsijöille happoaan, jonka kirpeä haju levisi ympäristöön, oli kiirehdittävä kauemmaksi pesältä, kun ne alkoivat kiivetä kenkiin ja vaatteisiin.

Pian saavuttiin pienelle kumpareelle joka oli tallattu ja pengottu mustalle mullalle.
Siinä ihmeteltiin, kuka tai mikä sen oli tallannut.
Lähemmin tarkastettuna olimme saapuneet hirvien taisteluareenalle, sieltä löytyi hirven jälkiä ja ympärillä niiden käyntikortteja.
Hieman peloissaan tuumailimme, kunhan emme joutuisi niiden erotuomariksi.
Vaan taistelu oli ohi, ainakin sillä erää, eikä siinä enää näkynyt hirviä lähellä.
Lähdimme eteenpäin ja kuljettuamme jonkun matkaa, tuli vastaan isompi metsä siellä saimme nähdä ilmaisen leikkinäytöksen.
Joka oli todella harvinainen, koska en ole ikinä ennen moista nähnyt, vaikka ikäni olen metsissä ja vainioilla liikkunut.

Siinä oli iso sileä kuusi, jonka oksat alkoivat parin metrin korkeudelta.
Ilmeisesti kuusessa lienee ollut oravanpesä ja se oli poikasten kotikuusi.
Oravan poikasia oli ehkä neljä tai viisi ne olivat jo melkein emäoravan kokoisia.
Ne leikki ehkä hippasta, juosten ja ajellen toisiaan kuusen sileällä pinnalla.
Käyden aina pomppimassa maassa ja taas vilistivät tiheän kuusen lehvistöön, josta taas vikkelästi runkoa myöten maahan, tai kierrellen ympäri kuusen runkoa ja lystiä näytti olevan.
Katselimme lumoutuneena noiden sirojen eläinten leikkiä, miten ne saattoi liikkua niin sukkelasti vaikka miten päin, syrjittäin, ylös ja alas, kuinka ne pysyivätkin sileän puun rungolla.

Mutta meidän oli jatkettava matkaa, saavuimme perille puolukka paikalle.
Olihan siellä puolukoita, mättäät aivan punaisenaan.
Keräsimme astiat täyteen, mutta sitten yllätti jano.
Tiesin vähän kauempana olevan lähteen, sinne riensimme sammuttamaan janoamme. Istuimme levähtämään, äkkiä lehahti teeriparvi läheisiin puihin.
Aikansa ne kuikuili ja katseli meitä, sitten ne lensivät vähän kauemmaksi.
Mustikka aika oli jo ohi, mutta vielä oli joitakin vetisiä mustikoita varsissa.
Linnut niitä oli syöneet, koska mustia ulosteita oli ympäristössä.
Pojat kulkivat vähän kauemmas, josta iso metso jymisti lentoon, sen siiven läiske ja kotkotus kuului kauas.

”Tules tänne, Äiti,” huutelivat pian pojat; ”mikä täällä on, tuleppas katsomaan.”
Riensin paikalle ja hämmästyin kun pojat oli löytäneet pienen maanalaisen luolan, jossa oli ilmeisesti asuttu.
”Ehkäpä siellä on sota-aikana asunut käpykaartilainen, tai joku vankikarkuri, tai mikä lienee metsäläinen.”
”Ei tämä sota-ajalta ole, katso tuossa on nuotion paikka, eikä se hyvin vanha ole.”
”Niin eihän tuo hyvin vanhalta näytä.”
”Ei kai tuo ihan äskettäin liene ollut käytössä, mutta ennenhän täällä on majaillut rosmoja ja vankikarkureita.
Täällä oli hyvä kesällä, kun lakat kypsyi ja heinäkuulla sitten mustikat ja puolukat, perunoita ja nauriita varastivat ihmisten pelloista ja mitä löysivät kellareista sekä teurastivat ihmisten lampaita ja vasikoita.
Syksyllä majailivat heinäladoissa.”
”Hui, entäs jos täällä asuu vieläkin niitä karkureita?”
”No eihän niistä nyt ole kuulunut sen jälkeen, kun ne sieltä naapurin saunakamarista sen Riikan tavarat varastivat.”
”Vaan ei sitä tiedä kun täällä salolla saa olla melko rauhassa.
Harvoin täällä ihmisiä kulkee.”

”No kyllä niitä nyt jo kulkee nuita metsästysmiehiä.
Muuten tännehän kerran eksyi, kaupungista tulleet metsästäjät.
Eivät osanneet pois ja tuli pimeä, eikä auttanut muu kuin huutaa apua.
Meidän miesväki huuteli heille vastaan ja miehet tulivat ääntä kohti ja pääsivät pois korvesta.
Olisi ollut surkea yö kylmässä , märässä ja pimeässä korvessa, yöpyä vähissä vaatteissa ja märissä jalkineissa.”
”Entäs jos mekin eksytään tänne?”
”Ei eksytä, kyllä minä olen täällä kulkenut siksi paljon, että en minä enää eksy.
Mutta sanokaapa pojat missä päin nyt on koti?”
Pojat arvaili, mutta jokainen viittasi eri suuntiin.
”Ei pojat Kari menisi melkein kotia kohti, mutta toiset kulkisitte aivan vika suuntaan. Katsokaas nyt aurinkoa, missä päin se on kun kotona tähän aikaan katsotaan?
No missäs päin tämä korpi on kodista katsottuna?
No niin, no koti on nyt tuolla ja kun katsotaan, että aurinko paistaa kotiin mennessä aina tuolta samalta suunnalta, niin emme varmasti eksy.
Sillä eksyksissä ihminen kiertää ympyrää ja tulee aina siihen paikkaan mistä on lähtenyt silloin kun eksyi.
Aurinkoisella ilmalla ei eksy kun vain pitää silmällä aurinkoa.
Minulle on tutut nämä polut ja maastot.
Nyt lähdetään suoraan Humun luokse, joudutaan ajoissa kotiin.
Oikaistaan tuon pellon poikki.”

Saavuttuamme pellon laitaan, pysähdyimme katsomaan, kun hirviemo juosta pyyhälsi viimekeväisen vasansa kanssa, pellon takana olevaan metsään.
”Olipa hyvä, että ne juoksi tuonne päin, eivätkä tulleet tänne.
Hirvi on usein vihainen vasansa puolesta.”
”Onhan tuo yksinkin kun viime kesänä meidän piti juosta heinälatoon , kun se ajoi meitä takaa.”
”No eihän sitä tiedä, jos se oli vain utelias, kun sitä seurailitte. Mutta ei ehkä olisi hyvä joutua niitten lähelle silloin kun urokset tappelevat, niin kuin eilen siellä kotimme lähimetsässä.
Kuulin epämääräisiä ääniä metsästä ja seisahduin kuuntelemaan.
Ensin sieltä kuului mölinää ja möykettä; ajattelin, että humalaiset siellä ärjyy ja öykkää. Sitten alkoi kuulua kovaa läiskettä ja räsähtelyä, kuulostelin mitä kummaa siellä hakkaavat ja räiskävät?
Väliin kuului aina kummaa mölähtelyä.
Sitten välähti mieleeni, jos siellä on vihainen härkä möykkäämässä.
Mutta ei se ollut härän ääni, sitten ajattelin ehkäpä siellä on karhu, mutta eihän täällä ole ollut vuosikymmeniin karhuja.
Eikä se ollut karhunkaan ääni. Mutta ei se voinut olla ihmisenkään tuottama ääni.

Jännittyneenä kuuntelin kunnes muistin televisiosta nähdyn hirvien tappelun ja mölähtelyn sekä sarvien läiskeen, kun ne vauhdilla iskivät yhteen.
Silloin tajusin hirvien siellä koettelevan voimiaan.
Sieltä kuului puhketta ja puhinaa, läiskettä ja mölähtelyä, se oli sellaista kuultavaa, etten ennen ollut kuullut, muuta kuin televisiossa.
Eikä varmaan monasti satu sellaiseen taisteluun.
Mieleni teki mennä katsomaan, mutta en uskaltanut, jos siellä on useampia hirviä ja tulevat vielä päälle, enkä minä jaksaisi juosta niitä pakoon.”
Näitä kertoillessani jouduimme suonlaitaan jossa oli vanhoja vetisiä mutahautoja.
”Hei katsokaa, tuolla ui sorsa pari, no nyt ne säikähti ja lähti lentoon.”
”Tuolta päästään tämän ojan yli, tuota kuusenjuurta myöten.
Tuli tässä juuri mieleeni, että talvella kun isän kanssa hiihtelimme kotiin teeren metsästyksestä, niin isä kaatui juuri tässä ojassa ja isän olalla ollut haulikko laukesi, josta haulit meni ihan minun jalkojen vierestä hankeen.
Kyllä isä säikähti, miten minulle kävi ja minäkin olin kalman kalpea säikähdyksestä. Mutta tuollahan tuollahan se Humu torkkuu.”

Nähdessään meidät se hirnahti iloisesti nyökytellen päätään hätistellessä pois kärpäsiä silmiltään.
Nyt vain hevonen aisoihin ja pian ollaan taas kotona.
Turva hyppeli iloisesti ympärillä, olihan silläkin ollut iloinen ja mielenkiintoinen retki.
Se tosin ei ollut metsästys koira, joten se ei enemmälti välittänyt haukkua riistaa.
Hirvet nähdessään se olisi lähtenyt niitä ajamaan, koska se haki lehmät ja hevosen kotiin jos käskettiin se hakemaan tai ajoi pois ne pois pahanteosta, jos sanottiin, että käypäs ajamassa pois perunapellosta tai viljapellosta.
Silloin se kiiti kuin nuoli pahantekijän luo ja ajoi metsän laitaan ja tuli sitten pihaan.
Väsyneenä mutta onnellisena ja tyytyväisenä palasimme retkeltä joka oli ollut monipuolinen ja luonnonläheinen.


TT          

  
                


-Kari Turkia

Annetut kommentit

Kukaan ei ole vielä jättänyt kommenttia.

Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

Ei vielä yhtään pistettä

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty