Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Arkisto

Muuttopäivä



Olin lopen kyllästynyt juomaan. Ei sillä, että eikö humaltuminen olisi ollut hauskaa silloin tällöin, mutta ne samat irvokkaat naamat, samat ummehtuneet ravintolat, samat kuluneet läpät, olivat kyllästyttäneet jo muutenkin kaikenmaailman paskaa suodattaneen mieleni täysin. Sitä tiesi aina mitä oli tulossa. Oli taas sanottu asioita, joita kaduttiin myöhemmin, mutta joilla ei ollut merkitystä, koska kukaan ei niitä muistanut. Oli vain jotain kinaa. Mistä? Join itseni kuntoon, joka vastasi muiden tilaa, vain kestääkseni heidän seuraansa ja huomaamattani olin muuttunut yhdeksi heistä. On turha kuvitella piipahtavansa muutamalla, sillä ei sitä menoa kauaa jaksa katsella, ainakaan selvin päin ja jos otin itseäni kiinni niskasta, sanoin lähteväni kotiin, oli minussa selvästi vikaa. Olin masentunut tai muuten vaan neiti ja vitun pelle. Takanani supistiin jo ja tiesin sen varsin hyvin. Näillä mielin viikonloppu alkoi.

   Kävin kuitenkin perjantaina irrottamassa verhot, lamput ja pesukoneen töiden loputtua, vaikka olin vannonut itselleni, että auttaminen saa loppua sen viimeisen jälkeen. Siinä sitä oltiin taas, toisen pompoteltavana ja sovittiin, että tulisin lauantaiaamuna kahdeksalta. ”Ihan sama” oli ajatustani lähinnä ja taisin sen sanoa ääneenkin.  

   Se kertoi kirkkain silmin olevansa tosi iloinen ja ylpeä, kun olin päättänyt lopettaa tupakoinnin, mutta se sanoi sen imien samalla syöpää keuhkoihinsa keittiön pöydän ääressä, jossa oli omien sanojensa alkanut polttaa, koska ulkona oli niin kylmä.
Oikeasti se ei enää välittänyt.
  
   Menin kotiin ja kävin suihkussa, jossa viivyin kauan. Väänsin hanan kuumimmalle mitä siedin ja hengitin höyryä, joka oli niin paksua, että sitä olisi voinut haukata. Suussa oli metallin maku.  

   Join muutaman oluen, ihan puhtaasti vitutukseen, jonka tiesin muuten estävän unenpäästä kiinni saamisen. Suljin television, ainoan valon lähteen, ja tuijotin mustaa seinää, enkä enää viiden minuutin päästä edes muistanut mitä olin katsonut.

   Nukkuminen oli dopingista huolimatta epätoivoinen yritys ja seuraava päivä tuntui olevan pimeän iäisyyden takana. Painajainen otti kiinni kellon viisareista, varovasti, kuin leikkiin kutsuen ja mukaan piiriin yhtyivät yövalojen veljet, vessan keltainen Kalma, sekä jääkaapin juustokuvun läpikuultava rasvainen Himo. Kello kuusi luovutin. Miksi turhaan? Kohta on noustava kuitenkin, uuteen aamuun, muka virkeänä, tiedostaen takaraivossa jyskyttävän totuuden. Tuleva päivä olisi raskas.

   Katsoin lasittunein silmin vessan peiliin. Oma kuvajainen kuvotti. Kukaan ei ole ikuisesti nuori, kaikki me vanhenemme. Joku ajan patinoimana, mutta minun elämäntavoillani kuin liiallisen kosteuden ruostuttamana. Helma hilseili kuin Mossella merenpohjassa. Oma katoavaisuus nauratti.

   Hengitys oli raskas huonepölystä ja yskin vihreitä ysköksiä samean, vitamiinipuutoksesta kärsivän ruumiini erittämän virtsan sekaan. Omaa saamattomuutta se oli. Koskahan olin viimeksi imuroinut, siis myös mattojen ja sängyn alta, pölyjen pyyhinnästä puhumattakaan? Tiskivuorikin nauroi ivallisesti keittiöstä. Huokaisin helpotuksesta päästessäni niiden silmien alta, nyt oli tärkeämpääkin tekemistä, tiskit olivat huolistani pienimmät.
  
   Uskottelin itselleni, että tänään minulla oli tarkoitus, ehkä jopa syy elää. Tänään olisin saanut edes jotain aikaiseksi. Se piristi, vaikka toivoin, että voisin sanoa käyneeni suihkussa, mutta kai se olisi saanut minut jo liian ylpeäksi. Riikinkukko on matkalla oikeisiin töihin, miesten maailman kuningas on tulossa, vaviskaa. Syy herätä sai hymyn aikaan.

   Oven avaaminen tuntui oudon kohtalokkaalta, aivan kuin aavistaisi päivän olevan poikkeuksellisen merkittävä ja kuitenkin rankka. Ehkä siksi pysähdyin huokauksen ajaksi ja tein lähtörutiinini huolellisemmin kuin yleensä. Avaimet ja lähes saldoton puhelin on mukana. Piipata voi ja soittaakin saattoi vielä ehkä yhden puhelun. Ovi oli raskas, ehkä kosteuden jälkeisen pakkasen takia turvonnut ja sitä täytyi työntää koko ruumiin painolla, jotta se menisi kiinni.

   Ulkona oli kylmä kuin ryssän helvetissä, mutta tosimies, siis idiootti, ei pitkiä kalsareita käytä. Olin täynnä juuri tuonkaltaisia periaatteita, vaikka tiesin niiden vaikeuttavan elämääni tuntuvasti. Mutta mikä on mies ilman periaatteita? Tuntui, että vihlova viima jäädyttäisi paikatkin hampaista. Liian nopea ilmaston vaihdos sängyn lämpöisestä kohdusta viiltävän tammikuun syleilyyn teki selväksi miksi lapsi itkee syntymänsä hetkellä. Kätilön kädet ovat kylmät. Myhäillessäni omalle kekseliäisyydelleni en huomannut portaiden olevan jäässä, ja tajuamatta sitä tosiasiaa, ettei mikään maailman mahti saa huoltomiestä nousemaan lauantaiaamun krapulastaan hiekoitus päällimmäisenä mielessä, liukastuin. Sairasloman kiilto silmissä tein itselleni pikaisen lääkärintarkastuksen, mutta jouduin pettymään, sillä vain itsetuntoni oli saanut kolauksen.

   Pysäkillä olin yksin ja jokainen bussin myöhästymisen aiheuttama lisäminuutti koversi reikiä molemmin puolin ohimoita. Olin aina vihannut odottamista.

   Puoli kahdeksan bussissa haisi ei niin kovin vanha, imelä viina ja lapsenlapsiaan katsomaan menevien isoäitien kymmenen vuotta kypsynyt, mitä ilmeisimmin äitienpäivälahjana saatu halpa hajuvesi. Istuimen täytteet oli revitty irti niin, että tuntui kuin olisi istunut paskalla. Musta bussikuski kuunteli kotimaista iskelmää. Päätä särki.

   Yksi uusi viesti. Se oli saapunut yöllä, mikä ei koskaan enteile hyvää. Olin pyytänyt muutamia kavereita auttamaan. Olivat näemmä lähteneet ryyppäämään, koska viesti oli lähetetty juuri pilkun jälkeen. Pyysivät ilmoittamaan sitten, kun muuttomiehiä tarvitaan, vaikkakin nilkka saattaa olla kipeä ja mitään raskasta ei voi kantaa. Toinen taas tulisi junalla mökiltä puoliltapäivin. Ei hyvältä näytä.

   Soitin ja herätin nukkuvan leijonan. Eivät pystyneet tulemaan kohmelon vuoksi. Oli täysi työ kääntää asia päälaelleen ja houkutella uupuneita apulaisia; onneksi paikalle saataisiin miehiä muuttofirmastakin, joten toimenkuvamme olisi lähinnä työnjohdollinen. Kaksi mäyräkoiraa, jotka MINÄ olin selkä vääränä kantanut ja rahoittanut, odottivat nauttijoitaan. Kannattaa raahata itsensä paikalle. Tuohon lauseeseen en uskonut itsekään. Lupasivat tulla, mutta vielä oli vähän aikaa levättävä. Sehän oli selvää, sanomattakin.

   Täytyisi käydä vielä automaatilla. Olin luvannut lainata rahat muuttomiesten palkkaan vaikka tiesin, etten enää tulisi näkemään niitä. Maksamatta olivat nimittäin edellisetkin saatavat, joiden takaisin pummaamisesta Piru ja Pyhimys väänsivät kättä olkapäälläni. Ne oli sentään lainattu joulun viettoa varten, tai niin minulle oli uskoteltu ja mihin todella toivoin voivani uskoa. Kurkusta alas, tietysti.

   Kadunpuoleinen ovi oli lukossa, vaikka yleensä joku koirankusettaja oli jättänyt sen raolleen. Tyypillistä. Jouduin kiertämään sisäpihalle, jossa oli jo muutamia lapsia. Kello ei ollut vielä edes kahdeksaa ja väistämättä tuli mieleen, että ne oli häädetty ulos, jotta vanhemmat voisivat nukkua krapulaansa pois ilman piirrettyjen, tömisevien jalkojen ja nälkää kirkuvien suiden hulluksi tekeviä ääniä.

   Rapussa löyhkäsi märkä koira sekä ruuti uudenvuoden paukuista joita oli jäänyt jäljelle ja joita pojat olivat piruuttaan räjäytelleet. Haju oli niin pelottavan tuttu, että puistatti. Inhotti aina tulla tänne. Venäläisen naapurin koira haukkui edelleen oven takana, kun siitä käveli ohi ja niiden tytär soitti viulua. Mikään ei ollut muuttunut.

   Ovikellon nuppia oli poltettu taas ja se oli sulanut niin, ettei sitä voinut soittaa. Olin jo kaksi kertaa aiemmin korjannut sen. Epäilykseni tekijästä voimistui entisestään ja kohdistui vahvasti vain yhteen henkilöön. Motiivi ja tilaisuus olivat kaikkien tiedossa. Sen entinen heila, joka asui samoilla pihoilla, pilleripää. Koputin laimeasti. Avaaminen kesti niin kauan, että olin jo varma, ettei siellä oltu edes vaivauduttu heräämään.

   Se seisoi edessäni. Yllätys oli suuri, sillä se oli täysissä pukeissa ja vielä ihmeen pirteänä. Sen luomet eivät olleet ollenkaan raskaat ja se katsoi silmiin täynnä tarmoa, jota en ollut nähnyt vuosiin. Se kysyi otanko kahvia, mitä se oli juuri keittämässä ja pahoitteli, että oven avaaminen kesti. Mitä sille on tapahtunut ja millä oikeudella se on onnellisempi kuin minä? Vielä eilen se sanoi olevansa aivan loppu. Kaikki joiden oli pitänyt tulla auttamaan, olivat peruneet viime hetkellä. Tunsin silloin tavatonta riemua siitä, että se oli kerrankin joutunut ryhdistäytymään ja hoitamaan homman itse. Ja vahingon iloa siitä, että se oli saanut maistaa omaa lääkettään, kunnes tajusin, että sillä oli selvästi mania päällä ja olisi kai pitänyt tuntea sääliä. Mutta ei sekään säälinyt minua silloin, kun sitä olisin tarvinnut.

   Silloin kun olin täynnä vihaa ja suunnatonta katkeruutta ja olin päättänyt muuttaa lopullisesti pois. Silloin, kun se lupasi auttaa. Muuttopäivänä tulin töistä ja haistoin jo eteisessä viinan ja kuulin ivallisen naurun, joka pääsi sen suusta aina kun se oli jurrissa. Tajusin välittömästi ettei siitä ollut mihinkään. Se istui sen puhevikaisen pilleri-pään kanssa keittiössä, jonka pöytä oli jo niin täynnä tyhjiä hylsyjä, että yksi putosi lattialle. Kun kysyin pala kurkussa, miksi tänään, se räkätti ja oli sitä mieltä, että tämä oli minun juttuni ja saisin hoitaa sen itse. Itsehän halusin lähteä. Sen humaltuneet huulet sopersivat jotain lisääkin, mutta kiehuin raivosta niin, etten kuullut tai tahdo muistaa enempää. Sinä päivänä muutin, lasinsiruja väistellen. Kaksi kuukautta myöhemmin se pyysi, että veisin sen sairaalaan. Kylpyamme oli veressä ja sen ranteille oli kiedottu pyyhkeet. Se ei ollut jaksanut enää.

   Nyt juotiin kahvia ja puhuttiin väkinäistä huulta heittäen, kun muuttoauto ajoi pihaan. Kitisevät jarrut pysäyttivät vanhan kuorma-auton juuri ja juuri, ennen kuin se osui pyörätelineeseen.

   Ne olivat, ennakko-odotuksista huolimatta, täsmällisiä. Kaksi miestä ja yksi nainen, kaikilla toinen toistaan kauheampi kohmelo, punaiset ja turvonnet kasvot, mutta mitä saattoi toivoa. Katsoin ehkä vähän halveksuen, kun ne joivat kahvia tärisevin käsin. Kyse tuskin oli kahvikuppineuroosista. Ne olivat kuitenkin ärsyttävän nopeita ja hävetti oma ennakkoluuloisuus niitä kohtaan. Ei minusta paljon apua ollut, enkä aikonut ollakaan avuksi, maksettuja miehiä ne ovat. Tämä on niiden duunia, ei minun.

Avasin päivän ensimmäisen ja siirryin pois jaloista parvekkeelle, missä puoli pulloa katosi ensimmäisellä siemaisulla. Ne oli pysäköineet kuorma-autonsa siihen parvekkeen alle ja katselin huvittuneena miten ne yrittivät ahtaa tavaroita kyytiin. Yksi kysyi jotain aikataulusta, johon vastasin olankohautuksella ja me katsoimme toisiamme, kuin herra ja orja. Minä maireana ja ylväänä
ja alamaiseni taas alistettuna ja nöyränä. Ihan kuin minulla olisi varaa katsoa ketään alaspäin, vaikka myönnettäköön, että nautin asemastani.

   Onneksi ei tarvinnut kantaa mitään. Vihasin muuttamista ja asioiden muuttumista yleensäkään. Eivät asiat parane pakenemalla. Miksi asiat eivät voineet pysyä sellaisina kuin olivat? Miksi korjata jotain, jos se ei ole rikki? Miksi täytyi olla koko ajan liikkeessä ja saada jotain aikaan. Oltaisiin vaan. Pysyttäisiin paikoillaan, annettaisiin pölyn laskeutua ja hämähäkkien kutoa verkkoa välillemme. Mutta se oli rikki ja sen täytyi päästä näistä ympyröistä pois.

   Muuttokuorma oli lastattu alle kolmessa tunnissa. Jopa mäyräkoirista oli huolehdittu ja näin miten niiden muuttomiesten silmät kiiluivat, kun ne kannettiin viimeisenä kuorma-auton hyttiin. Kaikki oli valmista lähtöön, mutta toisen pään asunto ei ollut vielä tyhjä. Kuljettaja oli myöhässä ja autoa päästiin täyttämään vasta tuntia myöhemmin, kuin meidän. Yksi muuttomiehistä arveli sen johtuvan siitä yksinkertaisesta syystä, että palkat oli maksettu etukäteen ja vedetty sen siliän tien kurkusta alas. Sen virneestä näki, että se oli totta. Todennäköisesti ne olivat istuneet iltaa samassa kuppilassa. Toinen oli vain juonut enemmän ja kankkunen oli näin kovempi tai se toinen ei kestänyt viinaa niin hyvin. Se oli ylpeä. Päätimme pitää ruokatauon.

   Lopulta, tietenkin kesken ruokailun, ilmoitettiin toisesta päästä, että tavarat olivat kyydissä ja muutto voisi alkaa. Meidän automme nytkähti liikkeelle, näyttäessäni peukaloa kysyväkatseisille rassukoille parvekkeelta. Söin rauhassa mäkkärin rasvaa tihkuvan aterian loppuun ja hyppäsin paita majoneesissa bussiin, joka veisi perille.

   Talo oli vanhempi, kuin edellinen, mutta kaukana, mikä oli pääasia. Rapussa törmäsin ensimmäiseksi mustalais-naiseen, joka yritti hamelaitteensa kanssa pujotella ohitseni koskematta. Päivää ei sanottu, eikä silmiin katsottu.

   Asunto oli ylimmässä, neljännessä kerroksessa, hissi oli, mutta epäkunnossa. Nyt viimeistään päätin olla tekemättä mitään.

   Asunnossa oli yksi huone vähemmän, kuin edeltäjässään ja näin ollen vuokrakin oli alhaisempi. Osaltaan vuokran lasku oli suhteessa myös kaupunginosan vaihtoon. Samanlainen lähiöhän tämä oli, mutta postinumero vaikutti.

   Kuorma-auto oli puolillaan, kun kadonneet apulaiset ilmaantuivat paikalle, kysyen ensimmäisenä oluiden piilopaikkaa. Annoin molemmille yhdet ja samalla ne valahtivat vielä tyhjän makuuhuoneen lattialle niitä nauttimaan.

   Siinä me sitten katselimme, kun huone toisen perään alkoi täyttyä muuttolaatikoista ja muusta irtaimesta. Kaikki mööpelit olivat vanhoja ja useat kirpputoreilta haalittuja roskisvalmiita romuja. Uusiin ei ollut varaa, viinaan kyllä. Niin minä pakostakin ajattelin.

   Muuttofirman väki haisi jo hieltä ja kysyin menisikö vielä kauan, sillä aloin olla kypsä koko touhuun. Pesukone oli jäljellä ja siihen tarvittiin apua. Potkin pojat ylös ja määräsin hommiin. Oluet oli nyt ansaittava.

   Kun ähisimme rappukäytävässä, ruskeaa ruostevettä vuotavan pesukoneen kanssa, joka oli muuten varmasti vanhempi kuin minä, saapui mökkiläisemme nauraen paikalle, putkikassi ja virveli kädessään ja kysyi kaljaa. Viittoilin auttamaan ja esitin uhkavaatimuksena, ettei kaljaa tipu, ennen kuin kone on ylhäällä ja liitetty kylpy-huoneeseen. Työtä tehtiin käskettyä ja ei aikaakaan kun kaikki oli valmista.

   Se yksi oli istunut parvekkeella turpa kiinni koko muuton ajan ja vetänyt röökiä ketjussa, vispaten vasenta jalkaa hermostuneena. Nyt se tuli sisään ja tarjosi muuttomiehille kahvia, jonka ne joivat niin nopeasti, että varmasti polttivat kitalakensa. Yhdelle heitin vielä kaljapullon povariin maksun yhteydessä ulko-ovella ja sen kiitollinen ilme oli niin liikuttunut, että luulin sen alkavan itkeä.

   Ja me kaikki istuimme helpottuneina sohvalle kittaamaan olutta ja puhumaan paskaa muuttomiehistä, niiden krapulasta ja puuttuvista aivosoluista. Se hetki oli niin kuin ennen ja hymyilin sille yhdelle ja se takaisin huoneen poikki.

   Oluita oli vielä ja se pyysi meitä ottamaan ne mukaan, etteivät pojat näkisi niitä. Ne oli ruvenneet pelkäämään dokaamista niin paljon, että saattoivat alkaa itkemään jos haisikin viinalle. Ei se kyllä normaalia ole, mutta ymmärtäähän tuon, kun tietää millaista elämää oli vietetty kaikki ne vuodet. Kiva että se kertoi tuon kaiken kavereitteni kuullen, mutta kai niilläkin on silmät päässä.

   Käskin jätkien mennä ulos odottamaan ja niin tapahtuikin. Kaljat annoin mukaan muovikassissa. Se kiitti ja toivoi, että saisi olla nyt rauhassa täällä siltä yhdeltä pilleripää hullulta, joka oli viime viikollakin käynyt ja heittänyt kahvipannun seinään, kun ei ollut lainata röökirahaa.

   Käskin sen pysyä poissa niiltä pihoilta, siltä metroasemalta ja sen kantakuppiloista ja sanoin, että se voisi aina soittaa, jos tulee jotain. Sanoin kaiken-järjestyvän-fraasin ja halasin sitä kuin sinetöidäkseni lupaukseni.

   Me halattiin pitkään ja se sanoi rakastavansa, kiitti kauheasti vielä kerran avusta ja lähetti jätkille alas terveisiä. Sitten se avasi oven ja vilkutti hymyillen. Ovi sulkeutui. Painoin hissin nappia ja odotin kunnes muistin, ettei se toiminut. Astuin portaisiin, mutta käännyin vielä kerran katsomaan ovelle ja kuiskasin ääneen;
”Mäkin rakastan sua äiti.”







Tämä teksti julkaistiin 18.8.07 Kustannusosakeyhtiö Avaimen kustantamassa "Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä" nimisessä novelli kokoelmassa. Osallistuin noin vuosi sitten kilpailuun josta näin ilmoituksen Aukea.netissä.

Kiitos ilmoituksen laittaneelle henkilölle! Oli hieno tunne nähdä oma teksti kansien välissä.

Toivon että muutkin saisivat kipinän kirjoittamiseen ja töittensä lähettämiseen kustantajille.
-Jouni Salo

Annetut kommentit

helvetin hyvä. kuvasit helvetin hyvin tiettyjä tilanteita niin että oli itsekkin helvetin helppoa samaistua.
Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty