Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Aikojen parhaat

Pyhän Henrikin legenda

Tuloksetta oli Hämeen poika auringon noususta saakka etsinyt karhun talvipesää. Eivät tainneet kontiot enää uskaltaa majaksi näille maille, kun niin monena talvena olivat päätyneet Lallin perheen laskiaispaistiksi. Ei ollut unenpöpperöisestä karhusta painikaveriksi sen jälkeen, kun mies oli tarttunut sitä korvista ja vähän puukolla kutitellut leuan alta.
      Tänään ei näkynyt pesää, mutta huomenna paistaisi päivä uutena ja jostain vielä löytyisi se perinteinen kestiherkku. Katsellaan Lalli alati mittaili hankia. Vielä se osuisi tähtäimiin se hengitysaukko, ja sitten hän poimisi otson kuin tatin maasta ja heittäisi rekeensä.

Tyhjin käsin siis palasi Lalli reissultaan, mutta kotona odotti yllätys. Vaimoa kummasti hymyilytti.
      "Etpäs arvaa mitä on tapahtunut?" tervehti vaimo.
      "No, näkyikö täällä laumoittain pakenevia kontioita?"
      "Parempaa. Katsos näitä." Vaimo ojensi kätensä ja siinä kimalteli kolme hopeista kiekkoa.
      "Mistä nuo olet saanut?"
      "Täällä kävi miehiä. Puhuivat outoa kieltä, mutta maksoivat tutulla rahalla. Vain ruokaa tahtoivat vastineeksi."
      "Eihän meillä kummoisia ruokia ole." Lalli punnitsi kädellään kolikoita. "Miten ne näin paljon maksoivat? Tällä rahallahan ostaa koko talveksi viljat ja melkein porsaankin siihen päälle."
      "Taitaa olla rikas mies se Piipan Henrikki", vastasi vaimo. "Sillä oli saattajanaan monta komeaa ritaria."
      "Ei mies rikkaaksi ehdi, jos tuolla tavoin tuhlailee. Kolme hopealanttia muutamasta kuivasta ruisleivästä. Ettet vaan olisi muutakin antanut?"
      "No kyllähän ne pyysivät saada lämmitellä. Lisäsin takkaan puita."
      "Kolme hopealanttia ruisleivänkäntystä ja muutamasta koivuklapista. Ettet vaan olisi niille miehille muutakin antanut?"
      "No kyllä ne pyysivät heinää hevosille."
      "Kolme hopealanttia kourallisesta rehuja ja homeisesta leivänkannikasta. Ettet vaan olisi niille miehille muutakin antanut."
      "No kyllä minä niille vielä sahtia kaadoin."
      "Ai että sahtia vielä. Ettei vaan ne miehet juomasta olisi innostuneet ja keksineet pyytää muitakin palveluksia. Naapurin Ville aina kertoo, että kolmella hopealantilla saa kaupungissa kallistaa kylkensä vaikka prinsessan viereen."
      "Tuskinpa se Ville sellaisesta tietää, maksupuuhista", vaimo vastasi. "Ville on niin ronski mies, että saa kyllä ilmaiseksikin monelta meidän kylän tytöltä."
      "Jumankeuta akka mitä ajatuksia noilla huolettomilla sanoillasi ruokit", Lalli ärjäisi. "Tämä asia täytyy nyt tarkistaa. Ei voi mies elää epäilyksen poltto otsassaan. Ties miten komea ukko se Henrikki on, kun rikaskin vielä ja vieraita maita tutkinut."
      Lalli painoi lakin päähänsä ja uhosi: "Lähden niiden perään katsomaan, että onko ne kunnon veikkoja vai kavaluudet mielessä tulleet meidän maillemme."

Niinpä Hämeen poika sovitti taas sukset jalkaansa ja otti kirveen turvaksi. Kovaa saikin lykkiä, ennen kuin sai hevoskyytiläiset näkyviinsä. Hän tunsi sentään oikotiet ja järvelle tultaessa oli kuronut etumatkan umpeen. Sydämessä viha kyti ja antoi vauhtia.
      Siellä se herra Henrikki kyykki reessä hassu tötterö päässään ja komealla hevosella mennä jolkotti. Taisi olla melkoinen seikkailija tämä.
      Eipä ollut Lallimme kuullut Herran armosta ja rakkaudesta, eikä kuunaan nähnyt millaista autuutta toi Jeesuksen lupaus hurskaan miehen silmiin. Niinpä hän perinpohjin hämmästyi sitä, kun tämä vieras pysäytti rekensä ja tervehti häntä hymyillen.
      Lallin silmissä tuollainen hyväntuulisuus oli selvä merkki pahoista aikeista. Tarkemmin sanottuna piispa hymyili ihan kuin sellainen mies, joka on juuri saanut. Virnuili kuin ruokakomeron avain, kehtasikin.

Silloin Lallin silmissä pimeni ja hän heilautti: "Voi perkele minkä teit, vanha rietas ukko." Lumi värjäytyi punaiseksi, eikä Henrik ehtinyt lausua sanaakaan kun jo heitti henkensä.
      Surmatyötä hautoessaan ei Lalli ollut ehtinyt ajatella, että piispalla oli saattajansa: monta aseistettua miestä, nunnia, orpolapsia ja kokonainen eunukkien kirkkokuoro.
      Ei auttanut. Nyt piti tappaa ne kaikki. Amok päälle ja menoksi!

Lallilla oli sukset vielä jalassaan ja niillä kääntyminen kävi vaivalloisesti. Niinpä Henrikin saattajat ehtivät virittää jousensa ja koristella Lallin turkkia muutamalla töyhtöllä.
      Kärjet eivät kumminkaan osuneet sydämeen, missä suomalaisen miehen viha leimusi kirkkaampana
kuin vatikaanin kulta-aarteet. Pari nuolta ei tätä urhoa pysäyttäisi. Lalli vain puristi kirveensä
vartta lujemmin ja kiljaisi kalevalaisen taisteluhuutonsa:
      "Mie kuolen ku Boromiri!"

Näyttelyn etusivulle
Näyttelyn yhteenvetosivulle
Seuraava työ
Kansallisarkistosta poiminut J.N.
-Juho Nieminen

Annetut kommentit

Aivan mahtava teksti! Kieli on kuin suomalaisesta äijäkirjallisuuden klassikoista kuunaan, ja hymyn tuo huulille moneen otteeseen tämä historian uudelleenkirjoitus. 5 p.
Hauska(?) kuva piirtyi mieleen Lallin amokista.

Minä kyllä väittäisin, että se on "töyhdöllä". Siitäkin huolimatta: julmetun makiaa kamaa! 5.
Se on kyllä suomalaisuuden ruumiillistuma tuo Lalli :D kaikessa umpimielisyydessään, epäuskoisuudessaan, kateudessaan jne. Kieli on tässä jälleen todella hauskaa. Tuo myytin hauskasti nykyajan toimintaelokuvien maailmaan.
Hienosti rullaa tämä tarina. Lopetusta en ihan digannu niin paljoo.
Mukavasti teksti soljuu sinulla.
Jos Lalli joskus oikeasti eli, hän tuskin oli näin koominen hahmo, mutta tämä teksti oli hauska. Tykkäsin dialogista. Jäin vain odottamaan sitä kohtaa, että lakki olisi juuttunut Lallin päähän!
Heh, melkoinen tarina tässä.
Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345
ka. 4.31 (13 ääntä)

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty