Peikko ja Nuusku

Peikko seisoi ison kiven takana aivan liikkumatta. Itse asiassa hän olisi halunnut hiipiä lähemmäs Nuuskua, mutta jostain syystä hän ei pystynyt liikuttamaan jalkojaan. Peikko tunsi miten lämpimät viluväreet kulkivat karvaisesta isovarpaasta aina takkuiseen hiuskiehkuraan asti. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään yhtä kaunista ja lumoavaa.
Yhtäkkiä Nuusku nosti päänsä ylös kukan terälehtien seasta ja kääntyi kohti Peikkoa. Hän oli haistanut Peikon ihmeellisen hajun. Nuusku käveli varovasti Peikon luokse, pysähtyi tämän eteen ja upotti nenänsä Peikon takkuiseen tukkaan ja nuuhkaisi. ”Sun tukka haisee pyllylle”, Nuusku sanoi hymyillen ja jatkoi, ”mutta silti mä tykkään susta.” Peikko katsoi Nuuskua silmiin ja kosketti varovasti tämän nenänpäätä. ”Sun silmissä on tähtiä ja kaulassa kastepisaroita, mutta silti mäkin tykkään susta.”