Rakkaani

Tämä asunto on niin tyhjä, kun lähdit. Autio ja hiljainen. Kuuntelen tunnin toisensa perään kellon tikitystä. Käärin tupakan noin neljä kertaa yhden kellonkiertämän aikana. Parvekkeen ovi narisee, kun astun siitä ulos ja ulkona viheltää hyytävä maaliskuinen viima. Kuuntelen kuinka tupakanpuru toisensa jälkeen syttyy palamaan paperin sisässä. Naakan siivet hakkaavat ilmaa, kun se lentää katon yli. Kuulen koiraa ulkoiluttavan naisen askeleiden narinan pakkaslunta vasten. Sisällä hamsteri rapistelee häkissään ja minua alkaa pelottaa kaikki nämä äänet, joita en ennen lähtöäsi kuullut.

Suljen silmäni ja näen kasvosi silmäluomieni sisäpinnalla. Kuulen äänesi kaiun korvissani, kun sanot minä rakastan sinua. Kirjoitit minulle kirjeen ennen lähtöäsi, jätit sen keittiön pöydälle. Luen paperin läpi kerran ja toisen ja loputtomiin. Osaan mustalla musteella kirjoittamasi sanat jo ulkoa, mutta luen ne silti uudestaan. Sanat iankaikkisesta rakkaudesta, ikävästä takaisin luokseni, vaikket ollut vielä lähtenytkään ja minä puhkean taas kyyneliin. Kirjoitit, että minun olisi luettava kirjeesi aina ikävän yllättäessä, mutta entä jos se ei lähde koskaan pois.

Kolmen viikon ero rakkaimmastaan on pitkä aika. Jokainen ohi mateleva sekunti minä ajattelen sinua ja odotan sinun palaavan, vaikka oven sulkeutumisesta on tuskin kymmentä minuuttia. Suolaiset joet virtaavat poskiani myöten kaulalle ja paitani kaulukselle. Silmät palavat ja suu on vääntynyt ikävään irvistykseen. Yritän lohduttaa itseäni. Että kolme viikkoa voi kulua nopeasti, jos tapaan ystäviäni, vietän aikaa kaupungilla ja päivittäisissä velvollisuuksissa. Katselen vaikka lempielokuviani tai luen mukaansatempaavaa laatukirjallisuutta. Mutten saa itseäni nielemään tuota ajatusta, kun kymmenen minuuttia tuntuu vuosisadalta.

Yön edetessä heittäydyn sijaamattomalle sängyllemme ja pyyhin kyyneleeni lakanaan. Käärin peittosi rullalle viereeni, nuuhkin tuoksuasi ja kuvittelen, että se olet sinä. Sellaista itsensä huijaamista minä en osta enkä saa unta. En ole tottunut nukkumaan ilman sinua. Ikuisuuden hikisenä vuoteessa kieriskelyn jälkeen otan lääkekaapista rauhoittavan, nautin sen kraanaveden kanssa. Odotan kellon mukaan puoli tuntia, mutta silmäluomiani painaa ainoastaan ikävä. Puristan silmiäni kiinni ja yritän sukeltaa uneen, mutten pysy pinnan alla. Makaan levottomana tällä yhdelle ihmiselle liian suurella patjalla, käännän kylkeä, hikoilen, nyyhkytän hiljaa ja tuijotan vuoroin kattoa, vuoroin seinää.

Aamuyöstä kaivan valokuva-albumin liian täyteen ahdetusta kirjahyllystä ja katselen kuvia sinusta, etten vain unohtaisi kauniita kasvojasi. Katselen kuvaa, jossa poskipääsi ovat kohonneet leveään hymyyn, muutama etuhammas puoliksi esillä ja silmät loistavat niin, ettei niiden väriä erota. Hymyilen sitä vanhaa ja tuttua rakastuneen hymyä ja annan kyynelten valua alas. Mietin voinko koskaan itkeä itseäni kuiviin. Yritän soittaa sinulle, mutta kuulen vain yksitoikkoisen tuuttauksen, puhelimessasi ei kai ole kenttää, olet luultavasti hytissäsi kannella viisi. Tahtoisin vain kuulla äänesi, jotta kaikki nämä pelottavat äänet kuihtuisivat kokoon, kuolisivat pois ja saisin hetkellisen armahduksen tästä ikävästä ja yksinäisyydestä.

Aamulla en jaksa mennä töihin. Ilmoitan toimistolle äkillisestä vatsataudista, aina toimiva hätävale. En jaksa nousta vuoteesta ennen puoltapäivää. Ylös noustuani en jaksa lähteä lähikauppaan ostamaan kahvia ja ruokaa. En jaksa käydä suihkussa, vaikka ihoni on hiestä nihkeä. Ilman sinua millään ei tunnu olevan merkitystä. En jaksa tehdä itselleni aamiaista, keitän vain vahvaa kahvia ja käärin tupakan. Avaan parvekkeen aavemaisesti narisevan oven kääriytyneenä haalistuneen punaiseen aamutakkiin, sujautan tossut jalkaani. Käteni tärisee, kun lasken suurimman kaapista löytämäni kahvikupin parvekkeen leveälle kaiteelle sytyttääkseni tupakan. Vedän sauhut ja hörppään mukista, nojaan kaiteeseen. Kolmen minuutin kuluttua huomaan aamun ensimmäisen tupakan nousevan päähän. Heitän tumpin parvekkeelta kadulle ja astun takaisin sisään.

Alan hikoilla kuin saunassa ja koko ruumiini tärisee entisestään. Kaikki tämän tyhjän asunnon täyttävät huutavat pienet äänet sammuvat. Silmissä pimenee. Hapuilen kädelläni sohvaa ja istuudun sille, jaloista lähtee tunto. Odotan ikuisuudelta tuntuvan ajan näön palautumista ja hoipertelen keittiöön hakemaan vettä. Nousipas se kovasti päähän, ajattelen juodessani ja palaan olohuoneeseen toipumaan äkillisestä melkein-pyörtymisestä.

Kytken stereoihin virran ja annan musiikin vallata asuntomme. Silmäni ovat yhä punaiset edellisillan ja -yön itkemisestä ja jokaisen rakkauslaulun kohdalla alan itkeä pitelemättömästi uudestaan. Sydämeni hakkaa rinnassa niin kovaa, että ihan sattuu. Pääni huutaa repeatilla rakastan sinua rakastan sinua rakastan sinua ja maailma tuntuu pyörivän. Sammutan musiikin, kun kyllästyn itkemiseen ja jokainen kuulemani kappale tuo sinut mieleeni ja kasvosi piirtyvät taas silmäluomilleni, pinttyvät niihin kuin tatuointi. Roskakori täyttyy käytetyistä nenäliinoista ja niiskutan nenääni jokatoisella hengenvedolla.

Käyn läpi elokuvakokoelmamme ja tulen siihen tulokseen, etten voi katsoa niistä yhtäkään. Joko mieleni ei kestä kauhua, olen katsonut elokuvan kainalossasi tai sitten se on traaginen tai onnellinen rakkaustarina. Sama se, se muistuttaa minua kuitenkin sinusta ja saan taas pyyhkiä kasvojani kuivaksi. Jään istumaan sohvalle, tuijottamaan mustaa tv-ruutua.

Muutama päivä kuluu samaan malliin. En jaksa tehdä mitään, tupakoin, kuuntelen hiljaisuutta, itkeskelen kyyneleideni loppuja ja nukahdan silloin tällöin, näen unia sinusta.

Herään säpsähtäen. ”En kai pelästyttänyt?” Käännän katseeni pehmeää ääntä kohti ja kohtaan katseesi, joka on lämmin kuin linnunmaito. ”Tulin vähän suunniteltua aikaisemmin,” sanot hymyillen rakastamaani hymyä ja suutelet minua. Kiedon käteni ympärillesi enkä päästä ikinä irti.