Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Aikojen parhaat

Ikkuna

En ole ajatellut viikkoihin mitään muuta, mies sanoo ja osoittaa ikkunaa, nainen ei ymmärrä sanaakaan, tämä kaikki on jotakin uutta, ei mies ennen ole puhunut olemattomasta, vain esineistä, niiden käyttötarkoituksista, ja sanoista, mutta ei mistään niitä pakenevasta, ei edes jumalasta, kuin ehkä joskus öisin, unessa, mumisten, ja nyt tämä

viikkoihin, mies toistaa, on niin hämmästynyt että kohta nainenkin on, katsoo ikkunaa jo hieman tarkemmin, aivan kuin alkaisi tajuta, lähestyy sitä, mies kannoillaan, juuri niin, juuri niin, tämä toistelee, katso, katso, ja nainen katsoo ja

vuosien päästä
istuessaan taas jonkin ikkunan edessä
hän ajattelee tuota hetkeä
peläten koko ajan enemmän
että todella näki
jotakin

Näyttelyn etusivulle
Näyttelyn yhteenvetosivulle
Seuraava työ

-Niko Nuutinen

Annetut kommentit

Ajatus leviää, leviää, leviää, nainen ei ymmärrä, mies hämmästyy, kohta nainenkin, se liittyy ikkunaan, he lähestyvät sitä, mies katsoo, saa naisenkin katsomaan ja sitten: siinä se on, huipennus runoon, joka on syntynyt aivoissa ja näyttääkin jo runolta!

Tämä runon huipennus - eräänlainen henkinen häntä - siirtyy huiskimaan tulevaisuuteen, jossa on myös ikkuna, ja jossa tapahtuma toistuu ja mies pelkää, oliko se, mitä hän näki silloin joskus oikea näky vai harha. Ja hän pelkää, että se oli jotain niin todellista, kuin tosi voi totta olla. Ja häntä pelottaa, pystyykö hän täyttämään tämän todellisuuden sisältämät mahdottomat vaatimukset, joiden alle voi jopa sortua.
- Tavoitan tavallani tämän runon sielun, joka liikkuu täysin abstraktina, mutta kuitenkin näkyvänä henkisenä kuvana, miksei fyysisenäkin (voisi olla mielen luoma kuva joko onnellisesta tai onnettomasta ihmisestä työnsä ääressä, ja ehkä nainenkin on vielä mukana), mutta sanoisin tämän runon luettuani, että kaikki mahdollisuudet on olemassa siihen, ettei miehen tuntemalle pelolle ole katetta, että kaikki käy hyvin. Se, että minäkin näin, mutta en osannut kokemustani oikein selittää, sanavarastoni ei kunnolla riitä kaikkiin vivahteisiin, voi aiheuttaa väärinkäsityksiä.

Kokemus siitä, että jotain nähdessään, tietää, että tämä on näky, joka syöpyy mieleen, ja että sen voi tarkasti loihtia silmiensä eteen vielä vuosia myöhemmin, on minulle tuttu.
(Esim. Isä kulkee torin poikki,seuraan kauempaa häntä, tunnen hänet selästä ja tavasta liikkua, ajattelen: tuossa kulkee minun isä, jota ilman ei minua olisi. Tiedän häntä katsoessani, että se hetki ei unohdu. Niinpä vielä, milloin tahansa, kun kuljen torilla ja käännyn katsomaan, voin nähdä isän loittonevan selän.)

Tämä on hieno suoritus, sinulta, Niko. Olet (taas) onnistunut muuttamaan näkymättömän näkyväksi niin todellisena, että se jää mieleen. Tässä tapauksessa tosin vain tunne siitä, että on nähnyt jotain, joka on todellista. Tunteen voi, jos on taitava kirjoittaja, muuttaa eläväksi kuvaksi. Sen sinä olet nyt sitten tehnyt.
5p.
Minä luin tämän heti niin, että lopussa istuu nainen. Varmaan siksi, että "kerran avattua ei voi sulkea" - sanoo neurologitkin :) Eli jos mies näki kerran jotakin, se tuskin enää unohtuu.

Ensimmäinen säkeistö on vahvin. Tässä katsotaan kerrankin avointa ikkunaa, joka näyttää puhtaasti sen, mitä se näyttää - omista aikeista, huolista ja murheista irrallaan. Asioiden nimeäminenhän luo maailmaa, pilkkoo sitä osiin ja liittää kaikkeen ihmisen käytännöllisen näkökulman. Olemassa olevien asioiden todellinen luonne siis pakenee niistä nimettäessä, määriteltäessä ne joksikin. Siinä samalla piiloutuu se kuuluisa Jumalan käden jälki. Onko olemassakaan mitään sen parempaa piilopaikkaa, kuin olla ihmisen nenän edessä koko ajan :)

Ikkunasta saattoi lisäksi heijastua naisen ja miehen kuva. Tämä oli se mitä nainen näki: nimetyn maailman eli kuvan ihmisestä itsestään, kuvan hänen tarpeistaan, aikeistaan ja toiveistaan - käsitejärjestelmä luokittelee kaiken sen mukaan, miten se voi aikeitamme edistää tai haitata. Sen sijaan, että nainen olisi kyennyt näkemään maailman lasin takana. Harvat kai pystyvät.
Todella vangitsevaa tekstiä.Runo antaa paljon tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Muutenkin erittäin taidokkaasti kirjoitettua. 4.pistettä.
vangitseva toki vaik en ihan pääse tämän sisään
Todella hieno teksti. Tämä on niitä kommentteja, joita aina saa vaikkei ehkä haluaisi, mutta pakkohan minun on silti sanoa: ottaisin viimeisen sanan, rivin pois. Minusta sen asiasisältö on vähäinen ja rytmillisesti se sulkee lopun joka saisi jäädä minusta aukikin.
Aivan asiallinen ehdotus, jopa mietin sitä hetken. Itse olen enemmän kuitenkin pohtinut tuota "enemmän ja enemmän", siinä voisi olla myös "koko ajan enemmän", kumpikohan olisi parempi. Saa aivan vapaasti sanoa.
Olen tämän hetkisen lopetuksen kannalla, muuten jää mielestäni liian avoimeksi ja epämäräiseksi... Tässä lopetuksessa puhujalla on vielä otetta lukijaan (vaikkakin tässä hieman lähennellään jo kertojaa).
Tunnelmaltaan tiivis ja koukuttava.
kuin puoliväliin, äärimmilleen pingoitettu jousi. lopetus (vaikkei sanallisesti) tuntuu toisaalta jätättävän. se saattaa olla juuri se paras asia. tulee vähän sellainen olo että täytyy peittää pää ja kyykistyä hieman, kaiken varalta kuitenkin, olla varuillaan

4p, hienoutta on, jotain irrottelua kaipaisin
Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345
ka. 4.06 (16 ääntä)

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty