Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Aikojen parhaat

Kultakala

Pastori seisoo ovella vastassa, ojentaa kätensä Marialle ja he menevät yhdessä sisälle kirkkoon. Kello on 16.34. Aina sama juttu. He viipyvät kirkossa melko tarkkaan kaksi tuntia. Ovi avautuu. Pastori pitää kevyesti kättään Marian lantiolla ja saattaa tämän portaille, katselee tyttöä tämän laskeutuessa askelmat ja sitten vilkuttaa hänen peräänsä. Maria ei katso taakseen, kävelee kuin akvaariossa, loiskuttamatta. Eikö hän koskaan pääse pois sieltä mistä lähtee? Kuin jotakin jäisi sinne kirkkoon. Maria, Maria, miksi ravaat siellä niin usein, lähes joka ilta? Paholainen pitää minua vallassaan. Tarvitsen säännöllistä sielunhoitoa syntieni tähden. Iltaisin kirkosta lähtiessäni oloni ei ole lainkaan erinomainen. Pysäkille kävellessäni kurkkuuni kasvaa jokin joka suurenee askel askeleelta, bussissa kaon tukehtumisen partaalla tuota tunnetta, kuin juuttunutta lihanpalaa. Tämä johtuu pastorin mukaan demonista, joka suuttuu kun sitä hätistetään sielusta ja aiheuttaa voimakasta ahdistusta. Mutta se on myös merkki parantumisprosessin alkamisesta. Pastori on kyvykäs sielunhoitaja, hänellä on kokemusta lukuisista ikäneidoistani vuosien ajoilta. Rippi-isämme on ikäisteni tyttöjen valo matkallamme aamuhämärästä aikuisuuteen, Maria lopetti, eikä puhunut asiasta milloinkaan enää. Aikaa kului. Surullisesta perusilmeestään huolimatta Maria näytti punaposkisemmalta kuin koskaan, ahmi suurella ruokahalulla ja sai lihaa luittensa ympärille. Aamuisin Maria kävi yökkäilemässä, mutta ehkäpä hän vapautui demonistaan. Eräänä yönä Marialta tulivat lapsivedet. Samana yönä kirkkomme paloi, jäljelle jäi vain kekälekasa, jonka sisältä kaivettiin sivuhuoneessa pidetty akvaario, nokeen ja tuhkaan täyttyneenä muuttunut kalojen uurnaksi. Tuhopoltto, sanoivat. Tekijää ei saatu kiikkiin. Marialle syntyi ennenaikaisena sininen tyttö. Koko suku ihmetteli isätöntä Siniä, sillä Maria ei ikinä ollut seurustellut, se tiedettiin varmasti. Isämme oli tolaltaan, joko vihainen tai sitten vain uskovaisena uskoi hänkin ihmeeseen. Pastorimme matkusti pohjoiseen ja ryhtyi erään syrjäisen tiekirkon papiksi. Seutu osottautui hänen tiensä pääksi, joka johti voikukkien valtaamalle kummulle, jossa kasvoi myös vanha mänty, jonka vahvalla oksalla köysi, köyden jatkona pastori, jonka löysi Mikko, ja vainajan Mustassa Taskussa viesti: olen valo, ja minä johdatan sinut pimeään.

Näyttelyn etusivulle
Näyttelyn yhteenvetosivulle
Seuraava työ

-Sami Vainikka

Annetut kommentit

Vahvaa tekstiä. Tuo loppulause on mielestäni hieno.
Yhdyn edelliseen. Kaunista. Tuli mieleen, että se Maria poltti sen kirkon. Polttiko? Joo, poltti.
Mutta minkä takia Musta Tasku?
5p, kyllähän tämmöinen ehdottomasti tempaa mukaansa
"olen valo, ja minä johdatan sinut pimeään", Anna, on hieno! Mutta varastettua tavaraa. Lause jäi muistiini elämään jostakin Saarikosken runosta...(olisiko ollut Perunavaras, siis se runo).
Onpa väkevästi kerrottu, vähin elein kuitenkin. Miellyttävää jälkeä.
Mielestäni tämä on noihin kahteen muuhun verrattuna turhan ennalta-arvattava, vaikka onkin oikein hyvin kirjoitettu. Myös Marian nimen toistelu hieman ärsyttää. Ärsyttäisi ehkä vähemmän jos nimi olisi joku toinen, tässä kirkkoyhteydessä se on ehkä turhan osoitteleva, vaikka ymmärrän kyllä että nimi kuuluu tarinaan. Hienoa kerrontaa, varsinkin nyt toisella lukukerralla tulee esiin tekstin hyvä rytmi ja jouhevuus.
Tämä on upeaa tekstiä, jonka sisään on taidolla kätketty juttu, joka "suoraan" kirjoitettuna tuntuisi melko banaalilta, joskin todelta. Yritin metsästää tämän jutun "minää" (kertojaa, näkökulmaa) mutta luovuin siitä melko pian, sillä tässä on monta minää. Maria kuitenkin eniten esillä, hänen puheensa ja kokemuksensa.
Hämmästyttävää, miten näin lyhyessä jutussa on pystytty kuvaamaan melkein koko elämän kirjo, ja se on tehty niin luontevalla tavalla, että minäkertojien vaihtelukaan ei pysty kokonaisuutta rikkomaan. Tämä on taidonnäyte, rohkeasti ja varman tuntuisesti kirjoitettu.
Ainoa kohta, jota jouduin hiukan pohtimaan, enkä löytänyt ratkaisua on "ikäneidoistani" kohta. Kenen ikäneidoista siinä on kysymys, jäi ilman vastausta. Mutta se ei kokonaisuutta haittaa. Muuten ei tarvinnut paljon miettiä, juttu johdatti lukijaa mukavasti eteenpäin. Se opasti itse itseään. Ja jutun loppu, joka on kuin tapahtumavyöryn huipentuma, kauhistuttava päätös, saa lempeän ja kauniin muodon muutamilla hyvin valikoiduilla sanoilla ("voikukkien valtaama kumpu", "Olen valo, ja minä johdatan sinut pimeään") - vaikka viimeksi mainittu olisi Saarikoskea, niin kuin tekijä sanoo, on se sopivin mahdollinen loppu tälle tarinalle. Se, että nämä sanat ovat syöpyneet kirjoittajan mieleen, ei ole ihme. Saarikoski olisi, jos eläisi, ylpeä siitä, että hänen tekstinsä on niin kovasti vaikuttanut toiseen ihmiseen. En puhuisi "varastetusta" tavarasta. Sanoisin, että on oivallus käyttää näitä sanoja tähän lopuksi, niin hyvin ne sopivat.
mahtavuutta.
Hyytävää tekstiä. Ei sortunut taivasteluun.
mielenkiintoisen näköinen teksti, sujuva lukukokemus, vaikka onkin tollanen tiiliskivi. meitsiäkin vähän ärsytti toi maria - nimi, mutta se taisikin olla ainoita varsinaisia sisällöllisiä ongelmia. jotenkin aika suomalainen meininki tässä. jos arvostelisin, menis varmaan nelosen puolelle.
Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345
ka. 3.93 (15 ääntä)

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty