Kuolleiden kirja

Istun hautausmaata ympäröivällä matalalla kiviaidalla ja poltan tupakkaa. Toisella kädellä tunnustelen vanhaa rengasta, joka on kivessä kiinni. Siihen sidottiin ennen hevoset, kun tultiin kirkkoon. Tumppaan tupakan ja kävelen kirkkoon. Synkkä, kärsivä Jeesus tuijottaa minua mattasilmillään alttaritaulusta. Pienenä pelkäsin Jeesusta tämän taulun takia. Istahdan hetkeksi, kaivan kynän ja muistikirjan. Teen muutaman muistiinpanon kirjaani varten. Aloitan aina täältä, kirkon kovalta puupenkiltä.

Lähden kävelemään pitkin hautausmaan hiekkaisia käytäviä. Lähellä kirkkoa on puita kumartamassa kuolleita. Polvistun isoäitini haudalle. Vien sormea pitkin kullattuja kirjaimia, tavaan tuttua nimeä. Suljen silmäni, maistan isoäidin paistamien lettujen maun kielelläni, näen silmissäni komeat kukat bougainvillessä, tunnen kämmenessäni paperisen käden, joka ojentautui vanhainkodin syvästä sängystä. Pieni nyyhkäys.

Rykäisen ja nousen ylös. Jatkan kierrosta ja teen muistiinpanoja lehtiööni. Nimiä syntymäaikoineen.  Kotona näppäilen nimet ja vuosiluvut taulukkoon. Otan kaksikymmentä nimeä ja alan selvittää niiden alkuperää.

Puolen vuoden päästä minulta julkaistaan ”Perinnenimi pienokaiselle”-niminen kirja. Kun nostan ensimmäisiä seteleitä kirjan tuotosta, setelit haisevat vanhainkodille ja yksinäiselle kuolemalle.