Vapaat kädet
He antoivat minulle kymmenen minuuttia elinaikaa.
”Kirjoitat meille kirjan annetussa ajassa tai pilkomme nilkkasi!” Huusi huoneen perällä istunut kolmas mies. Minä sen sijaan istuin tiukasti (jaloistani sidottuna) kirjoituskoneen edessä. Huoneessa oli hämärää, enkä kunnolla nähnyt mitä kirjoitin ja jouduin siristelemään silmiäni, etenkin, koska saamani kevyen pieksemisen aikana lattialle pudonneista ja särkyneistä lukulaseistani ei enää ollut juuri iloa. Samassa huoneessa kanssani oli kolme miestä. He kaikki olivat pukeutuneet hienoihin pukuihin ja olivat ulkovaatteet päällä huoneessa.
Yksi miehistä sauhutteli vieressäni sikaria , mukamas samalla katsoen mitä kirjoitin. Ei hän oikeasti tajunnut mitään kirjoittamisesta tai siitä millaista oli olla kirjailija. Helvetti – enhän minä itsekään tiennyt mitään siitä, ajattelin itsekseni. Olin nyt vain ajautunut sellaiseen pisteeseen, että olin puolipimeässä huoneessa kolmen aseistautuneen miehen kanssa, jotka eivät takuulla tulisi olemaan myötämielisiä, jos nyt nousisin ylös ja sanoisin, että ”tämä kirjoittaminen oli pojat tältä illalta tässä.”
Miehistä yksi seurasi edelleen selkäni takaa edistymistäni – tunsin hänen kuuman hengityksen jotenkuten niskassani – toisen kierrellessä hitaasti huonetta ja katsellen. Katsellen sen sisustusta, seinille aikoinaan valittuja tapetteja, piironkien päällä olleita kehystettyjä pikkutauluja, joista osa oli todella vanhoja, mustavalkoisia.
Kolmas mies tyytyi vain istumaan huoneen ehkä valaistummassa paikassa, nurkassa jossa oli punaisella kangasverhoilulla koristeltu vanha puutuoli, jonka kuluneisuus korostui tuolin vieressä olleen jalkalampun hohkatessa kellertävää valoa sen pinnalle. Mies nojatuolissa vaikutti tyytyväiseltä tilanteeseen – tai ainakin tyytyväisemmältä kuin mitä kaksi muuta hermostuneempaa kollegaansa oli. Hän ei katsellut tauluja, tai huoneen koristelua, eikä roikkunut selkäni takana luomassa ylimääräistä, ja tässä tilanteessa täysin tarpeetonta lisästressiä minulle. Hänen käsinojallaan suorana levänneessä kädessään oli iso kultasormus, jota koristi hieno punainen timantti. Sormus vaikutti aidolta – ja varmasti olikin, olivathan miesten puvutkin kaiketi jotain armaneita.
Kirjoittaessani puolituntemattoman miehen elämänkertaa kirjoituskone sauhuten, hikisten sormenpäitteni tuntuessa kuin liiman peitossa olevilta jokaisen napautuksen aikana, näin oikeasta silmäkulmastani kuinka nojatuolissa istunut kolmas, harmaaseen lierihattuun sonnustautunut mies alkoi näpelöidä povitaskustaan juuri ottamaansa norsunluukahvaista asettaan. Hän oli kuitenkin täysillä keskittynyt aseensa ihailuun, mikä oli erittäin hyvä itseni kannalta.
Saisin nyt ehkä hieman lisää aikaa kirjoittamiseen – huoneen kaksi muuta miestä eivät vaikuttaneet niin välkyiltä, eikä nokkimisjärjestyksessäkään niin isoilta kihoilta, että olisivat voineet mainita minulle annetun ajan jo umpeutuneen.
Huonekin oli niin pimeä, että seinällä roikkuneen kellon viisareita ei millään tohtinut nähdä, edes läheltä. Kellonajan näkemiseen seinältä olisi vaadittu taskulamppu tai kattovalon asettaminen päälle katkaisijasta, mutta katkaisijan näpelöinnistä ei olisi ollut mitään hyötyä, koska katkaisija oli rikki eikä lamppu siksi toiminut. Nojatuolin vieressä ollut jalkalamppu oli huoneen ainoa toimiva lamppu, koska se kytkettiin suoraan seinään erillisellä virtajohdolla.
Kirjoitin minkä kerkesin, mutta miehet olivat yllättäneet minut täysin. Miksi olinkaan lähtenyt tähän. Typerä kusipää. Typerä pelle. Typerä muka-kirjailija. Enhän minä tiennyt mitään oikean elämänkerran kirjoittamisesta. Olin vain rahapulassani suostunut tähän sen sijaan, että olisin ottanut itselleni kiskurikorkoisen lainan pysyäkseni yhteiskunnan rattaissa. Siitä ei olisi seurannut mitään muuta kuin varsin vaatimattomat betonikengät ja järvenpohja.
'Olen kirjailija, mitä jos takaisinmaksun sijaan kirjoittaisinkin Teistä kirjan ?'
Olin ajatellut hänen olevan ideasta hyvin otettu ja kukaanhan ei tällaista ollut koskaan tohtinut hänelle tarjota – ei ainakaan kukaan oikea kirjailija. Ne sellaiset sentään tajusivat pysyä kaukana poissa tämänkaltaisista kuvioista. Mutta minä tyhmänä menin ja tarjosin itseäni likoon kipeästi tarvitsemiani rahoja vastaan. Enkä pystynyt antamaan mitä olin luvannut.
'Minulla menee vielä yksi viikko, sitten kaikki on valmista'... 'Jos mahdollista, niin saisinko vielä kolme päivää aikaa viimeistellä ja hioa muutaman tärkeän kappaleen ? '… 'Voisinko mitenkään saada vielä kaksikymmentäneljä tuntia aikaa? En nimittäin oikein pidä kirjoittamastani epilogista, koska se ei ole riittävän arvokas teidän pomoanne ajatellen.'
Mitä helvettiä olin oikein ajatellut! Enhän millään voinut kuvitella saavani tätä teosta valmiiksi ajoissa!
Pääni sisällä huudetut sanat lähestulkoon vyöryivät automaattisena myös kirjoituskoneelle. Onneksi ennätin ajoissa kieltää aivojani antamasta tarvittuja impulsseja sormilleni ja siten estin niitä nakuttamasta äärimmäisen vaarallisia ajatuksiani paperille, takanani hiostaneen kätyrin silmien luettavaksi. Vaikka enhän tiennyt näkikö tai kiinnostiko vielä vähän aika sitten vieressäni seissyttä miestä edes mitä tekstiä kirjoituskoneesta hiljalleen ylemmäksi nousseelle paperille ilmestyi. Siinä vaiheessa kuitenkin niiden kaikkien kolmen mielenkiinto olisi herännyt, jos olisin alkanut rullaamaan vituiksi mennyttä paperia ulos koneesta ja aloittanut saman sivun uudelleen, täysin tyhjältä paperilta ja vailla selitystä.
Tässä vaiheessa ei todellakaan tyhjää paperia enää suvaittaisi – ei todellakaan. Sormeni tuntuivat kamalan nihkeiltä. Halusin hieroa käsiäni yhteen kuivatakseni niistä hieman hikeä pois, mutta tekoni olisi takuuvarmasti tulkittu kirjoituksen valmistumisena. Enkä missään nimessä – enää kertaakaan – halunnut antaa heille sitä kuvaa, että teksti olisi valmis, vaikka todellisuudessa ei ollutkaan.
Sivusilmäni näkivät, että huonetta maltillisesti tarkastellut mies alkoi pikkuhiljaa menettää kärsivällisyyttään. Hän levitti äänettömästi kätensä nojatuolissa istuneelle hiljaiselle miehelle merkiksi kypsyydestään ja siitä, että 'eikö olisi jo h-hetken aika?' tämä jos mikä sai minut entistä suurempaan paniikkiin.
Aloin hikoilla nyt muualtakin kuin käsistäni. Tunsin isot hikikarpalot otsallani ja kuinka ne alkoivat valua pitkin otsaani, alas, alas, kohti kirjoituskoneen näppäimiä. Nyt ei saa missään nimessä lennättää mitään hikipalleroita konetta tai papereita sotkemaan tai joudun todella kuseen! Nämä ovat siinä vaiheessa viimeiset hiet mitä meikäpoika hikoilee!
Ajatus tästä sai paniikkimaisen olemukseni itsesuojeluvaiston heräilemään. ”Krrhmm..” karistelin muka kurkkuani, mutta sain sillä selkäni takana seisseen miehen huomion. ”Niin?” Köhisin vielä toisenkin kerran, mutta vain esitykseksi.
”Voisiko mitenkään saada tuota ikkunaa auki?” Osoitin läheistä ikkunaa, joka toisi edes hieman raitista tähän pienikokoiseen huoneeseen, johon oli nyt ängennyt neljä aikuista miestä. Onneksi kattovalo ei toiminut, tai huoneessa olisi ollut entistä kuumempi hehkulampun polttaessa kaljua päälakeani ja olisi saanut oloni tuntumaan siltä kuin kuuma keskipäivän aurinko porottaisi pistävästi päätäni – saattaisin tuntea oloni lopulta epileptiseksi ja se ei tällaisissa tilanteissa olisi hyvä.
Mistä sinä sen tiedät? Kysyin itseltäni. Ethän koskaan ole ollut tällaisessa tilanteessa!
Sitä paitsi epileptisen kohtauksen saaminen tässä vaiheessa saattaisi olla parasta mitä sinulle on koskaan tapahtunut – tai ainakin paras hetki elämässäsi jolloin tulet epileptisen kohtauksen saamaan! He eivät millään voisi kohtauksen jälkeen pakottaa minua jatkamaan kirjoittamista – ei ainakaan enää tänään, ennen kuin olisin ensin joutunut ambulanssiin ja käynyt sairaalassa tarkastettavana.
Ehkä joku heistä oli käynyt lääketieteellistä ennen kuin ryhtyi kätyriksi? Tai jopa valmistunut sieltä ja oli nyt lääkärikätyri? Lääkärikätyri sitten pienen tarkastuksen jälkeen toteaisi, että olen varsin hyvissä voimissa jatkamaan. Tai ehkä he pakottaisivat minut kirjoittamaan sairaalavuoteellani, kätyreiden vartioidessa uloskäyntejä.
Mitä helvettiä oikein jorisen ja mietin? Keskity olennaiseen! Keskity TEKSTIIN!
Villi mielikuvitukseni onneksi rauhoittui hieman ja sain jälleen otteen tekstistäni.Ehkä he tappavat sinut heti kohtauksesi jälkeen jos olet onnekas. Onhan tätä piinaa jo kestänyt tovin – mitäs läksit näihin hommiin.
Mielikuvitukseni vittuili minulle nyt kunnolla. Olin kirjoitellut niitä näitä silloin tällöin, lähinnä omaksi huvikseni, ”pöytälaatikkoon” voisi joku jopa sanoa, mutta mitään pidempää tarinaa en ollut kirjoittanut yli vuoteen. Ja nyt – menit ja otit taakakseni tämän!
'Pienet projektit ovat paskaa, mitä jos otankin tästä työn alle kenenkäs muun kuin Ennio Forzalen elämänkerran!' joo, sehän menee siinä sivussa samalla kun juon kaljaa kotonani, raavin persettäni kuppaisessa yksiössäni ja ripuloin joka aamu juomani laatukahvit ulos ennen kuin alan viimein tuumasta toimeen pienessä kofeiinipöllyssä.
Minusta alkoi tuntua siltä, kuin sisälläni olisi kaksi kokonaan eri henkilöä taistelemassa vallasta: se joka yritti kaikin keinoin selvitä tästä tilanteesta ja se, joka oli joku vitun äärirealistinen pessimistimulkku, se joka tahallaan sabotoi yritystäni selvitä vallitsevasta tilanteesta. En voisi selittää tätä kenellekään tämän tarkemmin, vaikka joku kysyisikin, mutta joskus vain tuntuu siltä, että aivot osaavat vittuilla ihmiselle.
Mutta jos aivoni vittuilevat minulle, niin mikä osa kropastani minä itse olen ? Se muu loppuosa? Pelkkä lihaläjäkö? Olenko minä omien aivojeni orja? Ja kumpi meistä ajattelee nyt ? Kumpi kirjoittaa kirjaa Enniosta ? Vittuilevat aivoni vai minä itse, herra lihaläjä?
Aloin kuitenkin viimein olla niskan päällä. Teksti alkoi valmistua ja muut kolme miestä olivat hiirenhiljaa minun naputtaessani tekstiä tiuhaan tahtiin. En tiedä mikä, mutta jokin heidät oli rauhoittanut. Silmäkulmastani jälleen näin, että käsiään levitellyt mieskään ei enää levitellyt niitä, vaan oli lopulta tyytynyt seisomaan paikallaan tekemättä mitään. Hän ei katsellut taulujakaan enää. Hyvä vain, sillä en halunnut, että yhdessä tauluista ollut edesmennyt tätini ja sen henki – jollain vitun tavalla sen taulun kautta muka jotenkin – tuijottaisi ”hyvin pukeutunutta miestä numero 2”, syvälle takaisin tämän silmiin ja pyörisi samalla haudassaan, sille mitä minä olin tehnyt. Mihin minä olin lupautunut.
Minun ajauduttua jälleen kerran omiin ajatuksiini, alkoi taustalla kuulua italiankielistä puhetta, klassisen musiikin saattelemana. Kirjoittaessani huomasin silmäkulmastani – taas kerran – että timanttisormusmies, se joka istui huoneen nurkassa nojatuolissa gramofonin vieressä ja jolla oli ollut käsissään hieno ase vielä vähän aikaa sitten, oli (tylsyyksissään kai) asettanut neulan gramofonille vain yhdellä käden liikkeellä katsomatta gramofonissa maannutta levyä sen kummemmin.
Gramofonin jättimäisestä, torvenkaltaisesta kaiuttimesta kuulunut italialaiskielinen puhe tuli vinyyliltä, jonka olin hankkinut hyvin pienellä rahalla torilta. Halusin kuunnella italiankieltä, vaikka en oikeastaan ymmärtänyt siitä sanaakaan. Se kuitenkin oli rauhoittanut minua ja asettanut minut tietynlaiseen tunnelmaan minun kirjoittaessani Ennion elämänkertaa. Vínyylin kuuleminen nyt -- tässä tilanteessa -- tuntui jokseenkin nololta ja aivan kokonaan toisesta maailmasta.
Koska ostettuani sen viikko sitten kaikki oli vielä loistavasti. Tai niin ainakin luulin. Istuin nojatuolissani – juuri samassa, jossa sormusmies nyt istui – ja luonnostelin kirjoitustani.
Luonnostelin kirjoitustani? Luonnostelin vasta vittu kirjoitustani! Ajatukseni saivat minut lähes raivonvaltaan, kun tajusin kuinka likelle olin tämän jättänyt, mutta minun oli pystyttävä hillitsemään ulkoinen olemukseni, etteivät miehet huomanneet ja kaivaneet kukin aseitaan esille ja rei'ittäneet minua siihen paikkaan, kirjoituskoneeni äärelle. Kenties olisin voinut viimeisillä voimillani vielä lopuksi naputella paperille sanat The End.
Siinäpä vasta olisikin aineksia komediaan; elokuvan (tai kirjan) lopussa mies lyyhistyy juuri teoksen valmiiksi saatuaan oman koneensa ääreen ja naputtelee omilla kuolevilla sormillaan verhot eteen vetävät lopetussanat itse! Kullanarvoista! Nyt ei tosin ollut aikaa pelleillä. Ajatukseni harhailivat kuin lauma gaselleja leijonien hyökätessä niiden kimppuun – ajatukseni sinkoilivat joka suuntaan. Koin lopun olevan lähellä, mutta niin oli myös tekstinikin. Saisin sen viimein valmiiksi!.
Huoneen taustalla kuuluneen vinyylin lopussa ihmiset toivottelivat tosilleen hyvää päivänjatkoa ja kaikkea hyvää elämässä. Hankkimani vinyyli oli kielioppivinyyli. Kun vinyylillä kuuluneen italiankielen alkeiskurssi oli ohitse, toivottelivat opettajat hyvää jatkoa ja kai tavallaan siinä odotettiin myös levyn kuuntelijan toimivan näin omassa kodissaan, omassa rauhassaan ääneen kielen ääntämistä ja sanoja harjoitellen.
Tästä hetkestä oli kuitenkin kaikki rauha ja ”hyvät jatkot” kaukana. Syvät ajatukseni katkesivat äkillisesti, kun tunsin kovan tönäisyn selässäni. Kätyri takanani oli huomannut, hämärästä huolimatta, että minä olin lopettanut kirjoittamisen kokonaan. Eihän sitä toisaalta edes tarvinnut nähdäkään, kun sen kuuli. ”Thunk! Thunk! Thunk! Tok! Tok! Tok!” Kirjaimia kehiin ja sitten välilyöntiä perään tarvittaessa. Kyllähän sen kuuli helposti, vaikka yksi vinyyli äänettömänä taustalla rahisikin, jos nakutus äkillisesti lakkasi kokonaan. Puolikuurokin olisi kuullut sen ja jos ei olisi, niin joku olisi saattanut sanoa puolikuurolle, että 'hanki uusi kuulotorvi, niin kuuletkin jotain!'.
Vaan nämäpä miehet eivät sanoneet toisilleen mitään, kun kirjoittamiseni oli lakannut. Oli niskaan huohottajan, eli hyvin pukeutuneen miehen numero 1 tehtävä huomauttaa, jos vartioitava vanki lakkasi naputtamasta.
”Naputa, naputa!” huusi mies selkäni takaa. Huoneen nurkassa istunut sormusmies lausui kerran selkäni takana olleen miehen nimen ääneen (kuitenkin täysin tyynesti). Hyvin pukeutunut mies numero 2 katsahti häneen ja sormusmies näytti elettä, joka käytännössä tarkoitti ”rauhoitu ja anna hänen työskennellä”. Hänellä sormusmies luonnollisesti tarkoitti minua, eli kirjoittajaa.
Sormusmiehen ase oli palannut takaisin hänen povitaskuunsa, joten hän ainakaan ei ollut yhtä hermona kuin kaksi muuta. Ajatukseni harhailivat jälleen. Kirjoitin minkä kerkesin, osittain tuntui siltä, että vaikka jouduin kuitenkin kirjoittamaan tekstiäni lähes täysin pimeässä – ainoan valon kajastaessa paperin oikeaan reunaan nojatuolin viereisestä jalkalampusta, pystyin uppoutumaan tekstiin pariin siten kuin joskus aiemminkin, parhaimpina päivinäni aloittelevana kirjailijana.
Päivinä, jotka tuntuivat nyt olevan todella kaukana siitä missä nyt olin; hyvin kusisessa tilanteessa. Silloin kaikki oli vielä auki. Kaikki ovet, jopa ikkunatkin – vaikka niistä ei koskaan puhuttukaan. Mutta jos ”ovi” oli mahdollisuuksien tie, niin mikä sitten oli ”ikkuna”? Melko varma tie uusiin mahdollisuuksiin? Nyt ainakin yksi oli varmaa: ikkunat ja ovet olivat minun osaltani kiinni. Naulattu umpeen kaikki.
Onnistunut uppoutuminen tekstiini sai sen ikään kuin leijailemaan edessäni. Sanat muuttuivat kolmiulotteiseksi, kolmiulotteiset sanat vuorostaan esineiksi, ympäristöiksi, paikoiksi ja hahmoiksi. Kaikki elivät päässäni ja silmieni edessä, tuolla lähes luunvalkoisella paperilla, jossa oli mustaa tihrustusta. Muste sai kaiken sen elämään. Ennen kirjailijanpyrkimyksiäni harvemmin ymmärsin kuinka voimakkaita sanat ja kirjoitettu teksti voisivatkaan olla. En ollut kirjaihmisiä etenkään lukumielessä, mutta jokin minussa heräsi. Voima luoda asioita joita ei ollut olemassakaan. Voima antaa niille elämä. Voima antaa niille kaikille tarkoitus.
Olin jälleen harhautunut – ja tällä kertaa pahasti. En ollut taas kirjoittanut mitään viiteen minuuttiin. Mies selkäni takana oli tökkinyt minua jo kerran jos toisenkin ja luultuani, että olen vain vittuillakseni reagoimatta, hän läpsäytti minua oikealle poskelle nahkahansikkaallaan. Havahduin ja ikuisuudelta tuntuneen hetken verran räpyttelin silmiäni salamannopeasti, kerta toisensa perään.
Tuntui kuin silmäluomistani olisi ollut muodostumassa lähtöä tekemässä olleet parit nuoret perhoset upeine uusine siipineen ja pian ne lentäisivät pois jättäen paljaat silmämunani näiden miesten armoille. Siltä räpyttely tuntui sillä hetkellä. Kunnes täysin havahduin. ”Herää nyt jo!” Mies niskani takaa tiuskaisi korvaani. ”Kirjoita, kirjoita! Yli tunti mennyt jo!”
Selkäni takana kuulin, kun hän kaivoi aseensa esiin ja latasi sen. Se metallinen loksahduksen ääni. Sellaista ei oleta oman elämänsä aikana koskaan kuulevan, etenkään jos on ihan tavallinen tallustaja, normaalia elämää lain hyvällä puolen elävä yksilö. Mielessäni jo panikoin, mutta en antanut sen näkyä heille.
”Teksti on valmis! Teksti on valmis!” huudahdin paniikissa. Se ei ollut ollut lainkaan tarkoitukseni. Ei tämän pitänyt vielä loppua. Sinun piti pelata lisää aikaa! Huusivat aivoni. Piti pelata joo, mutta minkä teet, paskoja juttuja tapahtuu, sanoin aivoilleni mielessäni takaisin, miettimättä enää sitä kuka oikeastaan puhui ja kenen kanssa. Puhuinko minä itseni kanssa ?
Huohottajamies, seisoi edelleen selkäni takana, selkeästi vittuuntuneena siitä, että koko loppuilta oli kulunut tässä yhdessä ja samassa huoneessa. Puolipimeässä, eikä televisiokaan toiminut. Harmi, sillä typerät kätyrithän kaikki rakastivat aina televisiota. Tulipa sieltä mitä tahansa, niin ne nauroivat – ihan kaikille typerillekin vitseille liimaantuneina vastaanottimien ääreen. Tässä vaiheessa hikeni yllätti minut: runsaat hikikarpalot otsallani olivat jopa vaikeampia voitettavia, kuin kolme miestä yksiössäni, koska hikoilun tunne sai minut entistä hermostuneemmaksi.
Karpalot eivät juurikaan välittäneet ajankohdasta milloin putoilivat, tai siitä kuinka monta niitä oli yksin minua vastaan. Minä vain tunsin niiden vierimisen otsallani ja ohimollani. En kerta kaikkiaan siinä pimeässä huoneessa pystynyt estämään niitä kaikkia putoilemasta. En myöskään uskaltanut liikkua kirjoituskoneen edessä tuolillani, sillä takanani seissyt, hermostunut ja aseensa ladannut kätyri olisi saattanut ampua aivoni pellolle siltä istumalta.
Niin vain kävi, että karpaloita putosi ja alitajuisesti pyyhkäisin loput otsallani olevat roikkumasta kämmenelläni ja yritin kovasti varoa roiskimasta niitä paperille. Samaan aikaan sormusmies nousi rauhallisesti ylös nojatuolista ja näytti molemmille kätyreilleen rauhallista käsielettä, joka tarkoitti, että 'odottakaa autolla, tulen kohta'.
Totta vie tulet kohta! – Tulet kohta housuihisi, jahka saat käsiisi tämän elämänkertasi, jonka luettuasi tulet huomaamaan sen sellaiseksi kasaksi paskaa, että oksat pois! Ja loppukin puuttuu!
Aivoni puhuivat totta. Kirjoituksestani puuttui ainakin muutama sivu, sellaisia jotka antavat Enniosta hyväntekijän kuvan kirjan lukeneen mieleen lopuksi. 'Kansan ystävä, hyväntekijä ja kaikkea muuta paskaa.'
Ylipäätään kirjasta puuttui loppu, joka saattaisi mennä jotakuinkin näin: 'Tänä päivänä Ennio Forzale toimii osana monessa hyväntekeväisyyskeräyksessä, sekä on myös ollut suuri taloudellinen tukija julkisen liikenteen sektorilla ja on auttanut vähävaraisia jaloilla teoillaan.'
Sormusmiehen kätyrit lähtivät pikkuhiljaa pois yksiöstäni, aluksi hieman vastustellen, mutta lopulta sormusmiestä, Enniota, kunnioittavasti kohti alhaalla odottavaa mustaa autoa. Toinen heistä oli varmasti Ennion kuski. Antaisiko Ennio muka oikeasti tuollaisten hermoraunioiden toimia omana henkilökohtaisena kuskinaan?
Vitut siitä! Keskity olennaiseen!
Ennio katsoi viimeiseen asti kun hänen miehensä poistuivat asunnostani ja sen jälkeen, hitaasti käänsivät katseensa viimeisen kerran kohti kirjoittajaan – minuun, joka istui hikoillen kirjoituskoneensa äänessä ja oli istunut lähes samassa asennossa koko illan. Selkääni särki. Mutta kohta silläkään ei olisi enää mitään merkitystä. Hän tulisi näkemään keskeneräisen tekstini.
Keskeneräisen kappaleen, jota olin kirjoittamassa vielä silloin, ennen kuin hyvin pukeutunut mies numero 1 oli kaivanut aseensa esille.
Ennio lähti kevein ja hitain askelein kävelemään kohti kirjoituskonettani ja minua, samalla kehuen asuntoni sisustusta ja katsellen muutamia kuviani sukulaisistani, jotka olivat kehystettyinä pieniin tauluihin hyllylläni.
”Sinulla on hieno asunto, hyvä maku --” Hän valehteli. Sen kuuli selkeästi hänen äänestään ja siitä, kuinka hänen mietteensä tuntuivat pätkivän ja hakevan juuri oikeita sanoja.
”Gramofonisi on hieno ja pidän myös siitä, että olet panostanut elämänkertaani erikoisaskeleen verran ottamalla jopa italiankielen alkeiskursseja, se on hienoa, todella hienoa.” Hän lähestyi hitaasti mutta varmasti minua, kirjoituskonettani sekä tekstini viimeistä sivua, joka oikeasti oli vielä keskeneräinen.
”Olemme kuitenkin olleet kanssasi enemmän kuin kärsivällisiä – on hyvä, että sait tekstisi viimein valmiiksi. Lainasi ei kuitenkaan ole tällä kuitattu.”
Paniikissa yritin miettiä. Minulla oli enää ehkä muutamia sekunteja elinaikaa. Pälyilin eteeni, kirjoituspöydälle ja huomasin avoimessa pullossa olleen mustekynän, melkein kirjoituskoneen takana. Kurottauduin siihen hitaanvarmasti, jotta Ennio ei alkaisi epäillä mitään, onneksi sidotut jalkani antoivat sen verta myöten. Kun hän viimein saapui minun luokseni ja ennen kaikkea tekstini luokse, tokaisin nopeasti peittäen kamalan hermostuneisuuteni:
”Tämä teksti tarvitsee vielä teidän virallisen nimikirjoituksenne.”
Hän nieli syöttini täydellisesti ja juuri kun hän oli kumartumassa lukemaan tekstini viimeistä sivua ennen allekirjoitustaan – ennen kuin hän ehti havaita sen vajaaksi ja keskeneräiseksi -- iskin mustekynän hänen kaulaansa.
Se upposi syvälle hänen henkitorveensa. Mustetta valui kynän reunoilta pitkin hänen pullottamaan alkaneita kaulasuoniaan. Osa musteesta valui varmasti hänen verenkiertoonsa.
Kaadoin äkkiä tuolini vasemmalle väistäen hänen oikeaa kättään, jolla hän yritti tarrata minuun kiinni. Ennio polvistui kivun ja hengityksen lamauttaneen kynän vuoksi lattialle tuolini viereen, kuin anoakseen parempaa lopetusta elämänkerralleen. Oikeasti hän kuitenkin oli tuskissaan ja yritti vasemmalla kädellään repiä kynää ulos kaulastaan. Altani etsin lattialle hajonneiden silmälasieni linssien terävimpiä lasinpaloja ja leikkasin niillä jaloistani ilmastointiteipin auki. Nousin ylös ja tutkin nopeasti hänen taskunsa ja löysin kuin löysinkin hänen hienon aseensa takin sisuksista. En ollut mikään ampumisen mestari, mutta osasin ladata aseen ja osuisin häneen varmasti tältä etäisyydeltä. Latasin aseen ja kohotin sen hänen takaraivolleen.
Yksi kova paukahdus ja Ennion mielipiteet politiikasta, hänen kaikki lempiruokansa, automieltymyksensä kuin lapsuudenmuistotkin olivat silmänräpäyksessä räikeinä punaisina läntteinä hänestä kirjoittamani elämänkerran viimeisen sivun päällä, pitkin poikin.
Vaikka olinkin yhä shokissa ja paniikissa, sai itsesuojeluvaistoni kuitenkin sen verran jalansijaa päässäni, että päästin pienen hymähdyksen -- tällä kertaa ääneen – kylmänrauhallisesti todeten; ”kuinka sopivaa.” Ase savusi ja Ennio makasi maassa, kynä yhä kaulassaan.
Kirjani saattoi olla täyttä paskaa, mutta se oli ainoa Ennio Forzalesta kirjoitettu elämänkerta ja ennen kaikkea ainoa Enniosta elämänkerta, jonka viimeiseltä sivulta löytyi miehen itsensä verta – ikään kuin kirja olisi saanut Ennion virallisen hyväksynnän verileimasimesta. Adrenaliinin täyttäessä kehoani, rullasin haparoiden viimeisenkin sivun ulos kirjoituskoneesta ja pujotin kaikki kirjoittamani sivut siististi työpöytäni vieressä lojuneeseen nahkakansioon. Suljin kansion ja kiipesin nopeasti avoimesta ikkunasta ulos parvekkeelle. Parvekkeelta johtivat rappuset aina katutasolle asti. Ovet – ikkunoista puhumattakaan – olivat minulle jälleen auki, kun pakenin pimeään yöhön kohti kustantajatoimistoa, joka tulisi lopulta rahoittamaan tämän hullunrohkean kirjani.
Annetut kommentit