Elämän koulutiellä

Oli lapsuuskotini nurkat
ränsistyneet, painuneet.
Rakas mielikuvien linna
sen kattopäreet murenneet

Vanhan kotikaivomme kansi
oli maahan vajonnut
ja äitini perunapelto
sammaleeseen maatunut.

On elämä ihmisen lyhyt,
pian sammal peittää sen,
metsämökiltä rakkaat muistot
tulee mieleen uudelleen.

Tuvan seinässä tyhjä aukko,
siinä akkuna ollut on,
nyt katselen aukosta sisään,
mieli nousee liitohon.

Istuu penkillä pieni poika
aapiskirja kädessään.
Vielä kirjan kannessa kukko
pitää karttakeppiään.

Kirjan kuvassa siivekäs keikkuu
herra harakka verraton,
possu kuoputtaa, maata kyntää
iso, röhkivä, huoleton.

Luulen, lapsuuseloni tuolloin
vailla huolia ollut lie,
näkyy männikkökankaat laajat
poronpolut, valtatiet.

Poronpolkuja kuljeskelin
Vekku – koiraa taluttaen
kesyt kuukkelit luokse lensi
kämmenelleni istahtaen.

Lapsuusaikani vuodet vieneet,
elonkoulua eivät vie,
jälleen tänäänkin aamusella
alaluokalle johtaa tie.