Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Arkisto

Ajatusten muuttuvassa horroksessa

Seitsemäs kerta. Kahdeksas. Aina kun unohdan katsoa kelloa, se katsoo minuun. Pakotan itseni taas nostamaan käteni ja luomaan silmäyksen kahisevaan ympäristöön. Kaikki ovat vaiti, mutta silti haluaisin, että jopa tuo kynien aiheuttama kahina loppuisi. Silloin ei voisi enää olla hiljaisempaa, hiljaisempaa kuin äänettömyys. Ikuisuus virtaa lävitseni haaleana, mitäänsanomattomana. Se, etten ole luokkani lahjakkain on yksin omaa syytäni. Sen jälkeen kun ystäväni kehottivat minua viiltämään ranteeni auki, ja tein sen, huomasin olevani tyhmempi kuin ennen käyntiäni tuonpuoleisessa. Kun mietin asiaa jälkeenpäin, tunnen silti kiitollisuutta niitä lääkäreitä kohtaan, jotka herättivät minut eloon. Kummallista.

Yhtäkkiä kajautan ilmoille ylvään sotahuudon, niin kuin kunnon intiaanisotilaan kuuluukin. Se, että täytän velvollisuuttani näissä mielettömyyden hämärissä nurkissa, sokkeloisten käytävien varsilla olevissa luokkahuoneissa, ei saa minua tuntemaan itseäni yhtään huonommaksi. Voinhan täällä ollessani samalla nähdä maailmaa, kirjoista käsin. Kun kuulostelen itseäni, tunnen taas ajan väristysten lipuvan lävitseni kaukaa, mutta sisältäni. Sekunnit ruostuvat ja tunnit hiipivät huomaamatta eteenpäin. Vai hiipivätkö? Sitä on syytä epäillä.

Katson opettajan silmiin, jotka tuijottavat kiinteästi ja palavasti omiini. Kysyn itseltäni miksi, ja opettaja antaa vastauksen.
– Voitko sinä sanoa tähän mitään? Kysyy hän epäillen.
Tietysti voin. Asiahan on selvä:
– Haluaisin käydä vessassa, kun neiti opettajakin puhui niin kauniisti...
– Käy sitten mutta vain vessassa.
Miksi hän sanoi “vain vessassa“? Tietenkin vain vessassa, missä muuallakaan minä kävisin, kaupungintalon henkilöstötoimiston kahvihuoneessako? Mikä se sellainen henkilöstötoimisto edes on? Se ei kuitenkaan ole suurin miettimisen aihe tällä hetkellä. Suurempi on oikeastaan se, että yleensäkin lähdin vessaan, eihän se ollut alun perin edes tarkoitukseni. Kun nyt kuitenkin mittailen tätä tyhjyyttään huutavaa harmaata käytävää, voisin saman tien tyhjentää rakkoni ja käydä savukkeella.

Käytävän päästä minua kohti tulee koulun uusi kopiokone kiihtyvällä vauhdilla. Väistän sen nopeasti, käännyn ja katson kun se mäjähtää peräseinään aiheuttaen huumaavan metelin, singotessaan sirpaleita ympärilleen. Jokin ei kuitenkaan täsmää. Kone hajosi aivan liian pehmeästi ja hidastetusti aiheuttaakseen sellaisen äänen. Äänen lähde onkin toisaalla, selkäni takana, jossa muuan opettaja keskustelee rämäkällä äänellä rehtorin kanssa mitä ilmeisimmin eilisestä elokuvasta. Ohittaessani keskustelevan parin vaivun niin syviin mietteisiin, etten yksinkertaisesti voi huomata vastaan tulevaa naulakkoa, isken siihen pääni, sitten se keikahtaa ja kaatuu rymisten, ja levittää vaatteet pitkin lattiaa. Vihdoinkin perillä käymälässä. Sitten jo poissa.

Saapuessani takaisin luokkaan, typerryttävä huokaus iskee päin kasvojani. Opettajan irvokkaat kasvot palavat tukahdutetun raivon voimasta. Luokka ei toivota tervetulleeksi, se suorastaan pakottaa minut peremmälle. Kaikki on edelleen ennallaan. Kun olen toipunut pahimmasta odotusta seuranneesta pettymyksestä olen valmis vastaamaan kysymykseen.
– Kaksi, vastaan lähes huutaen kerrattuani vastauksen vielä kerran mielessäni. Kumma että tajusin sen vasta nyt. Nimittäin sen ettei vastausten todenperäisyydellä ollut lopulta mitään merkitystä. Pääasia oli kirjan mukaan samaa mieltä oleminen. Tai eri mieltä.
– Kuka keksi Komallhayden-teoreeman? Kysymykset ja vastaukset kaikuvat tyhjän pääni sisällä, ja kysymykset sen ulkopuolella. Kahdeksas tai yhdeksäs kerta - en ole laskenut niitä enää niin tarkasti - kun kelloni katsoo minua.
– Kolme, vastaan tällä kertaa jopa päättäväisesti. Lasken käteni, ja jään odottamaan tuomiota. Kuulen jo opettajan kimpaantuneen jupinan hänen julistaessaan vastaukseni vääräksi. Vastaus on kuitenkin oikea.

Ehkä juuri oikeat vastaukset innoittavat opettajani yhä kierompiin kysymyksiin, jotka kaikki on kohdistettu minulle. Aivan kuin hän yrittäisi saada minut nalkkiin jostain vielä tekemättömistä synneistä. Kello soi ja tunti loppuu. Kun katson tyhjenevää luokkaa, tunnen itseni niin kovin helpottuneeksi. Ajatukseni pysähtyvät lepäämään silmieni veden tyyneen peiliin. Painan pääni alas, ja itken itseltäni apua.

Näyttelyn etusivulle
Näyttelyn yhteenvetosivulle
Seuraava työ

-Ismo Toivonen

Annetut kommentit

Kukaan ei ole vielä jättänyt kommenttia.

Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

Ei vielä yhtään pistettä

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty