Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Arkisto

Jälleennäkeminen

Katselin juuri ikkunasta ulos nähdäkseni lapsen, jonka päästämään kirkaisuun heräsin. Vaikka oli vasta varhainen aamu, olivat lapset jo vallanneet tuon harmaan sisäpihan leikkejään varten. Usein mietin oliko kohtalon ivaa, että juuri minä - joka eniten tarvitsin lepoa ja rauhaa - saan asuntoni siltä puolelta taloa, jossa ainoa ikkunani katsoo tuolle nimenomaiselle arkiselle sisäpihalle. Olisinko, vaikka olisin vuokrannut yksiöni vuosia aiemmin, saanut sittenkään muuta, kuin tämän välillä niin kirotun meluisan, kuluneen loukon. Voisin tosin muuttaa pois milloin haluaisin, mutta jokin kiehtoo minua näissä ikivanhoissa huoneissa, jotka on tehty siihen aikaan, jolloin työn jälki ja koristeellisuus olivat painavia arvoja. Sen kaiken voi aistia ympäriltään, mutta vasta sitten, kun on asunut riittävän kauan tällaisessa suuressa 1800-luvun lopulla rakennetussa kivitalossa. Ja minä voin sanoa asuneeni täällä riittävän kauan, joten tiedän mistä puhun.

Olen toisaalta tyytyväinen, että kissani jonkin omituisen päähänpiston seurauksena hyppäsi alas ikkunasta viime kesänä, sillä nykyisessä tilanteessani sen elämä olisi pelkkää tuskaa. Ei silti, kyllä minä pidän eläimistä, uskokaa ihmeessä, ja olen usein ajatellut ottaa uuden lemmikin, mutta eteeni on avautunut aivan uusia ongelmia. En oikein osaa päättää minkä eläimen ottaisin. Mahdollisuuksia on niin paljon, nykyisin. Vesi kiehuu jo, ja minun täytyy mennä valmistamaan teeni. Valmistan sen aina hyvin huolellisesti, sillä mikään muu ei saa minua kiukustumaan, kuin nähdä joku keittämässä teetä kiireessä. Sellainen kun nyt vaan on teen arvolle sopimatonta.

Astuessani keittiöön näen sen taas. Joka kerta, kun haluan viettää rauhallisen aamun hörppien teetäni kupista, josta olen sen aina tehnyt, kissani avaa suunsa, naukaisee, ja se on taas otettava syliin rapsutettavaksi. Nuo tummat silmät katselevat tiiviisti omiini, sitten ruokakomeroon, ja jälleen tuo katse pureutuu syvälle verkkokalvolleni. Kuuluu rauhoittava kehräys ja se puskee päätään kylkiäni vasten, ja istuu sitten hiljaa sylissäni. Maustan teeni nokareella hunajaa ja maistan huolella tehtyä lopputulosta. Erinomaista, kuten aina. Tämän jälkeen syötän kissani ja katselen sen ahnasta ateriointia. Se on peto, kuten ovat sen esi-isätkin. Joka toista väittää voi joskus katsoa kun kissani syö pyydystämäänsä hiirtä. Se ei tunne inhoa puraistessaan hiireltä niskan poikki, kuullessaan jyrsijän luiden murskaantumisen, syödessään hiireltä karvat, luut, kaiken muun mutta ei missään nimessä suolia. Niihin kissakaan ei koske, enkä ihmettele miksi.

Kun kissani on syönyt se astelee arvokkaasti kohti tuolia jolla istun, ja puskee pari kertaa tuolinjalkaa, kehräten samalla kiitokseksi. Sitten se menee sohvan luo, katsoo minuun kuin kysyäkseen: "Haluaisin kovasti hypätä sohvalle, kun siinä on niin pehmeääkin, edellyttäen tietysti, ettei sinulla ole mitään sitä vastaan." Sitten se hyppää ja käy kerälle sohvan pehmeimpään kohtaan, jossa se on aina nukkunut, ja vaipuu kehräten uneen.

Mietin, milloin se jälleen lähtisi matkoilleen. Kyllä kissani selviäisi, koska se on selvinnyt tähänkin asti. Mutta asia, joka minua askarruttaa on, hyppäisikö kissani taas ikkunasta häipyessään. Kun se viime kesänä hyppäsi alas, asuin pohjakerroksessa, mutta seuraavalla kerralla… Miksiköhän muutin kaksi kerrosta ylemmäs?

Edellinen työ Näyttelyn etusivulle
Näyttelyn yhteenvetosivulle
Seuraava työ

-Ismo Toivonen

Annetut kommentit

Kukaan ei ole vielä jättänyt kommenttia.

Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

Ei vielä yhtään pistettä

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty