Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Arkisto

Minä ja tarinan henkilö

Istuskelen siinä koneella. Ei tämä ole ollut erityinen päivä
siinäkään mielessä. Katselen turhuuksia, ja turhuudet turruttavat
minut. Edessäni minulla on kupillinen kahvia, jaloissani maastokuvioiset
housut. Päälläni musta huppari jonka olen päälleni kylmissäni vetänyt.
En odota tältä päivältä paljoakaan - torstai - Mitä sellaiselta voi
odottaa?

Olen yksin, kuuntelen musiikkia ja pyörittelen mieltäni, aivan kuin
odottaen sen antavan minulle vastauksia. Tuntuu toisinaan että olisin
erilläni itsestäni, katselisin itseäni hiljaa ja tarkkaavaisesti
kuunnelleen, odottaen mitä ajattelen ikäänkuin se ei olisi minun
käsissäni.

Outoja ajatusparsia, viimeistelen kahvini ja vaihdan musiikkia. Hymyilen
hitusen, musiikki jonka laitoin selvästi miellyttää minua. Ja miksi koen
vahvasti olevani jonkun kanssa vaikka olen niin yksin kuin kaupungissa
voi olla.

Nousen penkiltä ja katselen hetken ulos ikkunasta. Kadulla menee
harvakseltaan autoja. Henkilöautoja, matkalla lie minne ja lie miksi.
Paikallisliikenteen busseja joiden turhautuneet kuljettajat pyörittävät
kömpelöä autoaan tyhjänä ympäri historiallista mutta jotenkin nuokkuvaa
kaupunkia.

Hymähdän ja kävelen kohti vessaa. Inhimillinen hätä on yllättänyt minut
tämän kaiken keskellä. Ei se mitään, siitä pääsee helpolla.
Huoneiden vaihtuessa hiljakseen kulkeva musiikki vaimenee seinien taakse.

Vedän vessan ja suljen kannen. Katselen itseäni hetken peilistä, tänään
en ole tyytyväinen itseeni. Ihmettelen mitä on muuttunut koska vielä eilen
olin. Silloin musiikki vaihtuu toisessa huoneessa. Huomaan tapahtuman
ja ihmettelen. Mitä helvettiä se laite taas sekoilee. Sitten kuulen
tuolin narahduksen, kun joku korjaa asentoaan. Sydämeni lyö tyhjää.
Mitä helvettiä?

Poistun vessasta ja astun takaisin huoneeseen. Mustahuppuinen mies
istuu koneellani ja naksuttelee sitä apaattisesti. Mitä helvettiä!!
Nielaisen tyhjää. Tämä päivä on selvästi eilistä hivenen erilaisempi.

"Kuka sinä olet!" huudahdan. Istuja säikähtää pahanpäiväisesti. Miten sinä
olet tänne päässyt? Istuja kääntyy ja sydämeni lyö tyhjää.

Se olen minä. Minä? Mutta minähän olen tässä. Miten se voi olla minä.
Sitten asia valkenee, tämän täytyy olla unta, eihän tälläistä muuten
voisi selittää. Ajatus rauhoittaa minua vähäsen.

----------------------------------------------------------------------------

Outoja ajatusparsia, viimeistelen kahvini ja vaihdan musiikkia. Hymyilen
hitusen, musiikki jonka laitoin selvästi miellyttää minua. Ja miksi koen
vahvasti olevani jonkun kanssa vaikka olen niin yksin kuin kaupungissa
voi olla.

Selaan päivän uutistarjontaa. Kaikenkaikkiaan tylsä päivä sen osalta.
Laittamani kappale tulee loppuunsa ja sattuma arpoo uuden, täysin
erilaisen kappaleen. Ärähdän itsekseni ja vaihdan kappaletta. Kaikkea
älytöntä tarvitse kuunnella. Silloin kuulen miten vessa vetää. Oho!
Sepäs kuului selvästi, jostain toisesta asunnosta epäilemättä. Tai
itseasiassa en edes kuullut mitään, sovitaan näin.

"kuka sinä olet!"

Saan melkein sydänkohtauksen. Tuo ei kyllä tullut toisesta asunnosta vaan
takaani. "Voi vittu!" Joku on tullut yleisavaimilla sisään, nyt katkesi
kyllä kananselkä. Olen kuullut juttuja tälläisistä. Käännyn ja valmistaudun
antamaan tulijalle palasen mieltäni. En kuitenkaan saa sanaa suustani, vaan
jään tuijottamaan tulijaa. Se olen minä! Mitä helvettiä! Minä tulin
huoneeseen. Mutta miten se voi olla, minähän istun tässä. Tämä päivä
on selvästi vähäsen eilistä erilaisempi. Sitten asia valkenee, tämän
täytyy olla unta. Ajatus rauhoittaa minut äkisti.

----------------------------------------------------------------------------

Vai että tälläistä tällä kertaa, naurahdan. Jep. Eipä tämä unelta tunnu,
mutta eihän se koskaan. Istumme keittiön pöydän ääreen, ja se meistä
jonka silmiin kahvipannu ensimmäiseksi osuu ehdottaa joskos sitten
joisimme sellaista.

Hyvä idea. Nousen ja napsautan veden keittymään sillä aikaa kun käyn
hanan alla pesemässä pressopannun. Annostelen kaksi kauhallista kahvia
pannun pohjalle, samalla kun kannan keittiöstä kuumaa vettä. Riittääköhän
tuo varmasti meille molemmille kysäisen? Ja vastaan hieman hämilläni
että olin keittämässä kahvia vain itselleni. Näen sen, naurahdan, ja
totean että itsellehän sitä itseasiassa keitetäänkin, mutta laita nyt
varoiksi pari kauhallista lisää.

No, mitä tehtäisiin totean minun hörpätessäni omaani. Enpä tiedä, vastaan
ja kaadan kysyjälle kahvia. Tulipa vahvaa, en ole hyvä keittämään
kahvia useammalle kuin itselleni. Tiedän, vastaan ja naurahdan.

----------------------------------------------------------------------------

Mitä Maria ajattelee nyt kun olemme, tai olen jakautunut? Onko sillä
väliä kun eihän se taas tiedä koko asiasta mitään aamulla,
ihmettelee vain outoja uniani, tai tuskin edes ihmettelee. Niin no,
lähdetään kaupunkiin ja ulos, olen ja epäilemättä siis sinäkin, koko
aamupäivän sisällä. Selvä, totean ja vedän päälle takkini josta
pidän. Ai sinä otat tuon? Ja minulle jää vanha takki? Se vihreä. Niin
naurahdan, ei näitä ole kuin yksi ja tämä on lempitakkini, tiedäthän
sinä sen.

Vedän päälleni vihreän takin ja toiset kenkäni. Käyn pikaisesti vessassa
sillä välin kun odotan eteisessä itseäni. Ovi naksahtaa auki ja kipaisen
itsekkin pikaisesti. Tilaan hissin odotellessani.

Lähdemme kävelemään kohti kaupunkia. Mitähän ihmiset ajattelevat tästä?
Mutta kukaan ei käänny katsomaan, meitä epäilemättä pidetään kaksosina.
Minä muunakaan totean ja nyökkään. Eipä täälä paljon ole tekemistä
torstaina. Ei niin, mutta mennään nyt sitten vaikka kaljalle, eihän
tälläistä tilaisuutta voi hukata. Mahdollisuutta istua itsensä kanssa
lasilliselle.

No ei, totean ja ajattelen samalla että minun piti sanoa noin.
Astumme baariin sisälle ja käyn tilaamassa kaksi olutta. Harmi etten
pitänyt päivällä kukkaroa taskussani niin sekin olisi monistunut. Kannan
tuopit pöytään jossa jo odottelen. Otan tuopin huulilleni, mutta minä
pidän omani pöydällä. Ei tuo ihan täysin minä kyllä ole, ajattelen
itsekseni ja tunnen samalla ensikulauksen autuuden. Lasken lasini
pöydälle ja nappaan omani. Maistan sitä ja totean jotain ensikulauksen
autuudesta. Jaamme merkitsevän hiljaisuuden.

Baari on hiljainen. Kyllästynyt myyjä touhailee milloin mitäkin, mutta
pääasiassa katselee apaattisena televisiota. Ei ainakaan kiinnitä
mainittavaa huomiota. Vilkuilee tietenkin, mutta mitä muutakaan
kun taidamme olla ainoat asiakkaat.

Viimeistelemme oluemme tapamme mukaan ennätysajassa ja alamme tehdä lähtöä.
Kylläpäs se kolahti naurahdan ja yhdyn nauruun. Jep, ei tunnu kyllä yhdeltä,
liekö nelosta.

Poistumme ravintolasta ja meidät hyvästellään apaattisesti. Ehkä menemme kotiin?
Jep, kaksi vaihtoehtoa, joko juomme toiset, joka on liikaa tai menemme kotiin.
Mennään kotiin, totean ja minä nyökkään..


-Olli Jaskari

Annetut kommentit

alun luin mielenkiinnolla, koska se oli NIIN, niin tuttua itselleni, tosin en osaisi ilmaista sitä samalla tavoin, siis niin hyvin tai jotain :) toi sun monistuminen oli ehkä ihan hyvä idea, mutta toteutus mielestäni ontui...ei kait tässä muuta
Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty