Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Aikojen parhaat

Kuukiipijä

Silmäni avautuivat keskellä tumminta yötä. Kuulin outoa itkua ja nousin sängystäni huurrekukkien kirjomalle ikkunalle. Kun avasin ikkunan, ymmärsin surijan olevan suuren keltaisen täysikuun. Miettiessäni minkälaisia kuun kyyneleet mahtoivat olla, astuin varovasti ikkunalaudalle nähdäkseni ja kuullakseni paremmin. Yhtäkkiä huomasin ilman sakenevan ja tiivistyvän mutkittelevaksi poluksi ikkunani eteen. Epäröin tielle astumista hetken, mutta sitten kuu alkoi taas nyyhkyttää. Se oli kuin surumielistä laulua, joka sulatti sydämeni täysin. Minun oli mentävä katsomaan mikä kuulla oli hätänä.

Enpä olisi vielä eilen arvannut käveleväni ilmassa kohti kuuta. En ollut mikä tahansa astronautti, vaan ihka oikea kuukiipijä! Mutta kun tie rasahteli uhkaavasti jokaisella askeleellani, itseluottamukseni alkoi hapertua ja harkitsin vakavasti perääntyväni. Kääntyessäni huomasin kuitenkin, että polku hävisi olemattomiin jokaisen askeleeni jälkeen. Minulla ei siis ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin jatkaa matkaani eteenpäin. Onnekseni tie näytti koko ajan vahvistuvan ja se muuttui hohtavan valkoiseksi marmoriksi juuri ennen kuin rakastuneet tähtöset pyyhkäisivät editseni aiheuttaen mennessään voimallisen viiman. Samassa vasemmalle puolelleni muodostui hopeaa säihkyvä kaide, josta mieluusti pidin kiinni pyörteisessä ilmassa. Noustessani roikkuviin portaisiin, siellä täällä satoi tähtipölyä, joka kimalteli ihollani ja sai minut tuntemaan itseni avaruudelliseen valepukuun sonnustautuneeksi. Hetken päästä olin siitä erityisen kiitollinen, sillä hopeisesta kaiteesta kohosi kaareva katos, jonka päällä tuijotti kymmeniä pääni kokoisia kummallisia vartijaolioita. Niiden katse oli hyvin vetovoimaista, mutta vaistoni sanoi sellaisen olevan kaltaiselleni vierailijalle pelkästään eksytykseksi. Valepuvussani hitaasti hiippaillen onnistuin livahtamaan tunneliin, joka oli täynnä pyrstötähtien törmäyksistä jääneitä reikiä.

Tunnelissa kulkeminen oli hullunkurista, sillä painovoima oli erilainen kuin mihin olin maassa tottunut. Jouduin kävelemään lattiasta kattoon kuin spiraalissa ja samalla väistelemään reikiä, joista olisin mahtunut helposti solahtamaan läpi. Oikeastaan en ollut ollenkaan varma, että rei’istä olisi mihinkään pudonnut, sillä kävelyni muuttuu koko ajan enemmän leijuvaksi ja pian kauhoin tyhjyyttä niin kuin olisin kroolannut ilmassa. Tunne olisi varmaankin samanlainen sukeltajalla, jonka merenalainen kauneus hurmaisi täysin eksyttäen uiskentelijan liian kauas merenselkään. Mutta vaara ei sukeltelijasta tuntuisi missään, sillä vain silmien suunnaton halu nähdä lisää salattuja asioita merkitsisi jotakin. Samoin voisi kai käydä kuuhulluuteen vajonneelle tyhjyyden roiskijalle, jonka määränpää saattoi olla vaikka jokin musta aukko ilman aikaa tai mitään muutakaan tajua.

Samassa itku halkaisi ajatukseni ja kuu tiristi niskaani ryöpyn heliseviä kyyneleitä, jotka satuttivat ilkeästi osuessaan. Kiirehdin kapeita rappuja, jotka johtivat korkeimpaan majakkaan, mitä kuvitella saattaa. Olin hengästynyt ja väsynyt, mutta kuu teki minut todella levottomaksi, ikään kuin olisin ollut siitä jotenkin vastuussa. Kun vihdoin olin kulkenut ainakin tuhat askelmaa, ryntäsin kirkkaaseen sokkeloon etsimään kuuta saadakseni sen lopettamaan ulvonnan. Kuljin sokkona kosketellen sametinsileitä seinämiä, sillä kirkkaus olisi voinut sokaista varomattoman silmät lopullisesti.

Kuulin nyyhkytystä edestäni. Rykäisin äänekkäästi, jotta kuu huomaisi jonkun olevan läsnä. Se käännähti äkisti ja alkoi kaivella laatikoitaan sanomatta mitään. Sitten se heitti jalkojeni juureen jotakin ja minä todella säikähdin! Kumarruin ja nostin varovasti jalkaani osuneen esineen. Ne olivat aurinkolasit, jotka sujautin helpottuneena silmilleni. Kuu tiuskaisi loukkaantuneena niiden olevan kuulasit ja että on todella ärsyttävää, kun kaikki puhuvat aina vain auringosta. Saman tien se jatkoi osaavansa lukea ajatuksia ja liikutella vesiä, mutta eihän se mitään ollut siihen verrattuna, mitä aurinko on. Ymmärsin, että kuulla oli paha mieli ja että se tunsi jääneensä auringon varjoon. Katselin kuuta ja tunsin sitä kohtaan myötätuntoa. Pieni, nyyhkyttävä, timantteja itkevä kuu. Mietin, että vaikka kuun valo onkin vain auringon heijastusta, se on silti arvokas omana itsenään. Sitä paitsi sehän on maapallon ainoa ikioma yövalo, joten se voisi hyvällä syyllä olla itsestään ylpeä.  Lohdutin kuuta ja se ymmärsi ajatukseni. Samassa liu’uin tähtitieteellistä vauhtia suunnatonta hopeajokea pitkin alas.

Aamulla heräsin omasta sängystäni auringon paisteeseen. Iloitsin lämmöstä, mutta ajattelin koko päivän kuuta. Iltasella uutisissa kerrottiin hyvin erikoisesta kaksoistähdenlennosta ja kuusta, joka tulevana yönä olisi kiertoradallaan kaikkein lähimpänä maata. Kun kuu vihdoin illalla nousi, se näytti suuremmalta ja kauniimmalta kuin koskaan aiemmin. Vilkutin kuulle ja ajattelin, että se on kaikkein kaunein superkuuni. Kuu näytti hymyilevän leveästi ja se valaisi maan varjot ennennäkemättömän pitkiksi.


-Katriina Uski

Annetut kommentit

Soma sadunomainen tarina. Onnellisine loppuineen sopisi lastenkirjaan söpön kuvituksen kera.
Tulee mieleen Fellinin elokuva Voce della luna, jossa kuun jutut houkuttelevat ihmisiä hullutuksiin. Myös sana lunatic tulee kuusta, ei vain kuuhulluus. Sen juttuja ei pidä kuunnella, uskottiin ennen muinoin. Tässä kuu ei kuitenkaan ole niin pahantahtoinen otus kuin monissa vanhoissa uskomuksissa vaan kertakaikkiaan sympaattinen, väärinymmärretty taiteilija.
Kiitos kommenteistanne :)
Oi, olipas maaginen tarina. Tykkäsin kovasti! 5p
Kiitos!
Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345
ka. 4 (8 ääntä)

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty