Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Arkisto

Yksi Vajaa

”Vasen, vasen, vasen kaks kolme!” Nuori alikersantti kuulosti kovin
vaimealta. Olin ryhmämme viimeinen mies marssiessamme takaisin
ampumaleiriltä lumen peittämää metsätietä. Lumi notkui tien varressa
ajotielle kurkottelevien kuusien oksilla. Ilmassa leijaili lumihiutaleita
hiljalleen maahan luoden kaikkialle lumisen vaipan. Lumi peitti tien
vieressä kulkevat ojat kokonaan: jos tietä ei olisi ollut aurattu, olisi
ollut vaikeaa tietää missä tie loppui ja oja alkoi.

Ryhmämme marssi kolmijonossa (kolme rinnakkain, monta peräkkäin) kohti
kasarmia painostavan hiljaisuuden vallassa. Maastokuvioidut pukumme
erottuivat selvästi puhtaan valkoista lumea vasten. Hiljaisuuden rikkoi vain
lumen narina ja pakkien kolina marssijoiden vihreissä selkärepuissa. Pakki
olisi nimenomaan kuulunut laittaa opetetulla tavalla taisteluvyöhön jotta
kolinaa ei kuuluisi. Jotenkin tuntui kuitenkin siltä, että tällä kertaa
muotoamme synkeänä johtava alikersantti ei siihen puuttuisi.

Kuluneen päivän piti olla kiinnostava, olen aina ollut kiinnostunut
ampumaleireistä ja harjoituksista joita siellä tehdään. Ainoastaan
paukkupanos-ammunnoista en ole koskaan pitänyt; niissä ei voi nähdä onko
osunut maaliin. Ja minkä takia ylipäänsä pitäisi ampua jos kerran ei voi
tietää onko osunut?

Aloitimme päivän ampumalla juurikin noilla pirun paukkupanoksilla.
Harjoituksessa patteri johon ryhmäni myös kuului, jaettiin kahteen osaan
joista toinen puoli hyökkäsi ja toinen puolusti linnoittamiaan lumisia
asemia. Asemat oli tosin jo kaivettu kesällä jotta niitä ei nyt olisi
tarvinnut kaivaa läpi maan kovettaneen roudan. Iltapäivällä piti olla
kovapanosammuntoja jossa harjoittelisimme ryhmän puolustusta maasta
nouseviin maaleihin. Toivoin että olisi jo iltapäivä.

Harjoitus alkoi. Minä hyökkäsin.

Vaikkakin kyseessä oli paukkupatruunaharjoitus, se tuntui yllättävän
todelta: aseet paukkuivat ympärilläni ja taistelijat syöksyivät eteenpäin
samalla ampuen rynnäkkökivääreillään. Puolustajat seisoivat poteroissaan ja
”ampuivat” meitä hyökkääjiä. Alue joka meidän piti ”valloittaa” oli melko
jyrkästi ylöspäin viettävä lumen peittämä metsäinen mäenrinne, jonne
puolustajien poterot olivat kaivettu. Maatessani lumessa kaatuneen kuusen
takana, katselin oksien välistä kun aina silloin tällöin joku poteroista
näkyvä pää hävisi hetkeksi näkyvistä (ase ladataan aina poterossa!)
palatakseen taas täynnä olevan lippaan kanssa puolustamaan mäkeä. Neulasten
ja lumen tuoksu tuntui vaimeana nenässäni maatessani kaatuneen puun oksien
takana. Mietin millaista olisi olla oikeassa sodassa, jossa nuo poteroista
pilkottavat päät huutelisivat toisilleen ohjeita ja komentoja kielellä jota
en ymmärtäisi. Sodassa ei tuoksuisi neulaset, siellä haisisi ruuti ja
kuolema. Tunsin olevani eristyksissä vaikka vierelläni makasi ja juoksi
muita hyökkääjiä, koska en voinut kuulla mitään. Laukaukset peittivät alleen
kaikki muut äänet.

Taistellessani kohti ”vallattavia” puolustusasemia, hypin kantojen yli ja
juoksin maassa kasvavien pensaiden läpi väistellen samalla melko tiheässä
kasvavia mäntyjä ja kuusia. Pensaat ja risut piiskasivat pukuni lahkeita ja
mustia saappaitani kuin maasta kasvavat raipat. Vaikka olikin talvi, meillä
oli päällämme maastokuvioiset asut; vanhemman mallisista maastopuvuista sai
talvipuvun kääntämällä sen väärinpäin: takin sisäpuoli oli valkoinen ja
ulkopuoli maastokuvioinen. Näissä uudemmissa puvuissa sellainen ei ollut
mahdollista. Ihmettelin miksi.

Lunta satoi hiljalleen ja lumihiutaleet sulivat kasvoilleni jäätäväksi
vedeksi joka sai kirpeän pakkasilman tuntumaan kymmenen astetta todellista
kylmemmältä. Aina välillä astuessani lumen peittämään kuoppaan jalkani
upposi hankeen polvea myöten, saaden saappaani varret täyttymään kylmällä
lumella.

Olin juuri kiertänyt noin kaksi ja puoli metriä korkean lumen ja jäkälän
peittämän kiven, kun löysin itseni makaamasta maassa kasvot lumihangessa.
Nostin katseeni kun kuulin vieressä juosseen hyökkääjän huutavan ”SEIS!”.
Kompuroin hämmästyksissäni ylös ja huomasin että olin ilmeisesti kompastunut
maassa makaavaan taistelijaan. Otin vaistomaisesti pari hapuilevaa askelta
taaksepäin huomatessani että lumi taistelijan alla oli ilkeän punaista.
Samalla olin kompastua uudestaan lumen peittävään kiveen ja sain vain
vaivoin pysyttyä pystyssä nähdäkseni luutnantin punainen liivi yllään
juoksevan minua kohti ja karjuen lääkintähenkilökuntaa. Tuijotin tuota
punaista liiviä, ja tajusin miettiväni että se oli hieman samanvärinen kuin
edessäni oleva punaiseksi värjääntynyt lumi, tosin aika paljon kirkkaampi.
Absurdi mielleyhtymäni katkesi kun kuulin käskyn jossa meidät hyökkääjät
käskettiin takaisin aloituspaikalle. Tyyli oli ”mars, mars!”(se tarkoittaa
parasta mahdollista vauhtia). Lähdin kompuroimaan takaperin kohti
tulosuuntaani samalla nähden kun paikalle juossut punaliivinen luutnantti
polvistui maassa makaavan taistelijan viereen.

Palattuamme aloituspaikalle meidät komennettiin taas muotoon. Kapteeni joka
toimi harjoituksen komentajana, käveli muodon eteen ja kertoi että
harjoituksessa on tapahtunut onnettomuus. Tästä syystä harjoitus
keskeytettäisiin. Lähes saman tien lähdimme marssimaan takaisin kohti
kasarmia. Lähtiessämme liikkeelle huomasin punaliivisen luutnantin ja
kapteenin keskustelevan varusmiehen kanssa hieman sivummalla. Olin melko
varma että varusmies oli se samainen hyökkääjä joka oli noin viisitoista
minuuttia sitten vieressäni huutanut ”SEIS!”. Ihmettelin miksei minua oltu
kutsuttu palaveriin vaikka olin seisonut aivan uhrin vieressä.

Lumi narisi saappaitteni alla marssiessani tuon vaisun muodon mukana. Kukaan
ei puhunut (muodossa ei puhuta!). Olimme kuitenkin jo vanhempaa saapumiserää
ja muodossa juttelu oli oikeastaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Luulin että
olisi ollut yleisesti tiedossa seisoneeni aivan onnettomuuden uhrien
vieressä kun tilanne oli harjoituksen valvojille selvinnyt. Silti kukaan
koko sinä aikana joka oli kulunut onnettomuudesta tähän hetkeen, ei ollut
kysynyt minulta mitään. Kukaan ei ollut halunnut urkkia lisätietoja
tapahtuneesta tai edes kysyä olinko kunnossa. ”Ehkäpä he ovat vielä hieman
sekaisin tapahtuneesta” ajattelin ja aloin käymään tapahtunutta läpi
mielessäni.

Ensimmäisenä mieleeni tuli tuo punainen lumi uhrin alla. Mieleeni tuli
oikeastaan vain yksi ajatus: joku oli ampunut hyökkäävää taistelijaa.
Ajattelin kuulostavani aivan joltain television yksityisetsivältä niin
uskomattomalta kuin se tällaisessa tilanteessa kuulostikin. Tästäkin
huolimatta jatkoin ideani kehittelyä siltä varalta että tenttaus alkaisi
kasarmilla ennemmin tai myöhemmin. Miten sitten on mahdollista että
suljetulla alueella tarkasti valvotussa harjoituksessa on mahdollista ampua
varusmies? Voisiko olla mahdollista että paukkupanosten sekaan olisi eksynyt
kovia panoksia, jotka sitten joku pahaa-aavistamaton ”puolustaja” olisi
ampunut kohti hyökkäävää varusmiestoveriaan?

Etsivänleikkini katkaisi alikersantin tahtihuuto. Haaveillessani aika oli
kulunut nopeasti: lähestyimme jo kasarmia. Havahduttuani mietteistäni panin
merkille että olin seonnut tahdissa. Kumma kyllä alikersantti ei ollut siitä
alkanut minulle avautumaan. Korjasin itseni nopeasti takaisin tahtiin
sujuvalla vaihtoaskeleella. Kävellessämme sisään kasarmin porteista kello
oli kaksitoista ja edessä oli ruokailu. Katselin kasarmin maisemaa ja
huomasin sen näyttävän jotenkin värittömältä: kaikki värit tuntuivat
jotenkin haaleilta. Oikeastaan kun mietin asiaa tarkemmin, tajusin että
ainoastaan tuo luutnantin liivi ja onnettomuuspaikalla lumeen valunut veri
olivat olleet kirkkaan sävyisiä, muuten koko maailma tuntui kolkolta ja
värittömältä.

Päästyämme kasarmille veimme reppumme yksikkömme aulaan jonka jälkeen meidät
komennettiin syömään. Marssiessamme ruokalaan olin taas muodon viimeisessä
rivissä. ”Äh”: ajattelin. Joutuisin tekemään ilmoituksen. Meidän
yksikössämme oli tapana ilmoittaa alikersantille kuinka monta taistelijaa
joukossa oli, jotta hän osaisi merkitä oikean luvun ruokalan seinässä
olevaan vahvuustaulukkoon. Taulukko kertoi ruokalan henkilökunnalle kuinka
monta taistelijaa kustakin yksiköstä oli ilmoitettu ruokailijaksi ja kuinka
monta heistä oli jo käynyt. Tällä tavoin ruokalan henkilökunta osasi varata
juuri oikean määrän ruokaa linjastoon josta me kävimme sen noutamassa.

- ”Osasto… seis!” Pysähdyimme.

- ”Ruokalan rappusten mukaan, tuntumalle… ojennus!” Tämän jälkeen piti
muodon järjestyä ruokalan eteen siten että ensimmäiset kolme miestä
seisoisivat (rivit ja ruodut suoriksi, katsotaan ne etuojennukset!) rivissä
rappusten kohdalla, ja heidän takanansa seuraavat kolme, ja niin edelleen
kunnes kaikki miehet olivat muodossa. Rivien välissä tuli olla tila joka
syntyy kun vasen käsi ojennetaan eteen ja koukistetaan vaakasuoraan
kyynärpäästä siten että kyynärpään kohdalle muodostuu suora kulma. Ojennetun
käden nyrkki tulee koskettaa edessä olevan taistelijan selkää.

- ”Lepo!” Jalkaterät hieman erilleen, kädet nyrkkiin housunsaumoille ja
katse eteenpäin. Lepo eroaa asennosta siten että levossa silmät saavat
liikkua (asento on liikkumaton olotila, lepo on olematon liikkumatila).

- ”Asento!” Otimme asennon kuten kuuluikin.

- ”Luku!” Rivien ensimmäiset miehet alkoivat huutaa numeroita siten että
ensimmäisen rivin vasemmanpuoleisin mies huusi ”Yksi”, toisen rivin
vasemmanpuoleinen huusi ”Kaksi” ja niin edelleen. Näin jatkuisi kunnes minä
viimeisenä huutaisin numeroni ja perään vielä ”viimeinen luku, herra
alikersantti!”. Jos viimeisestä rivistä puuttuisi miehiä, minun tuli vielä
lisäksi huutaa esimerkiksi ”kaksi vajaa”. Siis jos rivistä puuttuisi kaksi
miestä. Nyt alikersantti tietäisi kuinka monta riviä muodossa on ja
puuttuuko viimeisestä rivistä taistelijoita. Nyt hän voisi kertoa rivien
määrän rivissä olevien taistelijoiden määrällä, ja näin saada näin selville
taistelijoiden kokonaislukumäärän. Lopuksi hänen tarvitsi vain vähentää
”vajaaksi” ilmoitettu luku saamastaan tuloksesta, jotta viimeisestä rivistä
mahdollisesti puuttuvat taistelijat otettaisiin huomioon. Tällä tavoin
armeijassa laskettiin, montako miestä muodossa on.

- ”Kymmenen!” huusi edessäni taistelija joka oli minusta kolmen rivin
päässä. Mietin jo valmiiksi mitä minun tulisi huutaa kun luku saapuisi
kohdalleni. Helppo homma, olin kolmannessatoista rivissä ja rivin ainoa
mies, joten oikea huuto kuuluisi: ”Kolmetoista viimeinen luku herra
alikersantti, kaksi vajaa!”

- ”Yksitoista!”

Seisoessani muodossa kylmässä ilmassa katsellen toverieni hengityksestä
nousevaa huurua, huomasin että minulla ei ollut enää kylmä vaikka pakkasta
oli varmasti kaksikymmentä.

- ”Kaksitoista, viimeinen luku herra alikersantti!”

Miksei minun hengitykseni huurtunut?

- ”Kiitos, sisään ruokailemaan mars!”

”Mitä…” huusin kun muoto aloitti mies kerrallaan kävelemisen ruokalaan
sisään. Kukaan ei katsonutkaan minuun.

Jäin seisomaan yksin kolkkoon lumisateeseen.

Tarina eräästä varusmiehestä eräissä ampumaharjoituksissa.

Oikeastaan ensimmäinen teksti joka on syntynyt ilman "luomisen tuskaa".
Tämä on myös mahdollisesti yksi syy, minkä vuoksi tarina löysi itsensä
täältä kaikkien luettavista.

Eli tätä voisi kutsua monessakin mielessä esikoisekseni. =)

---
-Juha Lundan

Annetut kommentit

Oli ihan pakko arvostella ja heittää viis pinnaa tiskiin. En yleensä näitä kirjallisuusaiheisia töitä lue, satuinpa nyt ilmeisesti sitten avaamaan oikean helmen. Tää on hyvä. Ei liian alakuloinen, vaikka alakuloinen onkin, ja loppuratkaisu oli lievästi sanottuna yllättävä. Odotin jotain erilaista lopetusta. Kiitos tästä! näillä mennään.
Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345
ka. 4.5 (2 ääntä)

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty