Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 

Vihervuoren viimeinen tango

Vastapäisen kerrostalon ikkunoissa tapahtuu aina. Tuolla, kolmannen kerroksen reunimmaisessa, synnytettiin viime vuonna. Kaksoset. Faija ravistelee niitä. Mutsi huutaa, faija ravistelee sitäki. Sitten se keittää kahvit, antaa lapsille ruusunmarjasosetta ja laulaa Ihmisen ikävä toisen luo ja pyyhkii peukalolla mutsin kyyneleet. Sama kaava toistuu joka toinen ilta, like clockwork. Joka toinen ilta ja yö se on duunissa.
Ylimmän kerroksen parvekkeelta putos koira juhannuksena -03. Sellanen kurtrusselinterrieri, mitä on kaikilla niillä, jotka ostaa koiran vaan siks, et se sopii Burberry-veskan väreihin. Emäntä oli lähteny laivalle jussia juhlistamaan, ja jätti rakin parvekkeelle, että saa raitista ilmaa ja voi metsästää hyttysiä. Nyt sillä on fillarit takajalkojen korvikkeena. Hyvin näkyy kulkevan. Se muija iski ilmeisesti sieltä Tallinnasta jonkun andrusveerpalun, joka höyläs sitä kolme kertaa päivässä sillä aikaa ku koiraparalle pultattiin kärryä hanuriin. Mä laskin.

Mä oon nyt maannu tässä sängyssä neljä vuotta. Sirpa käy kaks kertaa viikossa laittamassa ruokaa, rasvaamassa ja juoruumassa. Äijä ja Sirpa ne mut sairaalaanki vei, ku äijän numero sattu olee ekana soitetuissa. Olin just haistattanu sille pitemmänpuoleiset vitut. Se oli lempannu mutsin niitten hääpäivänä, ja mäpä kerron miten se sen teki. Johtaja Loikkanen pisti sihteerin kirjottamaan eroilmotuksen, jonka jätti mutsin peilipöydälle firman kuoressa. Kato bisnes ku bisnes hoidetaan asiallisesti loppuun saakka. Ei sentään multa kehdannu kilsakorvauksia kysellä lasarettireissusta. Tai sit se unohti. Sirpa onki sitte toista maata. Sen jälkeen ku mutsi naarattiin Pitkänsillan kupeesta, se rupes kyselemättä hoitamaan mun juttuja. Voihan se olla, et faija maksaa sille siitäki, mut ihan sydämestään se tuntuu haluuvan mua jeesata.

Noi pari juttuu naapuritalosta oli vaan pikku ouvertuuri sille, mitä pari viikkoo sitte tapahtu. Sirpa oli just käyny pistämässä perusvoiteet mun nahkaan, keittäny kahvit ja kertonu kaikkee muuta paitsi faijalta terveisiä. Eipä ne kyl ois mitään merkannu, ja se tietää sen. Ku se sulki oven takanaan, mä nappasin mun rakkaat kiikarit käteen ja zuumasin ekaks taivaalle. Sinä iltana piti oleman täyskuu ja kuunpimennys, ja mä tsekkasin vieläkö kaveri möllöttää ihan kokonaisena. Siellähän se virnisteli kieroine silmineen. Mä siirryin väijymään, josko vastapäätä näkyis mitään toimintaa. Yläkerran koiranarttu oli pynttäytyny selkeesti baari-iltaa varten ja pisti just huulikiiltoo eteisen peilin edessä. Piski makas parvekkeella ja pyöritteli kuonolla toista takafillariaan. Niiden naapurissa flyygeli sai kyytiä. Diplomipianisti Larmola siellä treenas varmaan tulevaa kiertuematskua. Just tota saatanan posetiivia mä olin virittämässä sillon ku se halvaus iski. Perinnöllistä kuulemma, niinku absoluuttinen sävelkorvaki. Mutsi opetti Sibiksessä laulua ja paisko vähääkään falskisti laulavat ukulit tukasta pihalle, koska jos ei nuotti osu, se sattuu ihan pirusti, ja ihan fyysisesti. Mut Larmola on hyvä jamppa, se jotenki tunsi ittensä osasyylliseks ja lupas jeesailla. Sehän nää kiikaritki mulle hankki, fogeleita varten. Hähä. Oon mä aika stalkkeri. Mut jos töllö on aina ollu pirunsilmä, niin ei sitä voi oikein vieläkään kattoo, ja lukemista en oo ikinä voinu sietää. Paitsi Seittemän veljestä oon lukenu varmaan seittemän kertaa.

Mä jätin Larmolan rankasemaan instrumenttiaan ja siirryin kolmoskerrokseen. Sen keskimmäisessä kämpässä asu entinen luokanopettaja, nykynen juokale Vihervuori. Se oli sillon vielä maikkana ku mä kävin peruskouluu, ja mä diggasin siitä ihan pirusti. Kuvista se mulle opetti, ja oli ainoo maikka joka näki mussa jotain muutaki ku punasta. Sikshän se korkinki hukkas ku välitti liikaa meistä ipanoista. Muut maikat rupes sorsii sitä sen takia, että se halus vapaa-aikanaanki jeesata ja olla meiän kanssa, piti kuviskerhoo ilman liksaa ja vei taidenäyttelyihin sun muihin autollaan. Sit skolessa rupes kiertää huhu, että Vihervuori ois lähennelly yhtä kutosluokkalaista Merviä. Mä tiiän ihan varmasti kuka senki ankan laitto liikkeelle. Likkojen jumppamaikkana oli sellanen saatanan deedeeärräläinen kuulamörssäri, josta ei tykänny kukaan, vähiten se ite. Raija sen nimi oli, Raimoks me sitä sanottiin, ja se ei voinu sietää lapsia tai niitä, joiden mielestä me oltiin jotain muuta ku säädeltäviä sätkynukkeja. Vihervuori oli maikkojen pikkujouluissa munatotin myötävaikutuksella vähän avautunu sille siitä, että junnujen pitäis saada olla junnuja, ja että Pavlovin metodit ei taida kuulua meikäläiseen opetussuunnitelmaan. Syyttömäkshän ukko todettiin, mutta siinä tiimellyksessä siltä vähän lipsahti veturi pois raiteilta ja handelin pitkä ripa tuli turhan tutuks. Viime aikoina se ei ollu enää hirveemmin dokaillu, kunhan kääri sätkiä ja poltteli niitä keittiön pöydän ääressä. Välillä se näytti juttelevan jotain itekseen, joskus naureskeli, useemmin itki. Ketään siellä ei ikinä käyny, eikä se puhelintakaan koskaan käyttäny. Mä oisin halunnu monta kertaa soittaa sille ja kertoo, miten paljon se oli vaikuttanu muhun ja kuinka helvetisti mä sitä arvostin, mut luuri tuntu aina just sillon turhan painavalta nostaa.

Mut tona iltana Vihervuorella oli ihan toinen meininki. Se oli vetäny ykköset niskaan, oli slipoverit, mirrit ja suorat byysat. Partaansaki se näytti siistineen ja nyt roiskutteli jotain tabakkia poskille. Ja jos en ihan väärin huulilta lukenu, se laulo Polttaa kesäkatu miestä. Ja nyt oli sentään lokakuu. Vihervuorella oli jumalauta tärskyt! Mitään muuta se ei voinu olla. Se nappas naulakosta ulsterin, lierihatun ja sontsan ja lähti. Jos mun koivet ei ois aikanaan lakannu ottamasta käskyjä aivoilta, mä oisin pistäny tanssiks! Niin onnellinen mä olin sen äijän puolesta. Mä laskin kiikarin pöydälle, otin stereoitten kaukon ja pistin kutos-cd:n soimaan. Siihen olin poltellu kaikki sellaset rallit, joita haluun kuunnella sillon ku elämässä tapahtuu jotain fiiliksiä nostattavaa. Tais olla eka kerta ku se levy soi. Ykkösraita osu heti kohilleen, siinä Springsteen veisteli ”don’t make no difference what nobody says, ain’t nobody like to be alone.” Mä suljin silmäni ja annoin Brucen ja kumppanien kuljettaa rauhalliseen uneen.

Joku tunti myöhemmin mä heräsin epäinhimilliseen ulvontaan, joka tuntu kuuluvan alapihalta. Mä nappasin kiikarin käteen ja suuntasin sen ääntä kohti. Siellä, vihreellä mattotelineellä seiso Vihervuori ja huusi kasvot kohti taivasta, ihan ku suoraan kuulle. Sen rusetti oli päin helvettiä, paita revenny ja poskessa verinen haava. Jotain sanoja pystyin erottaa siitä mölystä. ”Sinä saatana...sydämetön...olisin kyllä...En pysty...” Oli mahotonta saada selvää, oliko sen mylvinnässä joku pointti vai oliko ukko lopullisesti hukannu kuulansa. Ikkunoihin alko syttyä valoja, Larmolaki tuli partsille silkkisessä yötakissaan. Mä oisin tosissani halunnu tietää mitä oli tapahtunu, mut ennen ku ehdin avata ikkunaa, Vihervuoren naapuri Lipponen, Valion viilikuski ja taloyhtiön epävirallinen talkkari ja ylikyylä, tuli alas ja nappas Vihervuorta käsipuolesta kii, sano sille jotain ja talutti himaan. Lipponen jeesas siltä rotsin pois ja pisti sen naulakkoon ja sulki oven perässään. Vihervuori ei pistäny valoja päälle kämpässä, mut kuun loisteessa mä näin että se istu taas kyökin pöydän ääreen ja alko kääriä sätkää, mut sen kädet täris niin ettei se pystyny, ja purut putos pöydälle. Vihervuori paino otsansa käsiinsä ja itki. Mäki oisin, jos osaisin vielä. Multa vaan tais loppuu kyyneleet sillon ku mutsi loikkas lautturin kyytiin.

Aamulla kaikki oli päällisin puolin niinku ennenki. Koiraemäntä nakutteli punasilmäsenä läppäriään ja ryysti varmaanki maitokahvia isosta saavista. Larmola veteli haaraperushyppyjä parvekkeella. Kaksosten faija saapu vartijan vermeissä yövuorosta, suukotti vaimon ja lapset ja painu pehkuihin. Illalla tanssittais taas. Vihervuori oli nukahtanu poski keittiön pöytää vasten. Se heräs säpsähtäen, ku joku varis tai naakka kävi koputtelemassa ikkunalautaan, pyyhki kuolat poskesta, avas rizlan ja pyyhki pöydälle pudonneet purut siihen, nuolas ja kääri sätkän. Sit se katto alas pihalle sytyttämätön sätkä suupielessä. Siellä Lipponen veti siniristiä salkoon. Oli Aleksis Kiven päivä, ja mä oisin halunnu kysyä Vihervuorelta, kuka oli se Venla, joka oli miehen noin piessy ja löylyttäny. Vai oliko täyskuun kumotus saanu sen hataran mielen palaamaan johki vanhaan ja hyvään muistoon, jolta pimennys oli katkassu siivet ja pudottanu sielun takas synkkään todellisuuteen. Mä vaan toivon et se sai ees hetken olla siellä, missä se oli joskus onnellinen.

Edellinen työ Näyttelyn etusivulle
Näyttelyn yhteenvetosivulle
Seuraava työ
Ensimmäinen laatuaan tällä tyylillä. Nauttikaa tai inhotkaa, pääasia että koette jotain. Kiitokset A. Hitchcockille inspiraationtapaisesta.


Heikki Nieminen
-Kirjallisuuden teema

Annetut kommentit

Aluksi on todettava, että en saanut otetta kokonaisuuteen, en kyennyt tonkimaan mahdollista juonta esiin yhdellä lukukerralla. Tyylikään ei erityisesti iskenyt, kun tätä on niin paljon nähnyt. Toisaalta lähtökohtaisesti pidän tämmöistä kerrontaa tai siihen pyrkimistä hyvänä, tietysti siinäkin on eroja, miten aidolta sen saa kuulostamaan. Mutta oli tuolla sitten yksittäisiä helmiä, kirkkaimpana Andrus Veerpalu ja hyvänä kakkosena nuo Vihervuoren sekoilut, pitkän harkinnan jälkeen 4p, on tämä hyvä teksti
Tässä meillä kertoja, joka tekee jutun mistä vaan, tarvittaessa, veikkaan. Pitkähän tämä on, mutta sellaisella vedolla kerrottu, ettei lukija aineskaan pitkästy. Aihettakin jossain välissä sopivasti muistetaan, kuuta, joka saa erään ihmispolon ulvomaan kuin susi tai koira, ja joka ystävällisten ihmisten, tavisten, jotka ovat juuri niitä, jotka parhaiten pitävät huolta muista ihmisistä, vetävät pois ulvomasta. Tämä on siitä omituinen kertomus, että tässä puhutaan vakavista asioista sillä tavalla, että ne koskettavat, mutta eivät mustuta mieltä kertomistyylin takia. Tämä tyyli saa ne tuntumaan lähes kohtalonomaisilta ja sellaisilta, joille ei voi mitään, sen tähden ne on vain pakko hyväksyä. Kyllähän tässä selvästi on saatu vaikutteita Hitscockin Takaikkunasta, mutta se on hyvä leffa, ja siitä saatu idea on jalostettu omiin tarkoituksiin omintakeisella tavalla, joten se on vaan hyvänä pontimena ollut. Hyvä juttu.
Kiitokset Aa ja Vee! Harvinaista, että näin pitkä teksti saa edes kaksi kommenttia :).
Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345
ka. 4 (6 ääntä)

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty