Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Arkisto

Peilikaappiin jäi liki täysi purkillinen aurinkorasvaa, mutta sitä ei luonnollisestikaan mainita itse novellissa

Istun hernekeittopurkissa ja mietin, miltä Cris Owenista tuntui viime vuosituhannella. Tai että miten niinku Cris koki silloin ruumiinsa ja sielunsa yhteyden. Nykyäänhän siitä ei ole epäilystä.

Mies, valta, väkivalta. Kuka sinä olet? Kuka minä olen? Pelkkiä rupisia kurppia, sanoi Kari Heiskanen jo 1980-luvun alussa imitoidessaan Pelle Miljoonaa.

Minun ruumiiseeni sattuu. Sade piiskaa ruohikkoon. Se on kaunista, mutta en voi nyt mennä alasti hyppimään pihan nurmikolle, koska saisin flunssan.

Viime yönä sain puhelun Hannu Säävälältä. Hän selitti minulle puhelimessa Freudin psykoanalyyttista teoriaa libidinaalisesta seksuaalisuudesta.

Olen urheileva hetero ja uskon kabbalaan. Liikuntatunneillakaan minua ei edes homoteltu, paitsi toimiessani viisi vuotta taidelukion liikunnanopettajana. Silloin se oli päivittäistä.

Vastakeitetty kahvi tuoksuu ja voi sulaa paahtoleivälle. Myhäilen partaani. Minulla on taskussa aurinko. Olen harvinainen mies, isäsi ja lapsesi isä. No, sellaista elämä on toisinaan, laiffii. Niin sanoi Matti Nykänenkin. Puhun ääneen.

Näissäkin asunnoissa elää viiveellä modernisoituva työläinen, ihan jokaisessa.

Oli se perkele kun en voittanut lotossa taaskaan. Mutta minulla on pettämätön järjestelmä. Kaivoin nakkikioskin roskiksesta sateenkaarta, mutta en löytänyt. Sieltä löytyi Kaken kuukausi sitten hylkäämää matskua. Nyt sitä ei enää ole.

Minulle soitetaan Tampereen yliopiston naistutkimuksen laitokselta ja sanotaan, että olen hyvä mies.

Minä kun olen aina luullut olevani hyvä ihminen tai joskus teininä ihmissusi, mutta se johtui siitä, että katsoin liikaa kauhua ja pornoa. Ehkä.

Istun tietokoneen ääreen ja alan kirjoittaa ihmiskunnan historiaa uusiksi.

Muodostan siinä naisista sortajien luokan. Se tuntuu hyvältä ja toimivalta idealta. Yritän saada tämän valmiiksi ennen vankilaan joutumista. Avaan piirongin laatikon ja huomaan, että pilleripurkki on tyhjä. Se oli sitä jo silloin kun muutin tähän asuntoon. Laatikossa ei ole myöskään pistoolia.

Vedän sukkahousut päähän ja käyn viemässä roskapussin. Tähän aikaan vuorokaudesta naapurit eivät näe. Tajuan unohtaneeni avaimen sisään, mutta se ei tuota ratkaisevaa viivettä uuden ihmiskunnan historian kirjoittamiselle, koska minulla on kannettava tietokone mukana ja akussa täysi lataus. Repussa on Aku Ankkoja ja italiankielisiä Mikki Hiiriä.

Istun lekarin keinuun kirjoittamaan.

Hoitaminen, viihdyttäminen, kilpailu, ovat nuo elämän peruskysymykset. Jostain syystä mietin vanhaa Marjo-Riittaa. Hän oli kotitalousopettajani peruskoulussa ja ensirakkauteni. Koin hänen kanssaan monet kiihkeät lemmen hetket sillä aikaa kun muut pojat olivat kioskilla ostamassa tupakkaa ja purukumia.

Myöhemmin olimme kolme vuotta naimisissakin. Marjo-Riitta oli samassa koulussa siivoojana kuin minä liikunnanopettajaopiskelijana. Niinä vuosina sinä synnyit Tiina-Liisa. En enää tarkkaan muista. Vain sen, että sait nimesi Leevi & Leavingsin laulusta. Meistä se oli hyvä idea, esiintyihän myös Marjo-Riitta kyseisen yhtyeen tuotannossa, vieläpä samalla levyllä.

Ennen meillä oli just kaikkia tuollaisia hulluja ideoita. Mietimme niitä auringonpaisteessa tai silloin kun tähdet ja muut planeetat täyttivät yöllä näkökentän.

Ah, minä olen ollut niin etuoikeutettu.

Äitini synnytti minut roskiksessa. Siitä lähtien olen tuntenut eroottista kiintymystä noihin paikkoihin, jopa enemmän kuin naisiin. Tämä nykyinen kierrätysjärjestelmä vain lisäsi aiheen tiimoilta saamieni kiksien määrää. Taas on karvanlähtöaika. Sitä putoaa ihostani tukoittain. On traagista, kun eka luokan opettaja luulee koulussa pientä oppilastaan apinaksi. Onneksi tämä tapahtui vasta ammattikorkeassa, jossa olin vuoden ajan ennen kuin hakeuduin Jyväskylän liikunnalle. Siellä oli lyhytkasvuisille oma kiintiö siihen aikaan. Se oli sitä aikaa, kun korttelissamme oli oma sählyjoukkue sekä homoille, että naistenvihaajille. Minua ei otettu kumpaankaan. Suutuin tästä ja vietin vuoden Venäjän lapissa tehden liikuntasosiologista tutkimusta ahmojen parittelumekanismien yhteydestä olympiatason joukkuevoimisteluun ja tämän mahdollista hyödyntämistä haja-asutusalueiden uimahallien eläkeläisten vesijumpissa.

Tutkimus ei koskaan valmistunut.

Sitten uin saksalaisiin drag-piireihin ja aloin esittää Finjetillä 70-luvun iskelmiä playbackina taiteilijanimellä Sex Gender. Siitä lipsahdin puolivahingossa myös eroottisiin filmeihin, joilla tienasin taskurahaa, jotta pystyin elättämään itseni. Tässä vaiheessa perhe oli jo lähtenyt, palatakseen myöhemmin uudestaan entistä isompana.

Mikä kuu nyt on? Olenko hullu?

Istuskelen hiekkalaatikossa aistit vipattaen. Lähiöravintolakulttuurin edustajia kulkee ohitseni. Olen hyvä ihminen ja nautin elämästä.

Vielä tulee se päivä, kun ohjaan lännenfilmejä Hollywoodissa.

Kaikki alkoi siitä kun tapasimme valmennuskursseilla. En ollut tuntea sinua. Olit kasvanut ja saanut muodot. Tunsin suurta tyytyväisyyttä ja mielihyvää siitä, että olin tarjonnut sinulle onnellisen ja turvallisen lapsuuden. Olit ollut aina isin pikkutyttö, mutta et mitenkään ylikorostuneesti ja joka tapauksessa vailla seksuaalista aspektia. Mutta nyt asiat olivat toisin, jotenkin menneisyyden taakka ei enää painanut meitä lainkaan. Marjo-Riitan amfetamiinin käyttö oli jo niin kohtuutonta luokkaa, ettei sitä kestänyt naapurin Erkkikään, enkä loppujen lopuksi myös minä, joten olin paennut tänne urheiluvalmennuksen pariin, turvalliseen maailmaan opistolle kahdensadan kilometrin päähän kodista. Ja nyt sinä olet täällä. En muistanutkaan, että olit vihkiytynyt uimahyppyjen salattuun maailmaan. Tunsin suurta halua ja himoa koko aamupäivän luennon ajan ja niin taisit tuntea sinäkin. Runsaan ja monipuolisen opistolounaan jälkeen menin kanssasi juttusille. Sanoit hiljan eronneesi miehestäsi, naisen takia. Mutta sitten tuo kurja narttu oli jättänyt sinut ja olit aivan yksin. Päätit viettää kunnon seksiloman Färsaarilla. Sen jälkeen palasit Suomeen sydämessä autius, kyllästyneenä tähän miesvetoiseen kilpailun maailmaan hait onnettomana paikkaasi. Soitit Pekka Saurin ohjelmaan, mutta ratkaisevalla hetkellä puhelu katkesi.

Ja nyt olimme yhdessä, tiiviisti toisiimme liimautuneena. Hoidimme hommat hätäisesti ja nopeasti siivouskomerossa ennen iltapäivän demoja. Ei siitä sen enempää, tämä ei ole pornonovelli ja uskon kirjoittajankin tietävän sen. Ainakin jutellessani Antin kanssa Valintatalon maitotuoteosastolla toissa tiistaina hän vaikutti hyvin tietoiselta eri genrerajoista.

Mutta raskaaksi sinä tulit, yhtä kaikki. En tiedä, oliko se vahinko vai tietoista, mutta niin kävi kertapistolla. Etkä halunnut aborttia, koska se soti katolilaista vakaumustasi vastaan. Hetken mietin, oletko enemmän Paavin tytär vai minun ja suutuspäissäni meuhkasin puhelimeen, että mene nyt panemaan sitä Benedictustasi, mutta sitten rauhoitun ja muistin, että maailma on nykyään paljon monimuotoisempi kuin omassa nuoruudessani, mustavalkoisella 80-luvulla.

Yhtäkkiä taivaalta alkoi sataa rahaa ja Jussi Parviaisen julisteita. Tajusin, että se oli leikkirahaa, jossain oli räjähtänyt lautapelitehdas. Mutta mistä nämä julisteet olivat peräisin? Hiutaleitakin tuli, varhaistalvi oli täällä.

Naiset eivät ole uhka miehelle.

Kyllästyn kirjoittamaan maailmanhistoriaa ja päätänkin tehdä siitä tulevaisuuden. Ryntään R-kioskille ja työnnän kaikki rahani koneeseen saamatta loppupeleissä mitään takaisin. Voi vattu. Nyt on piru merrassa. Tekisi mieli tehdä väkivaltaa jollekin.

En ole vielä kehittynyt mieheksi.

Tehtäväni olisi suojata elämää, eikä pettää sukupuoltani, puhumattakaan siitä vastakkaisesta.

Olen onneton ihminen.

Painan kevyesti puristetun nyrkkini suutani vasten. Kämmenselkään jää huulipunajäljet. Entä sitten? Opin tämän tavan jo melkein 30 vuotta sitten kun hengailin pääkaupunkiseudun uuden aallon ja varhaisgoottimusiikin piireissä, joista tuli kuitenkin hyvin äkkiä lähtö kun pääsin opiskelemaan sinne liikunnalle. Oli tartuttava mahdollisuuteen. Toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä myymään itseään Köpikseen. Ystäväni, kumman sinä olisit ottanut?

Kaivan povarista taolaista filosofiaa sisältävän teoksen ja plaraan sitä. Läheisen kerrostalon avoimesta ikkunasta kuuluu rokkimusiikki. Sehän on Neil Yang. Laulaa siellä kanelitytöstä. Sehän on minun asuntoni. Miksi en menisi sinne sisään?

Kolmas kerros, mutta palotikkaat sijaitsevat melko lähellä. Muistan, että olen liikuntatieteen maisteri. Tämän ei pitäisi olla mahdotonta.

XY XX

Minä olen aina ollut yksiavioinen, paitsi tietysti nuorena. Muistelen aivotutkimusta, johon osallistuin vapaaehtoisena. En kostunut siitä mitään. Sain vain tietää, että minulla on symmetriset aivot. Ja pääsin käymään Itä-Saksassa. Sen talven aikana aivoihini pumpattiin kaksikymmentä kiloa estrogeenia ja tämä ei ole vitsi vaan tosi.

Palattuani aloin tuntea voimakasta mieltymystä naisten vaatteisiin pukeutumiseen. Erityisiä suosikkejani olivat kaikki vaaleanpunaiset sävyt. En tuntenut hepenissä hilluessani eroottista, vaan psykologista kiihtymystä. Tuon hulluuden vallassa kirjoitin esikoisromaanini, joka oli nimeltään ”Melanie ja Calvin kleinbussissa Paavon ja Elviksen ikivihreiden listahittien tahdissa”. Lisäksi tuohon ennen julkaisemattomaan omakustanteeseen kului 722 litraa kahvia koko seitsemän viikkoa yötä päivää kestäneen kirjoitusprosessin aikana. Mutta koska minulla oli vaikutusvaltaisten henkilöiden tuki takanani, eivät saaneet minua hoitoon tuolloinkaan.

Onko syy tähän kaikkeen irtautumisessa äidistä vai samastumisessa isään? Objektisuhdeteorioiden mukaan pyrin hallitsemaan tunteita ja tapahtumia rationaalisesti. Lisäksi minulla on ristiriita läheisyyden tarpeen ja sulautumisen pelon välillä.

Paskat. Kaikki johtuu oikeasti siitä, että ”Anatomy is Destiny!” huudan asvalttipihalla ja puin nyrkkiä kuin mustan vallan edustajat vuonna 1968 Meksikon olympiakisojen 200 metrin palkintojenjaossa.

Raotan housun kaulusta ja totean falloksen olevan tallella, vaikkakin nuutuneena ja kurtistuneena.

Kaivan takataskusta spraymaalin ja tägään harmaaseen seinään valtaisan erektiivisen peniksen, joka sojottaa kohti avaruudesta hiljan löytynyttä tyhjää kohtaa.

Yhtäkkiä tajuan sen kirkkaasti: Siinä on koko elämän salaisuus!

En välitä kellonajasta, vaan kaivan gsm-puhelimen taskusta ja kilautan Marja-Leenalle.

Hän ei vastaa. Yhtäkkiä tunnen, että asiat ovat osaltani vielä huonommin kuin Göstan ikivihreässä.

Mutta siitä viisi, koska olen tajunnut elämän salaisuuden. Se on piirtämäni sladdi laatikkotalon seinässä tervehtimässä avaruuden tämän hetken suurinta mysteeriä.

Minusta tuntuu, että selviydyn sittenkin.

Huomenna menen matkatoimistoon ja tilaan lentolipun Uuteen Guineaan.

Mutta huomiseen on vielä niin pitkä aika. Nyt olen yksinäinen ja vaikka yössä kaikuukin jo lähestyvä pii paa, niin luultavasti sen saapuessa pihaan olen vielä yksinäisempi. En ole koskaan saanut nähdä tuoreinta lastani ja siitä olen surullinen.

Ikkunasta kuuluu, kun Pirkka-Pekka Petelius laulaa Tahitista. Tietokoneen mediaplayer on siis randomilla.

Tulee sinivalkoinen auto, tulee punakeltainen auto, tulee ihmisiä ihmettelemään pihalle. Minua silitettiin lapsena liian vähän.

Näen puita, näen pensaita, näen itsessäni jäniksen.

Näen horisontissa nauravan puolikkaan kappaleen, joka Antin oli pakko vetää tähän väkisin lähinnä kuukausiteeman takia, mutta ei se minua haittaa, sillä en ole vastuussa mistään. Kärsin kuuhulluudesta joka kuu (ja koko kuun).

Pistän tennareihin vipinää,

pakenen.

Edellinen työ Näyttelyn etusivulle
Näyttelyn yhteenvetosivulle
Seuraava työ

Novellin loputtua päähenkilö juoksee metsikön halki polkua pyörätielle
ja hyräilee mielessään samannimiselle pienelle tyttärelleen
omistamaansa maitomusiikkiklassikkoa

"Ou Juuli-beibi, duu juu lav mii truuli beibi, I lav juu"

lähteet: Leevi & the Leavings, Perjantai 14. päivä ja Stereogramofoni
; Arto Jokinen , mies ja muutos

Antti Nisonen
-Kirjallisuuden teema

Annetut kommentit

Nimen pituus on korjattu. :) -MA-
Tämä on yksinpuhelu niistä näistä, ei tästä saa mitään otetta. Ehkä se on kuuhulluutta.
Menee jo vähän turhankin tajunnanvirraksi minun makuuni (vaikka hulluus onkin kyseessä), ja tuo insestiaspekti sai lähinnä voimaan pahoin.

On tässä toki hyviäkin hetkiä, mm. taolaisesta filosofiasta ja Neil Yangista 2p.
Kiitos paljon, jokaisella on elämässä hyvät hetkensä.
Tässä novellissa Antti N. tuleva kirjailija -runoilija, kansakunnan toivo, heittää hulluimman puolensa avoimena nokittavaksi. Tämä hulluin puoli tempoo tarinaa eteenpäin pikku nykäyksin, joista jotkut ovat hullumpia kuin toiset. Lopultakin koko juttu on sulaa hulluutta, ja niin pitää ollakin, kun kerran hulluuden puuskassa hulluimmat puolet mielikuvituksestaan avaa.

Tässä on monta herkullista kohtaa, joista esimerkiksi "Äitini synnytti minut roskiksessa. Siitä lähtien olen tuntenut eroottista kiintymystä noihin paikkoihin, jopa enemmän kuin naisiin. Tämä nykyinen kierrätysjärjestelmä vain lisäsi aiheen tiimoilta saamieni kiksien määrää." selittää pitkälti tätä psykofyysistä kokonaisuutta hullun kiilto silmissä kerrottaessa. Ilmeisesti tähän on kerätty ne kaikki asiat, jotka tekijä kokee itselleen vastenmielisiksi ja hullunleiman ansaitseviksi, jotta ne toisivat särmää tähän hulluun rinnakkaiskuvitelmaan elämästä, joka voisi hyvin kirjoitettuna olla loistava parodia, mutta jää mielestäni nyt hiukan ehkä liian sekavaksi ikään kuin koko maailman hulluus olisi yritetty saada tähän mahtumaan. Vähempi hulluus olisi ollut ehkä eduksi tälle novellille, sillä ennen kaikkea novellistahan tässä on kyse. Ongelmana on ehkä taas kirjoittamisen helppous tekijälle. Hän antaa virrata kaiken, mitä tulemassa on, ilman säätöventtiiliä, jolloin käy niin, että hyvä ja vähemmän hyvä pääsevät virtaamaan tasavertaisina kaveruksina kuin viemäriputkesta laajaksi novelliksi, joka on sekoitus jolla on oma arvonsa, kieltämättä. Sillä se on rehellisempää kuvausta kuin että jos se olisi säädeltyä ja yliminän asettaman seulan läpi laskettua.

Hiukan vaikea kuitenkin samaistua tähän paljouteen. Eikä tee kovin mielikään. Sillä omissa kuvitelmissa voi löytyä vielä kauheampia kuvitelmia, joista yliminä varoo päästämästä näkyviin. Joten jossain mielessä kunnioitan tätä runsautta ja sen sisältämiä negatiivisesti värittyneitä puolia, joita jokaisen ihmisen sisimmästä löytyy, jos hän olisi yhtä avoin kuin kirjoittaja tässä on ollut.

"Hirveän Hospodarin" rinnalla tämä jää kuitenkin kuin pyhäkoululaisen tai partiopojan tekstiksi, sillä tuo Apollinairen pimeä puoli on suorastaan karmea. Tässä naidaan omaa tytärtä, ja häntäkin aikuisena ja vieraantuneena erillisenä ihmisenä, kun taas Apollinaire nai kaikkea , mikä liikkuu, eläimiä ja ihmisiä, myös omaa sisartaan ja äitiään ja tätejään ja muita sukulaisia ja vieraita, missä vain hame heilahtaa, on se hänen saaliinsa.
Pisteiden anto vähän vaikeaa, sillä huono tämä tarina ei ole. Mutta parempi voisi olla. Keskinkertainen tämä ei ole, joten olkoon sitten hyvä.


Pitäisi ilmeisesti perehtyä tuohon Apollinaireen. Täytyy muistaa, että kertojaminä on kuitenkin aivan tavallinen ihminen, eikä ole ehtinyt joka paikkaan. Kiitos.
Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345
ka. 3 (7 ääntä)

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty