Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Profiiliteokset

Runoilija saapuu mantereelle

Torstaina puolen päivän aikaan sain tekstiviesti tutulta baarimikolta. Runoilija oli rantautunut. En jäänyt odottelemaan, vaan pyysin asiakkaita poistumaan ja suljin liikkeen. Pyysin tuhannesti anteeksi, mutta ymmärrättehän, suuret taiteilijat. Tehtävä kutsuu. Antikvariaatissa kävi yleensä vain kourallinen vakioasiakkaita, ja oli ihme että sillä hetkellä toinen asiakkaista oli minulle täysin tuntematon. Hän kyseli Kurt Vonnegutin romaania, jonkin mitä ei ollut lukenut, mutta valittelin, ettei hyllyssä nyt ollut yhtään. Vonnugut meni kuin kuumille kiville. Ehkä ensi viikolla? Kyseltyään Vonnegutia hän jäi notkumaan tieteishyllyn ja yleisromaanien n-kirjaimen kohdalle, ikään kuin olisi epäillyt sanojani. Ehkä hän vain pelkäsi poistua ostamatta mitään. Pidin ovea auki ja lopulta hän hiippaili ulos hattu kädessään. Sitten sammutin valot ja suljin oven tukevalla munalukolla.
      Suuntasin suoraan kohti ravintolaa, josta hälyytyssignaali oli saapunut. Ei ollut minuuttiakaan hukattavaksi. Runoilija saattaisi minä hetkenä hyvänsä kadota suurkaupungin kujille tai puistoihin. Hänellä oli tapana säästää pakollisissa menoissa juomalla pussikaljaa. Hänen mielestään sitä kautta myös tutustui koko kaupungin parhaisiin ihmisiin, nuoriin punkkareihin ja laitapuolen kulkijoihin. Mikäs siinä, olihan se ihailtavaa, miten vähän hän piittasi muiden ihmisten sovinnaisuuksista. Itselläni ei ollut koskaan kylliksi kirjallisia lahjoja, jotta olisin ymmärtänyt rappioelämän päälle. Olin enemmän sitä ihmistyyppiä, jonka ristinä on yletön halu pelastaa kadonneita sieluja ja suojella taideaarteita, joiden arvon vain kourallinen kykenee tajuamaan. En kiellä, etteikö sekin ansaitsisi omaa mielenterveysluokitusta lääkärikirjoissa.
      Oli kiire poimia talteen runoilijan aikaansaannokset, jos hän oli tuonut ne mukanaan saaresta, mikä oli hyvin todennäköistä. Yleensä tämä runoilija kantoi tekstejään joko muovikassissa tai jätesäkissä. Kerran minä annoin hänelle salkun, mutta vain sillä seurauksella, ettei hän erään ryyppyreissun päätteeksi muistanut sitä omakseen. Johonkin nurkkapöytään se varmaan jäi, yhteen tuhannista kapakoista.
      Parhaiten runoilija piti huolta juuttisäkistään, jonka oli kuuleman mukaan löytänyt saaresta jonkin seinän välistä. En nyt muista miksi hän oli alkanut purkaa seinää, mutta kai hänellä siihen oli jokin mielikuvituksellinen selitys, jota tuntematon ei olisi heti edes osannut arvata huurupäiseksi.
      Nykyään merkittävät kustantamot eivät enää julkaisseet merkittävää runoutta, sillä ne kieltäytyivät tekemästä yhteistyötä mielenvikaisten kanssa. Siksi olin perustanut oman pienkustantamon.
      Kustantaminen oli tietenkin vain pieni osa kirjan kokonaistyöstä. Paljon enemmän aikaa kului runojen valikoimisessä ja työstämisessä julkaisukuntoon. Siihen olin keksinyt käyttää muita runoilijoita.
      Tärkeintä oli se, ettei alkuperäinen kirjoittaja enää näkisi luomuksiaan ja pääsisi tuomitsemaan niitä kelvottomaksi. Oli parasta vain julkaista teos häneltä mitään kysymättä ja sitten selittää, että hän oli antanut suostumuksensa humalassa, mutta ei muistanut mitään.
      Tyypillinen runoilijan tuottama alkuperäiskäsikirjoitus saattoi sisältää jotakin 40 ja 800 liuskan väliltä. Jos kyse oli jälkimmäisestä, kävin ensin nivaskan läpi itse ja siistin pois tekstit, joissa runoilija lähinnä toisti itseään. Jotakin hänen maneereitaan ja toistua teemojaan täytyi silti jättää lopulliseen kirjaan, sillä kriitikot rakastivat niitä. Toistuvia aiheita nimeämällä he saivat tilaisuuden osoittaa lukeneisuuttaan.
      Parhaaksi ja hämärimmäksi katsomani aineiston toin baariin, jonne olin kutsunut toinen jokseenkin selväpäisen kirjailijan. Annoin hänen lukea käsikirjoitusta ja tarkkailin kasvojenilmeitä. Otin toiselle kierrokselle kaikki ne teksti joita hän kehui tai halveksui. Niistä me tulisimme koostamaan lopullisen kirjan.
      Saavuin ravintolaan ja kävelin tiskille. Baarimikkotuttavani viittoili nurkkaan. Siellä runoilija istuikin ympärillään suuri joukko ystäviään. Oli ilmeistä, että hän oli saanut jonkinlaisen apurahan heti edellisen päätteeksi. Yksi apuraha mahdollisti matkan saareen ja toinen apuraha mahdollisti paluun mantereelle.
      Kävelin pöydän luokse ja sanoin:
      - Moi. Onko syntynyt uutta?
      Runoilija kumartui pöydän alle ja näytti etsivän jotakin. Noustessaan ylös hän iski takaraivonsa lamppuun ja katsoi ällistellen joka suuntaan. Sitten hän käveli vessaan ja palasi sieltä mukanaan farkkukankainen reppu. Hän raotti reppua joka oli jo valmiiksi auki ja ojensi minulle pinkan, jossa nopeasti arvioiden oli 150 liuskaa. Tiesin, että hän tuhlasi paljon tilaa kirjoittamalla jokaisen pienenkin runon omalle arkilleen.
      Tartuin papereihin ja istuin viereiseen pöytään. Aloin lukea. Pääsisin näin pienestä nipusta läpi jo yhdessä illassa. Baarimikko toi minulle mitään kysymättä kupin teetä. Pyysin sen seuralaiseksi ison oluen ja lasillisen punaviiniä.
      Tällä runoilijalla oli kaksi merkittävää puolta. Hän oli ensinnäkin alkoholisti ja toisekseen tarkkanäköinen luontulyyrikko. Rappiorunous tarjosi mahdollisuuden vilkaista siihen maailmaan jossa kaikki oli sallittua. Luontokosketus yhdisti lukijan siihen mikä oli ajatonta. Kaikki mitä hän kirjoitti oli totta. Hän osasi puhua vain paskaa, mutta kirjoittaa vain totuutta. En tiennyt milloin hän oli enemmän oma itsensä. Kenties hän ulkoisti valheensa nykyhetken läsnäoleville ihmisille, jotta pystyisi yön hiljaisuudessa käymään vuoropuhelua kuolleiden kanssa. Heille hänellä ei ollut syytä valehdella, sillä kuten hän sanoi, kuolleet jo tiesivät elämästämme kaiken, mutta eivät tuominneet mitään.
      Hyvä runoilija saattoi olla alkoholisti tai erityisherkkä näpertäjä. Runous oli jo aikojen alusta toiminut etäänlaisena diagnoosina erilaisuudelle. Runoilija oli erityisen karkea tai erityisen hienovarainen. Hän oli erityisen fokusoitunut tai täydellisen keskittymiskyvytön.
      Meidän aikamme oli kadottanut kosketuksen runouden mahdollisuuksiin, koska me vaadimme yksilöä selviämään omillaan. Runoilija oli harvoin arjessa selviävää tyyppiä. Hän tuhoutui joko liikaan pedanttisuuteen tai itsetuhoisuuteen.
      Individualismi oli myrkkyä runoudelle.
      Yksilöön tuijottava aika kuvitteli, että yksilö kykenisi luomaan omin voimin suurta taidetta. Ei renessanssia riivannut tällainen ihmisyydestä vieraantunut idea yksilön kaikkivoipaisuudesta. Renessanssi antoi yksilölle arvon auttamalla häntä suuruuteen.
      Nykyään oletettiin, että ovesta astuu sisään täydellinen kirjoittaja, joka ojentaa täydellisen käsikirjoituksen ja sitten edustaa itseään julkisuudessa. Eihän se ollut realistista. Parhaat kirjoitukset löytyivät vessan lattialta. Ne täytyi jonkun sellaisen auttaa maailmaan, jolla oli toisen ääripään osaamista. Yksi kirjoitti ja toinen muokkasi kirjoituksesta salonkikelpoista tai myyvää. Joku kolmas teki kannen ja neljäs suunnitteli markkinointistrategian.
      Ei runoilija kehittynyt työssään, jos hänen ei sallittu juoda itseään hengiltä. Tuohoutuminen oli osa hänen ammattitaitoaan. Eivät terapeutit osanneet muuttaa kuin harvat hulluista työkykyisiksi. Miksi kustantaja siihen pystyisi? Taiteilija oli sairastunut kuolemanvakavasti tautiin, jonka yhtenä oireena oli saattaa maailmaan kuolematonta kauneutta. Ja ei, en ollut romantikko, vaan realisti. En ihaillut tällaista näkemystä. Minä elin sen keskellä. En tehnyt suurta eroa roskakuskin tai runoilijan välille. Kumpikin heistä teki työtään.


-Juho Nieminen

Annetut kommentit

Kukaan ei ole vielä jättänyt kommenttia.

Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

Ei vielä yhtään pistettä

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty