Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Aikajärjestys

Miksi kuolleitten kasvot peitetään?

Eilen minä näin kuolleen miehen. Ruumis makasi selällään metsänreunassa, sen toppatakki oli vedetty ylös asti kiinni, käsi oli pystyyn ojentuneena kuin vierasta tervehtiäkseen. Näin, kuinka ambulanssinkuljettaja laski kuolleen miehen kasvoille valkoisen liinan. Minä näin tuon kaiken aamulla bussin ikkunasta, ikkuna oli rapainen, taivas ankea ja harmaa ja mies kuollut, kävellyt jälkensä loppuun ja kaatunut ohueen ja märkään lumeen. Tuon hetken täytyi varmasti olla lyhyt, kuinka katsoinkaan hänen suuntaansa juuri silloin, kun valkeaa, puhdasta liinaa laskettiin hänen kasvoilleen? Se oli ensimmäinen kohtaaminen kuoleman kanssa, kuinka se pääsikään noin minut yllättämään? Istuin keskiviivan puoleisessa penkkirivissä ikkunapaikalla ja minä vain satuin katsomaan oikealle, ja siellä se mies oli, sieltä minä näin kuolleen miehen ja nuoren huppupäisen tytön. Siirryin tytön viereen bussin käytävän toiselle puolelle ja kysyin: ”Näitkö sinäkin äsken tuolla metsässä kuolleen miehen?” Tyttö ei vastannut, hän ei ehkä edes huomannut minua. Kokeilin hänen poskeaan, se oli lämmin. Nenänpää tuntui kylmältä. Käännyin ympäri, selkäni takana istui keski-ikäinen nainen, jonka pysähtyneet silmät olivat pingotetut keskelle harmaita kasvoja. Sanoin hänelle: ”Anteeksi, mutta olikohan tuolla metsän laidassa kuollut mies? Olen aika varma että näin sellaisen äsken.” Naisen vasen silmä räpsähti ja uurteiden harjoilta kulki nopea värähdys.  En tuntenut hänen hengityksensä virtaa kämmenselälläni. Tien varressa olivat peräkkäin ambulanssi ja poliisiauto, niiden katoilla välkkyivät kirkkaat valot, jotka heijastuivat lasiin, ehkä minä siksi käännyin ja osuin hetkeen, jolloin näin ensimmäistä kertaa elämässäni kuolleen miehen, sen kämmen oli auki ja sormet harallaan, tervehtikö hän jotain mitä oli nähnyt vai pyysikö nostamaan itsensä ylös märästä lumesta? Vai koettiko hän heiluttaa apua? Marraskuu on raskas myös ohikulkijoille. Bussin ikkuna oli loskainen, syystalvi, marraskuussa vedetään henkeä usein viimeisen kerran, niin sanotaan. Ambulanssinkuljettaja kumartui, hänen polvensa notkahtivat, hälytysajoneuvojen valot kiertelivät vaatteiden heijastimissa, valkoinen liina laskeutui kasvoille, ehkä heille opetetaan kuinka osoittaa kunnioitusta, miksi kuolleitten kasvot aina peitetään? Onko ensiapulaukussa tarvikkeita sitä hetkeä varten, kun kaikki mahdollinen on jo tehty? Laskin käteni bussikuskin olkapäälle, mutta hän ehti avata suunsa ennen minua: ”Miksi et painanut nappia ajoissa?” Sen radiosta kuului laahaava iskelmä, jonka tunnistin. Pyyhkimet sylkivät pesunestettä tuulilasiin, seuraavalla pysäkillä heilutetaan jo. Eläviä käsiä. Kuinka paljon hän oli keventynyt, vai onko ruumis joka tapauksessa raskas nostaa, ehkä hän ei ollut jäätynyt, marraskuussa ei ole vielä todellinen talvi. ”Hei, näkikö teistä kukaan mitä tuolla metsänlaidassa tapahtui? Eikö siellä maannutkin kuollut mies?” Palasin omalle paikalleni, laitoin kylmät kämmeneni reisien alle ja huojutin itseäni hitaasti puolelta toiselle. Niin, nyt olin nähnyt sen: kuollut, kuolleempi, kuollein. Vieressäni parrakas herra kuiskasi minulle: ”Onko sinulla kaikki hyvin?” Vastaukseni, näin ajattelin myöhemmin seisoessani luentosalin edessä, jätti ehkä paljon tulkinnan varaa. ”Voit saada yhden tällaisen, jos haluat. Ei maksa mitään”, hän oli sanonut, mutta minun piti jo painaa nappia, oven tanko pyörähti nihkeästi hikisen kämmenen sisällä. Olin nyt silminnäkijä, sillä minä olin nähnyt kuolleen miehen, hänet joka oli saanut sairaskohtauksen, murtanut lonkkansa tai tukehtunut oksennukseensa, olin nähnyt hänet, jonka saappaat olivat kävelleet muotoisensa polun harvaan metsään tienlaidalla ja pysähtyneet viimeisen kerran, jäähtyneet kylmiin jalkateriin. Tuo näky kesti ehkä vain yhden nopean pylväänvälin, istuin keskiviivan puolella, oli hämärää, marraskuu, bussin ikkuna likainen ja märkä, kuljettajalla kiire. Minulla ei ollut valkoista liinaa tuota hetkeä varten.


-Juha J. Lamminaho

Annetut kommentit

En tiedä onko tyylisi näin tiivis, siis onko teksti tarkoituksella tämän muotoinen. Lukijan kannalta olisi jonkinlainen kappalejako ihan kiva. No, kaikenkaikkiaan pikkuseikka.

Pidin tästä tekstistä oikein paljon. Hieno kertomus, sopivan yllätyksellinen ja filosofinen. Ja oiva aihe syystalven tunnelmaan.
Kiitos kommenteista! Tekstin kappalejaottomuus on osa novellin muotoa, ja sen on tarkoitus tuoda kuvaukseen eräänlaista intensiivisen kokemuksen tunnelmaa.

Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty