Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Profiiliteokset

Vita litterae

Vielä hetki sitten ajelehdin palavilla myrskyaalloilla ja taivaalta minua katsoi tähdistä tyhjiksi syöty taivas, joka painui kehoani vasten kuin hitaasti sortuva rakennus. Vasta hiuksiani harjatessa muistin hänet jälleen; huuruisesta peilistä heijastuvat kasvot saivat vähitellen muodot, kulmikkaat luuni ja silmät, joiden taakse hukkuneita ei enää koskaan tulla löytämään. Olin kirjoittanut peiliin jotain, jälki oli etusormeni levyinen ja kieli merkkeineen käsittämätöntä, vaikka enää minulle ei pitäisi olla kieltä, jota en käsittäisi. Sammutin kylpyammeen hanan, vettä oli jo pian kynnyksen yli saakka. Mutta jotain tahdoin muistaa: otin esille huulipunan, jolla vahvensin jo häipyvän kirjoituksen. Koetin päätellä jäljentävän käteni liikkeestä tuliko tekstiä lukea oikealta vasemmalle vai päinvastoin, vai kenties ylhäältä alaspäin. Pääni oli autio aavekaupunki, muisti tiivistynyt yhdeksi hetkeksi. Ovikello soi. En ollut vielä valmis lähtemään, odottakoon, eivät kai ne sentään väkisin voi minua viedä? Varmuuslukossa kestäisi varmasti sen aikaa, että ehtisin hahmottaa tekstini merkityksen. Ryhdyin käymään mielessäni läpi sitä hetkeä, jolloin kohtasimme ensimmäistä kertaa. Hän astui käytävään hohtaen kuin valtakuntaansa tarkastamaan saapunut kuningatar. Hänellä oli enkelin ryhti ja kiilainen katse, joka pyyhki pitkin loputtoman pitkiä kirjanselkärivejä. Kenties hänen jalkansa eivät koskettaneet lainkaan lattiaa, siihen hänen liikkeensä olivat liian keveät, hän liikkui kuin pienen tuulenvireen puhaltamana. Hänen sirot sormensa liukuivat teoksesta toiseen väheksymättä yhtäkään lapsistaan. Maailma hänen ympärillään pysähtyi, aika muuttui aineeksi, joka sirpaloitui valtaviksi fragmenteiksi hänen askeltensa myötä. Vieressäni istunut tyttö oli jähmettynyt rukousasentoon jonkin laitteen äärelle, vanhan kirjastonhoitajan laiha käsivarsi oli unohtunut pystyyn vastaanottotiskille kuin kuivunut joutsen. Auringonvalossa leijuvat pölyhiukkaset seisoivat ilmassa paikoillaan. Hahmo liikkui aivan edestäni – tunsin sen hehkun – enkä minä uskaltanut liikahtaakaan, en tahtonut paljastaa näkeväni hänet, että minä en ollut kuollut kuten muut ihmiset tässä salissa. Hän käänsi katseensa hitaasti minuun ja tiesin heti paljastuneeni. Olen varma, ettei hän sanonut mitään ääneen, mutta silti tunsin sisälläni käskyn nousta ylös ja tulla hänen luokseen. Nousin kevyesti, nahkaiseen sohvaan jäi kehoni muotoiset painaumat. Seisoin häntä vastapäätä, eikä minulla enää ollut jotain mitä olisin voinut kutsua omaksi tahdoksi. Vasta nyt huomasin hänen läpinäkyvän mekkonsa alla hohtavan kirjoitusmerkkejä. Hän pyysi minua lukemaan ääneen sen, mitä häneen oli kirjoitettu. Aluksi en voinut ymmärtää teksteistä sanaakaan, mutta mitä tarkemmin aloin tutkia hänen ihoaan, sitä selvemmin kirjoitukset alkoivat kääntyä omalle kielelleni. Luettuani yhden tekstin sen takaa nousi ihon pintaan uusia sanoja ja lauseita vanhojen painuessa näkymättömiin. Liike tuntui loputtomalta. En tiedä kauanko aikaa kului tuon ensimmäisen kohtaamisen aikana, eikä sillä oikeastaan ole edes merkitystä. Kun lopulta ymmärsin lukeneeni hänet loppuun, hän hymyili ja katosi, ja minä rojahdin takaisin sohvatuoliini. Viereisen tytön laitteesta kuului jälleen jotain ääniä, kirjastonhoitaja oli kääntynyt palvelemaan asiakasta sivupöydän äärelle.

Joka kerta hänet tavatessani olin oppinut jotain uutta itsestäni ja hänestä. En koskaan kyllästynyt häneen tai lakannut ihmettelemästä hänen ihonsa kantaman tiedon ja viisauden määrää. Hänen tahtonsa jakaa itseään kanssani oli jotain mitä en ollut tavallisten, elävien olentojen kanssa koskaan saanut kokea. Kenties tunsin rakkautta. Mutta sitten eräänä yönä alkoivat nämä painajaiset, eikä hän enää sen jälkeen saapunut luokseni. Viimeisellä tapaamisellamme hän oli näyttänyt oudolta, hänen ihonsa hehku oli himmeämpää, lauseet sekavia, kirjaimet pulppusivat pintaan ja katosivat väsyneen lähteen sameaksi vedeksi. En ollut ehtinyt lukea kaikkea mitä halusin.  Hänen mekkoonsa oli tullut repeämiä ja hänen ennen kultahohtoiset, palmikoidut hiuksensa olivat rispaantuneet harmaanvanhoiksi. Hän huokaisi minulle katsettaan nostamatta ja katosi. Heti seuraavana yönä minä tuijotin tyhjää taivasta myrskyävillä liekkiaalloilla sydän täynnä toivottomuutta. En ole oikeastaan nukkunut viikkokausiin, vai kuukausiin? Samapa tuo. Ovikello soi uudestaan, nappia painetaan nyt selvästi voimakkaammin. Lukitsen kylpyhuoneen oven. Tuleeko hän yksin, vai tarvitaanko minua varten useita? Avaan kylpytakkini ja annan sen laskeutua hitaasti selkääni pitkin alas lainehtivalle lattialle. Katson käsivarsiani, rintoja, jalkojani ja näen sen minkä minun juuri nyt kuuluukin nähdä: minut on kirjoitettu tähän tarinaan, jonka jokainen henkilöhahmo minä itse olen. Minä olen kirjoitusmerkki, kaikki suuret tarinat ja sotkettu huulipuna peilissä – olen ennustaja ja ennustettu. Ovesta kuului puinen räsähdys, sen perään huutoja. Mutta minut on jo tuotu kotiin.


-Juha J. Lamminaho

Annetut kommentit

Kukaan ei ole vielä jättänyt kommenttia.

Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty