Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Profiiliteokset

Puhelu

Matka erämaiden halki oli ollut rasittava; kaikkialle vaunun ilmanvaihtoaukosta tunkeutuva hienojakoinen pöly, hiostava kuumuus ja hytin ulkopuolelle, ahtaaseen käytävään pakkautunut meluava rahvas olivat saattaneet hänet hermoromahduksen murenevalle kielekkeelle; huono ruoka ja säästeliäästi puhdistettu vesi puolestaan saivat hänet tuntemaan itsensä sairaaksi ja heikoksi. Hänellä oli kuitenkin työnsä ja velvollisuutensa, joita ei voinut millään tapaa välttää tai kiertää. Mutta aina torkahtaessaan mies uneksi hänestä, jolla oli puhdas ja vaalea iho kuin vanhojen tarinoiden taivas, hiukset kesätuulen laineita ja hymy lempeyden vehreä puutarha lintuineen. Silloin kun he tapasivat ensimmäistä ja kohtalokasta kertaa, lakkasi yhteiskunnallisten kysymysten todellisuus heidän ympärillään. Hän oli törmännyt tuohon mystiseen naiseen ollessaan hänen kotiseudullaan työtehtävissä. Mies oli juuri ollut kääntymässä kylän saluunan kulmalta, hän oli vilkaissut pikaisesti rannekelloaan, nainen vilkuillut kaukaisuudesta saapuvaa vaunua, hän oli kääntyi kulman takaa miestä vastaan, törmäys oli ollut yhtä lailla fyysinen ja henkinen, yhteen sovittamattomien voimien kosketus, luonnonvastainen liitto. Kadulla olivat kaiken roskan seassa maanneet levällään miehen kansion sisältö ja naisen vähäiset ostokset. He olivat molemmat polvistuneet, keränneet toistensa tavarat pahoitellen omilla kielillään ja nousseet hitaasti seisomaan toisiaan kohden. Tuon lyhyen hetken jälkeen he olivat hetken aikaa erottamattomat.

Vaunu pysähtyi kirskuen, he olivat jälleen saapuneet yhdelle lukemattomista tarkastusasemista; paperit, silmät ja kielenpinta, aina samat toimitukset.  Jostain heitettiin ikkunaan pullo, joka särkyi jättäen lasiin tummanruskean vanan. ”Näen sinun epäröivän”, sanoi miestä vastapäätä istuva harmaa, kalliiseen kankaaseen pukeutunut ja kiiltävään, luusta veistettyyn keppiin nojautunut herra. ”Sinulla on työsi, ja tiedät, ettet voi pettää esimiehiäsi.” Herra kohensi ryhtiään ja nosti katseensa hatun liepeen alta. ”Pian on aika ottaa puhelu.” Mies kallisti leiliään, irvisti ja sulki vielä hetkeksi silmänsä. Vaunu nytkähti liikkeelle. Asemalle olisi matkaa vielä muutama kilometri. Mies oli hankkinut pian tuon ensikohtaamisen jälkeen väärennetyt kulkuluvat, joiden turvin he olivat matkustaneet alueelle, jolle oli nykyään enää harvoilla pääsy. Vasta perillä hän oli kysynyt naisen nimeä. Nainen oli kuiskannut sen mieheen korvaan, mies oli hymyillyt. He eivät olleet puhuneet tuntikausiin sanaakaan, he olivat vain istuneet rannalla rinnakkain ja katsoneet hiljaisuudessa hitaasti mereen uppoavaa aurinkoa. Seuraavana päivänä kaupungissa mies oli ostanut naiselle uusia, sopivan värisiä mekkoja ja hatun, joka osoitti hänelle hänen uuden asemansa. Nainen pääsi miehen ansiosta peseytymään, hänen ihonsa hoidettiin ja silmien väri vaihdettiin ruskeaksi. Illalla he olivat istuneet hämärässä kahvilassa ja vain hiljaa katselleet toistensa kauneutta.  Nainen oli ehkä nauttinut saamastaan huomiosta ja mies ehkä kiintymyksestä, jota tuo ihmeellinen olento osoitti häntä kohtaan.

Vaunu saapui Rajalle. Mies katsoi likaisen ikkunan takaa korkeista puupylväistä ja ruostumattomasta piikkilangasta rakennettua aitaa. Hän aisti pylväiden välissä ritisevän sähkövirran. Pakeneminen mihinkään  suuntaan ja mistään suunnasta oli mahdotonta. Aidan takana seisoi pysähtynyt, nälästä ja janosta uupunut kansa kuolleena metsänä, jota ei edes pitkän kuivan kauden jälkeen satanut vesi ollut saanut virkoamaan. Heidän rikkinäiset, liejuiset vaatteensa ja mustien kuoppien pohjalle uponneet silmänsä saivat miehen kääntämään katseensa alas. Häntä vastapäätä istuva herra puolestaan käänsi jäykkää niskaansa kohti ratapihan takana kohoavaa aitaa. ”Muistathan että valasi sitoo sinut Johtajaan ja Esikuntaan. Emme ole enää kaukana lopullisesta voitosta. Ja tiedät mitä se tarkoittaa.” Herra nyökkäsi kohti pientä penkkien välissä seisovaa pöytää, jonka päällä oli vanha puhelin. ”On aika soittaa puhelu.” Mies nosti katseensa varovasti lamaantuneeseen väkijoukkoon ja toivoi tai pelkäsi näkevänsä vilauksen hänestä, jonka valkoisessa hatussa oli ruusuin kuvioitu nauha, hänestä, joka eli ja riemuitsi pelkästä olemassaolostaan, hänestä, joka kantoi menneisyyden kauneutta nuorella ihollaan. Mies kaivoi vapisten takkinsa taskusta vahasinetöidyn kirjekuoren. Hän rikkoi sinetin, avasi kuoren ja taitteli sen sisältä esiin vetämänsä paperin auki ja asetti sen pöydälle puhelimen eteen. Hän nosti luurin ja pyöräytti kehästä tutun numeron. Kuultuaan rahisevan vastausäänen hän luki paperille painetun latinankielisen lauseen, sulki puhelimen ja sytytti paperin kulman tuleen. Hän laski leimahduksen tuhkakuppiin, kaivoi toisesta taskustaan esille pienen kultaisen rasian ja sen sisältä kirkkaan keltaisen pillerin ja toivoi, että aika ja tila hylkäisivät hänet ennen kuin  lopullinen voitto saavuttaisi heidät molemmat.


-Juha J. Lamminaho

Annetut kommentit

Kukaan ei ole vielä jättänyt kommenttia.

Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

Ei vielä yhtään pistettä

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty