Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Arkisto

Lapio

S., 34, entinen sähköasentaja, upottaa lapionsa kevyesti rahkasammalen läpi ohueen multaiseen maakerrokseen. Lapion terä kirskahtaa ja kierrättää S.:n paksuja ranteita, hän kohtaa heti ensimmäisellä pistolla kiven. S ei kuitenkaan huolestu, sillä elämässä on aina ensin pehmeää ja sitten vasta kovaa. Hän aavistaa kiven muodon ja koon ja lupaa näyttää, kumman tehtävä nyt on siirtyä. S. kaivaa kiven esiin, kampeaa sen raapien ylös kuopastaan, eikä kiinnitä kiveen enää lisähuomiota: työn on jatkuttava, eikä olisi mieltä pysähtyä analysoimaan jokaista vastaan tulevaa haastetta vaadittavaa aikaa pidempään. S.:n lapio on melkein uusi, ja hän pitää siitä erityisen paljon. Sen rakenne on tavanomaista halpalapiota kevyempi ja kahvaan on kädensijaksi asennettu mustaa tukevaa kumia, joka estää hansikasta lipsumasta ja vaimentaa tärähdyksiä. S. kävelee työmaan varastokopille, on kahvitunti, keväinen sade sulattaa harmaita lumivalleja, eikä kukaan ole näkemässä. Hän ottaa lapion koukusta, juoksee autolleen ja viskaa lapion peräkonttiin. Sen terä viistää kontin verhoiluun ikävästi riippuvan kielen. Seuraavana päivänä S. ei mene enää työhön, eikä kukaan kysele hänen peräänsä. S. säilyttää lapiotaan eteisen vaatekaapin oikeassa takanurkassa kumisaappaiden ja pilkkihaalarin takana. S.:llä on taskussaan liina, jolla hän puhdistaa lapion terän ja toisinaan myös varren mullasta, neulasista ja muusta metsästä kantautuvasta maa-aineksesta. Hänen vaimonsa Ella, 32-vuotias leipuri, tekee miehelleen joka päivä, sunnuntaita lukuun ottamatta, croissanteja ja laittaa ne sopivaan muovirasiaan. Pulloon laitetaan vain maitoa. Usein hän kysyy aamuisin mieheltään, joka istuu ilman paitaa koruttomassa keittiössä loisteputkivalon alla: ”Tuleeko työstäsi tänään valmis?” johon S. vastaa lähes aina samalla tavalla: ”Huomenna kultaseni, huomenna!” Ella hyräilee kauniisti. Valkoisen kypärän alta valuu hikeä, joka valuu S.:ää tuijottaviin pieniin silmiin. Ne eivät räpsähtele. S. ei tunne tarvetta tunnustaa syyllisyyttään, todisteet puhuvat häntä vastaan joka tapauksessa. Työnjohtaja haluaa huutaa, mutta puree sen sijaan yhden takahampaan halki. Aamuisin S. koettaa hiipiä rapussa mahdollisimman hiljaa, sillä häntä ärsyttää alakerran Urho, 77. Urho pihisee taas tänäänkin ovenraosta: ”Mihin sinä sen lapion kanssa olet menossa?” S. kertoo Urholle, ettei se ole hänen asiansa tietää. Alkaa näyttää jo hyvältä: S. menee kuivuneelle kankaalle selälleen makaamaan, katsoo oikealle sivulleen ja huomaa, että pituus alkaa olla jo aika sopiva. Ehkä vielä kymmenen senttiä lisää? Syvyys on kuitenkin ehdottomasti riittämätön, hän tarvitsee ainakin metrin lisää. S. kierähtää kerran kyljen kautta ympäri kohti reunaa, se ei sorru, hän kurkistaa alas ja huhuilee rosoisille seinille: ”Minä olen jo matkalla sinne!” Ahkeroidessaan S. törmää usein läheisten mäntyjen juuriin. Hän tutkii muhkuraisia juuria huolellisesti, hän on niistä erityisen kiinnostunut, mutta ei tarkalleen tiedä miksi. Hän puhdistaa juurten haarat huolellisesti autosta tuomallaan lumiharjalla; no niin. Ajateltuaan ja muisteltuaan tarpeeksi hän ottaa lapiostaan erityisen tiukan otteen ja alkaa hakata juuria sen syrjällä! Hän iskee ja iskee, tuoreen juuren pirstaleet lentävät, S.:n kyyneleet valuvat! Hiljaisena hän laskee juuren kappaleet läheisen puun alle. Kivet hän viskaa nykyään niin kauas kuin jaksaa. Joskus hän juoksee niiden perään ja viskaa ne vielä kauemmas! Ohi kulkee jokin nuorisojoukko, sieltä lentää S.:ää kohti käpyjä ja hieman käpyjä pienempiä kiviä. Nuoret vislailevat ja huutelevat kuten nuoriso aina tekee, eli ilman järkevää syytä ja älyttömyyksiä. S.:ää alkaa harmittaa ja hän kokeilee kiroilua, mutta se ei kuitenkaan edistä hänen työtään vaan päinvastoin hidastaa hänen etenemistään. Kiroilun tähden hänen leukansa ja hartialihaksensa kiristyvät ja hän joutuu pyytämään Ellaa hieromaan niitä illalla. Jotkut ohikulkijat luulevat, että S. on geologi tai pikemminkin arkeologi. Kurjilla säillä hän pitää yllään keltaista sadetakkia, hän ei siis näytäkään rohkealta kalastajalta. Erään ratsastajan hevonen selvästi nauroi S.:lle. Kotona tuoksuu jälleen vastaleivotuille croissanteille, S.:llä on hyvä mieli, he katsovat aamutelevisiota yhdessä. Rapussa huohottava Urho paiskaa nyt oven selälleen, se osuu betoniseinän kumitappiin ja jää hetkeksi värähtelemään saranoittensa varaan. ”Saatana, mihin sinä olet sen lapion kanssa menossa”, hän ärjyy. ”Minulla on eräs työ, joka tehdään lapiolla”, S. vastaa. Urho älähtää ja päästää käsivartensa roikkumaan kuin pudottaisi liian raskaan painonnostotangon. Hän ei enää kiusaa S.:ää. S. katsoo työmaakopin ikkunasta ulos ja ymmärtää työnjohtajan tarkoin artikuloimat sanat: ”Ymmärrättehän te nyt tämän vahingon mittakaavan?” Kotona Ella kysyy S.:ltä: ”Liikuttiko se sinua?” S. ajattelee, että hän vastaisi kysymykseen joku toinen kerta, kenties jo heti illalla. Lehdestä tullaan haastattelemaan S.:ää, hänestä otetaan kaksi kuvaa, joista toinen myös julkaistaan. Molemmissa S. pitää tiukasti kiinni lapiostaan. S. heiluttelee jalkojaan kaivoksen reunalla ja lukee jotain englanninkielistä julkaisua, jossa on artikkeli kahdesta häntä kiinnostavasta aiheesta: siltin tiivistymisprosesseista ja rapaumakerrosten ajallisesta kehittymisestä. S. pitää nykyään pitkiä taukoja ja juo maitoaan hitaasti; hän ihailee kerrostumaraitojen raskaita profiileja ja niiden sävyjä, rikkonaisia rajapintoja. S. pitää kokeellisesta taiteesta, sellaisesta samalla esittää kaikkea ja ei-mitään, mutta ei ole uskaltanut kertoa sitä muille kuin Ellalle; S.:lle nimittäin nauretaan helposti. Mutta tapahtumaketjun käynnistäjäksi S. ei voida koskaan osoittaa, eikä yksin syypääksi muualla kuin S.:n omassa päässä. Tämä kaikki tulee kalliiksi, jos hän ei hoida asiaansa kunnolla, ja nimenomaan itse. ”Tiedäthän, että maineemme on nyt lopullisesti mennyttä”, hän kuulee vielä huudettavan ennen epätoivoista nyyhkytystä. S. ohjaa myrkyllisen makuiset pahat ajatukset kohti hyviä ja mukavia seikkoja, hän ajattelee koiranpentuja muistuttavia keveitä pilvenhattaroita ja hienoa lapiotaan ja sitä miltä sen kahva tuntuu kämmenen puristuksessa. S. on nyt siis päässyt kaksi kertaa maakunnalliseen sanomalehteen, se on harvinaista tavalliselle työmiehelle. Kolmatta kertaa hän odottaa joka sunnuntai, hän selaa lehteä ja Ella kuulee television äärestä, että rapina pysähtyy taas niille sivuille, jossa on kuolinilmoitukset. ”S., S. rakkaani, mitä sinä nyt taas…” Tämä kaikki tapahtui siis joko eilen tai toissa päivänä; S. kadottaa vähitellen lipsuen ajan, tilan ja perspektiivin käsityksen, se oli ilmeistä, eikä Ella mahda asialle mitään, ei mitään. Hän leipoo lisää niitä herkullisia croissantejaan, jotka hän lopulta joutuu jakamaan naapureilleen. Mutta tänään on S.:n päivä: Hän avaa raskaat luomensa, katsoo ylös ja näkee, kuinka elokuun sirpaleinen aurinko kipuaa mustikanvarpujen ylle, kuinka se hymyillen laskee lempeän valonsa S.:n kuihtuneiden kasvojen väriseviin poimuihin, pipon alta roikkuviin rasvaisiin hamppuihin: ”No niin, no niin… No niin, saatana!”


-Juha J. Lamminaho

Annetut kommentit

Kukaan ei ole vielä jättänyt kommenttia.

Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

Ei vielä yhtään pistettä

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty