Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Aikajärjestys

Kuvia elämästä

Päivät ovat kuin unia. Kädet tavoittelevat toisiaan. Ihmiset leijuvat toistensa ohi. Hymyttömään hymyyn vastataan samanlaisella. Kellumme painottomassa tilassa. Päivät ovat kuin viileä uni. Kietoudun lakanaan ja kaivaudun tyynyyni ja silti jokaista jäsentäni viluttaa. Kuka välittäisi synnyttää lapsia tähän koleaan unen maailmaan. Hitaasti otamme toisiamme hengiltä. Idiootit ja murhamiehet hallitsevat meitä.

Raitiovaunussa on tungosta niin kuin aina neljän jälkeen. Seison vaunun keskivaiheilla oven lähettyvillä, jotta voisin helposti pujahtaa ulos. Tunnen ärtymyksen selässäni. Pitäisi siirtyä eteenpäin.
On jo alkanut hämärtää. Valot kiiltelevät katujen kosteissa pinnoissa. Päivällä satoi, mutta se lakkasi onneksi ennen työajan päättymistä. Sadevaatteita on mielestäni hankala käyttää ja sateenvarjot unohdan aina jonnekin. Minulla ei ole varaa ostaa uutta joka sateeseen.

Tällaisia ovat tulevat ja menevät päivät, tuskin niillä on alkua ja loppua. Sulavat toisiinsa kuin liian lähekkäin asetetut kynttilät. Varsinkin tämä syksy on tuntunut erittäin yksitoikkoiselta. Syksy alkoi jo elokuun viimeisinä päivinä. Siitä lähtien on satanut melkein joka päivä. Joillekin ovat kai sateenvarjot jo kasvaneet käsiin kiinni. Aurinko ei ole vielä näyttäytynyt ja ollaan jo marraskuun puolessa välissä.
Havahdun huomatessani ajaneeni yhden pysäkinvälin liikaa. Kävelen verkkaisesti takaisin päin. Märät pulut tepastelevat puistossa. Etsivät ruokaa ja löytävätkin kai kun nokat kopsuttavat ahkeraan. Maitokaupassa saan hieman odotella ennekuin saan maitoni ja leipäni maksettua. Pennoseni kilahtavat kassakoneeseen ja myyjätär laittaa ostokseni ruskeaan pussiin. Pussi kainalossa törmään ulos. Sade on taas alkanut. Kiirehdin askeleitani ja ehdin juuri porttikäytävään taivaan revetessä.
Rapussa on hiljaista ja siivotun näköistä. Kiipeän verkkaan toiseen kerrokseen. Päivän posti on eteisessä. Muutama mainos, pari laskua ja aikakauslehti, jonka olen päättänyt jättää tilaamatta ja unohtanut peruuttaa. Poimin postin lattialta ja astun huoneeseeni Olin saanut asunnon vuokrattua lehti-ilmoituksen kautta keväällä. Vaatimaton huone, mutta halpa ja rauhallinen. Siinä oli tilaa nukkua, syödä ja selata päivän posti, lukea ja ajatella. Kaadoin maitoa purkista kukalliseen mukiin. Istuin jakkarallani ja tuijottelin sinisiksi maalattuja keittiön kaappeja.
Ateriat eivät ole tärkeitä, ajatukset ovat.  Useimmiten istun jakkaralla ajattelemassa kunnes ulkona on pilkkosen pimeää. Sotkeudun aivojeni miniatyyriviidakoihin ja olen kaukana lapsuudessa. Leijun puiden latvojen yläpuolella ja tarkkailen maata.

Erotan jokaisen pienen yksityiskohdan, kiven tien reunassa, katinkullasta kiiltävän, ystävällisen kiven. Puiden varjot heiluvat keltaisen talon seinustalla. Aurinko paistaa. Keittiön ikkunasta hulmuavat valkoiset verhot. Sirkkatäti astuu portaita ylös ja pysähtyy. Kissa säntää portaitten alta häntä suorana ja katoaa pensaisiin. Hiekanmuruset tiellä talosta pois.
Istun ruohikossa paljain jaloin ja haistelen kesän tuoksuja.
”Emma, heti paikalla pois sieltä! Sinullahan ei ole edes kenkiä jaloissasi!  Tulee vaikka käärmeitä!” huutaa Sirkkatäti. Painaudun pitkään heinikkoon ja kaivan varpaani pehmeään maahan. Tahdon olla vapaa. Varpaani pienet ja kummalliset mukulat tahtovat vapaasti heilua ja tunnustella maan muotoja. Kesän lämpöä. Täti löytää minut kuitenkin ja pukee omakätisesti minulle valkoiset polvisukat ja uutuuttaankankeat puolikengät.
”Sinun pitää olla varovaisempi, Emma,” täti sanoo. ”Minnekä minä sinut lennätän, jos käärme pääsee puremaan.” Hän vie minut sisään ja tarjoaa välipalaa, maitoa ja vastaleivottua pullaa. On aina ihanaa tulla Sirkkatädin luokse maalle muutamaksi viikoksi kesässä. Saan olla ainoa lapsi ja minusta pidetään huolta.
Sinä päivänä on koko talossa kiirettä ja hälinää. Tädillä on nimipäivä ja suku on tulossa. Minun perheeni ei taida tulla, mutta en heitä suuremmin nyt kaipaakaan. Puutarhaan katetaan pienet, pyöreät kahvipöydät valkoisin maataviistävin liinoin. Juoksentelen pöytien välissä helmat liehuen ja olen jokaisen tiellä. Olen ainoa lapsi. Jossain vaiheessa Täti raahaa minut sisään pukeakseen uuden mekon ylleni ja kammatakseen minut.
”Eihän tästä pehkosta saa kampaakaan läpi,” puhisee Täti. ”Ensi viikolla vien sinut kampaajalle. Saavat leikata hiuksesi lyhyiksi. Eihän tästä mitään tule!”
”Ei mennä kampaajalle,” hätäännyn. ”Kyllä minä kampaan joka päivä,” sanon, mutta Täti ei ole kuulevinaankaan, puhisee vain.
Iltapäivällä kun kaikki vieraat ovat saapuneet, alkavat meluisat juhlat. Ensin juodaan kahvia ja syödään kermalla päällystettyjä kakkuja, joissa on röykkiöittäin mansikoita. Leikkaan itselleni palasen ja istuudun omenapuun alle syömään. Vieraat laulavat ja kallistelevat ilta-auringossa kimmeltäviä laseja. Kohottelevat maljoja Tädille ja toisilleen. Valttu-setä haluaa halata kaikkia naisia ja naiset sallivat. Paksu, iloinen Valttusetä polvillaan Tädin edessä Tädin kädet hänen käsissään. Sanoja en kuule, mutta kaikki nauravat.
Nukahdan omenapuun juurelle. Kun herään on puutarha tyhjä ja hämärä. Venyttelen. Minulla on vilu. Päätän mennä katsomaan josko joku olisi vielä hereillä. Eteinen on hämärä ja tyhjä, Keittiössä ei ole ketään. Vain valtavat vuoret pesemättömiä astioita ja ruoan tähteitä. Iltapalaa on syöty, ajattelen ja hiivin saliin. Salin perältä kuuluu jotain. Ripsi-koira! Ryntään iloisena saliin, mutta ei siellä olekaan Ripsiä vaan Täti ja Valttusetä ilman vaatteita. He nousevat sohvasta kuin kaksi hämmästynyttä virtahepoa. Minua alkaa naurattaa enkä voi olla sanomatta:
”Pitäisi ainakin olla saappaat jalassa etteivät käärmeet pääse puremaan. Tai hämähäkit! Ne ne vasta vaarallisia ovatkin!” Juoksen kiireesti yläkertaan huoneeseeni ja odotan lähestyviä askeleita, mutta kukaan ei tule.
Seuraavana päivänäkään Täti ei puhu mitään tapahtuneesta. Valttusetä matkustaa päiväautolla Porvooseen ja muutkin vieraat häipyvät vähitellen. Seuraavalla viikolla Täti vie minut kampaajalle ja itken hiljaa hiusteni putoillessa lattialle suureksi kasaksi. Ajattelen, että tämä on Tädin kosto ja minua kirveltää.
Kesä kuitenkin jatkuu. Kuljen salaa paljasjaloin pitkin niittyjä ja metsiä Ripsi-koiran kanssa. Ennen pihaan tuloa puen kuitenkin sukat ja kengät jalkaani. Täti ihmettelee iltaisin likaisia sukkiani, mutta ei sano mitään.

Seison ikkunassa ja katson jonoa ”Kultainen Makkara” –nimisen kioskin edessä. hyvin tilkityt ikkunani eivät päästä ääniä lävitseen. Olen sulkenut kaiken ulkopuolelle. Olen yksin hiljaisuudessa. Lamput ovat sammuksissa ja hiljaisuus on kietoutunut ympärilleni kuin suuri, pehmeä viitta. Se painaa minua.
Kioskin edessä vaihtuu väki. Mainosvalo vilkkuu. Parin sekunnin välein ilmestyy silmieni eteen säteilevä merkki: ”Kultainen Makkara – Gyllene Korv”.

Toivon, että astuisit sisään. Pudottaisit viitan harteiltani ja antaisit minulle vaihtoehdon. Voisin poimia viitan takaisin harteilleni tai antaa lojua siellä minne putosikin. Vaihtoehto toisi minulle valinnan mahdollisuuden. Hellyyttä hymyttömiin liikahduksiin kasvoillamme. Lämpöä yksinäisiin öihin, joita olen viettänyt vierelläsi kuunnellen huokailujasi, uniesi ääniä. Olen lämmitellyt lähelläsi ja toivonut, että heräisit hetkeksi ja huomaisit minut tässä odottamassa.

Kultainen makkara menee kaupaksi. Sinappia leviää kilomäärin. Pienissä ja suurissa vatsoissa kelluu kiloittain lämpimiä makkaroita ja ylenmäärin sinappia.

Odotan, että tulisit kotiin, sillä kotihan tämä on. Ei ole muuta paikkaa tulla, olla ja mennä. Odotan, että ovi aukeaisi ja astuisit sisään. Heittäisit takin eteisen tuolille. Katsoisit minuun, ehkä sanoisit jotain. Tekisin sinulle voileivän ja laittaisin hammasvettä mukiisi valmiiksi, sopivan lämmintä. Sinä harjaisit hampaasi, pukeutuisit pyjamaasi ja ryömisit omaan sängynpuoliskoosi ja minä omaani. Sinä nukahtaisit ja minä kuuntelisin untasi. Valvoisin kuin vahtikoira. Odottaisin, jos mahdollisesti heräisit tai pian tulisi aamu ja alkaisi taas samanlainen päivä. Uni, jonka illassa loistaisi säteilevä merkki: ”Kultainen Makkara – Gyllene Korv”, joka tarjoaisi joillekin pienen unohduksen hetken, lämpimän tunteen vatsan pohjaan.
Ehkä minunkin olisi syytä tänä iltana liittyä jonoon, sillä tässä odottamisen tyhjyydessä ei ole mitään järkeä. Kuljen mietiskellen eteiseen. Sinua ei kuulu tulevaksi. Otan takkini naulakosta ja puen sen päälleni, huivista ei ole väliä. Avaan oven ja astun rappukäytävään. Rapussa on hiljaista ja pimeää enkä viitsi sytyttää valoa. Askelmat ovat minulle tutut. Kävelen ne alas milloin vain silmät suljettuina.

Minulla oli vanhasta violetin värisestä villapuvusta leikattu pusero. Väri oli haalistunut ja pusero kiristi rintojen kohdalta. Seisoin meidän ikkunan alla pihalla asvaltin harmaassa ankeassa neliössä, joka oli jäänyt kun korkeat talot kasvoivat ympärille. Olin kasvanut siinä pihassa. Tunsin sen jokaisen nurkan ja kolon. Kaksiosainen roskis pihan perällä, vanhat vessat, joita ei enää käytetty (joskus pultsarit kävivät siellä asioillaan, mistä tiesivätkin tulla), pesutuvan, jonka katolle pojat kiipesivät tehdäkseen kiusaa talonmiehen muijalle, joka aina pompotti meitä. Ei saanut tehdä sitä ja tätä. Kiusallaankin koputimme hänen ikkunaansa ja juoksimme karkuun. Pesutuvassa pesi äiti pyykin käsin ja keitti isossa rautapadassa. Aurinko paistoi pesutuvan seinään ja minulla oli kuuma.
Sisälläni alkoi polttaa kun näin Sepon tulevan B-rapusta kädet housujen taskuissa. Ihmeekseni hän tuli suoraan luokseni ja sanoi: ”Hei!” ”Hei”, sanoin minäkin suoristaen selkäni, kun veljet eivät olleet näkemässä. Sepossa ei ollut silloin vielä yhtään miestä vaikka hän oli kolmetoistavuotias. Pitkä hän oli jo silloin. Pituudella sai paljon anteeksi. Hänellä oli kimeä pojan ääni ja hän itki pihalla satuttaessaan itsensä. Sillä hetkellä en kuitenkaan ajatellut muuta kuin, että tässä oli miespuolinen henkilö katsomassa minua. Pullistelin kuin riikinkukko. Hetki läsähti luultavasti siihen, kun äiti huusi minut syömään tai tekemään jotain. Menetin ryhtini hetkessä ja tuokiosta sammui hohto.
Rapussa on tuttu, vanha haju… Siellä on kaikkien keittiöiden käryt, lasten paskat, vanhojen ihmisten lemut, tuulettamattomat makuuhuoneet, äitienpäivähortensiat, kotipullat, siskon ensimmäiset hajuvedet, hikiset pelivaatteet, huonot hengitykset. Kaikki yhdessä sekamelskassa. Rapuissa on oma omituinen hajunsa. Kummittelevat mielessä kun kävelen alas.
Aarnosetä keittiön sohvassa tuntemattoman naisen kanssa. Aarnosetä, joka heittää kissanpojat pesutuvan seinään kuin raaat munat. Hän nousee hämmennyksen vallassa. Alkaa näpelöidä housunnappejaan. Päässäni kiristää, minulla on hädän tunne, jota en ymmärrä. Nainen makaa vain ja katsoo minua pohjattomilla silmillään. Keittiön seinät alkavat imeä minusta mehuja. Saan jalkani tuskin liikkumaan keittiön ovelta eteiseen, ulos rappuun, porttikäytävään, kadulle ja sitten alan juosta. Juoksen pakahtumaisillani Valmatädin luo Kapteeninkadulle. Hän ei kysy mitään. Laittaa minut pitkäkseni sängylleen. Antaa suuhuni sokeripalan, johon on tiputtanut viisi kamferitippaa. Sitä imeskellessäni rauhoitun ja kerron koko jutun. Valmatäti pukee ulsterin ylleen, ottaa laukkunsa: ”Tulen kohta takaisin”. Hän tuleekin jonkun ajan kuluttua äiti mukanaan ja äiti sanoo: ”Aarnosetä ei enää asu meillä. Hän on muuttanut matkustajakotiin”. Minulle tulee heti hyvä olla. Nyt pääsimme eroon hänen hikisistä sukistaan, jotka hän joka ilta ripusti sänkynsä päähän roikkumaan. Siinä ne haisivat koko yön kuin vanha juusto ja siitä hän ne taas aamulla nyki jalkaansa.

Hetken päästä seison kadulla öisessä kaupungissa. Ympärilläni suhisee elämä ja säteilevä merkki syttyy ja sammuu kadun toisella puolella. Minun on päästävä sinne. Pujottelen pysäköityjen autojen välistä ajoradalle ja väistän ohi ajavaa taksia täynnä iloisia, huitovia ihmisiä. Marraskuinen kaupunki on sateesta kiiltävä. Mainokset loistavat. Makkarajonossa on kymmenkunta ennen minua. Jono lyhenee siedettävää vauhtia ja toisekseen – minnekä minulla olisi kiire?
Saan nakkisämpylän sinapilla ja ketsupilla, millä ikinä keksin pyytää. Haukkailen rauhallisesti ja katselen öistä elämää, pimeitä kodin ikkunoita. Yläpuolellani  kolisee peltinen mainostaulu ruostuneissa ketjuissaan. Tuulenpuuskat vinguttavat taulua ja katsoessani sitä näen kuinka se hitaasti irtoaa kehyksistään ja alkaa lähestyä minua. En ehdi ajatella juuri mitään paitsi, että sainpa juuri nakkisämpylän syötyä. Taulu osuu minuun ja alan hitaasti kaatua kuin yli-ikäinen korven honka. Makaan märällä kadulla katsellen pimeälle taivaalle. Naamat hälisevät ympärilläni. Minua alkaa naurattaa kuin olisin juuri kuullut hyvän vitsin, tuntuu vain niin hyvältä…

Nykypäivää ja muistelua eräästä elämästä
-Kirsti Fagerström

Annetut kommentit

Kukaan ei ole vielä jättänyt kommenttia.

Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

Ei vielä yhtään pistettä

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty