Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Aikajärjestys

Tehdas

Tehdas ilmestyy tyhjälle tontille kaupungin laidalle erään keskiviikon vastaisena yönä. Se todellakin ilmestyy: ohi kiirehtivät työmatkalaiset kauhistelevat ja taivastelevat metsän keskelle kasvanutta kummaa möhkälettä, lähes kaikki lehdet kirjoittavat sille vuolain kääntein koko sivun mittaisia ylistyksiä. Tehdas on sillä tavoin ruma kuin erilaisia laitteita valmistavat tehtaat yleensä ovat. Tehtaan katolla loistaa ihmistä korkeampi logo. Pimeässä vaeltavat kulkijat näkevät sen kaukaa, ja kerran sitä katsottuaan eivät he enää muuta näekään. Tehtaan nimi muodostuu kahdesta eri kielisestä sanasta, yhdessä ne eivät tarkoita mitään. Tehtaan julkisivu muistuttaa näkijöitään tieteiselokuvista: tehtaan lasiseinät heijastavat ympäröivän maiseman takaisin kipeästi vääristynein muodoin ja tummansinisin sävyin, sen seiniin voi upota kuin pehmeään pilveen, lukemattomien lasikerrosten lävitse voi vaeltaa tai törmätä nopeasti ja loukata itsensä, seinän äärellä voi katsoa nopeasti ylös ja ymmärtää oma paremmuutensa tai kallistaa päänsä alas ja nähdä resuiset kengät savessa. ”Tehtaaksi” rakennusta kutsuvat he, jotka työskentelevät siinä rakennuksen maanalaisessa kerroksessa, jossa sijaitsee liukuhihna; ”Konttoriksi” sitä sanovat ne, jotka olivat olleet pitkään yliopistoissa ja joilla on aina liioitellun puhtaat paidat ja hymyt, jotka eivät muistuta väkinäistä irvistystä.  Maanalaisia kerroksia ja maanpäällisiä kerroksia erottaa betonista ja eristeistä rakennettu patja. Koko rakennuksen väki ei voi mahtua sinne katastrofihetkellä. S. lukee turvallisuusohjeet tarkoin läpi, eikä missään mainita sitä, ketkä työntekijöistä laitetaan polkupyöräkatoksen alle suojaan silloin kun ovi viimeisen perässä suljetaan.

S. saa torstaina työpaikan tehtaalta. Tehtävään ei vaadita sen enempää koulutusta kuin työkokemusta tai sosiaalisia taitoja. S. allekirjoittaa työsopimuksen innosta vapisevalla kädellä. Sen jälkeen hänet työnnetään työkengät kainalossa erään työpisteen ääreen, jossa joku opettaa hänelle työn, jota juuri tässä kohdassa aina tehdään. S.:n tulee seistä paikoillaan ja liikkua mahdollisimman vähän. Hänen tulee pitää katseensa neljänkymmenenviiden asteen kulmassa alaviistossa ja kääntää päätään rytmikkäästi puolelta toiselle sen mukaan, miten mustasta tyhjyydestä ammentava liukuhihna tärisyttää avoimia laatikoita hänen eteensä. S.:n tulee katsoa jokaista laatikkoon laskettua, kirkkaan muovin alle peiteltyä tummaa ja mykkää laitetta. Toisinaan hän painaa erästä nappia. Siinä kaikki. Hän ei arvioi laitteiden ulkonäköä eikä pohdi sitä mitä ne tarkalleen ottaen tekevät tai onko niistä mitään hyötyä tai iloa. Radiokuulosuojaimia saa kääntää isommalle, jos haluaa. Taukotilan jääkaapissa on yhteinen ketsuppipurkki. S. on kiitollinen tehtaalle, joka ilmestyy keskiviikkona kuin jumalan taikasauvan heilahduksesta juuri häntä varten, sillä tehdas antaa hänelle rahaa, jolla S. ostaa television, josta hän katsoo tehtaan tuotteista tehtyjä mainoksia; tuotteet ovat kalliita, eikä S. halua ottaa pankista lainaa niitä varten.

S.:llä on useita työkavereita, jotka ovat päätyneet samaa reittiä tehtaalle töihin kuin S. Kaikki tiet vievät tehtaaseen mutta yksikään ei johda sieltä pois. Ensimmäisellä kulkukoodin näppäilykerralla luovutetaan pois hahmo, jota kukin on siihen saakka kantanut yllään; jokaiselle annetaan tilalle samansuuntaiset ajatukset ja yhdentynyt mieli, jotta yksikään lammas ei enää koskaan hukkuisi. Joku oli joskus vuosia sitten koettanut etsiä salattua reittiä ulos lasimuurien sisältä. Kenties hän oli sen löytänytkin, jotain nektariinia pulppuilevan kultaisen maljan, mutta lopulta hän oli palannut takaisin merkillisen kalvakkana ja lopullisen mykkänä. Ruokatunneilla ja kahvitauoilla hänestä levitetään ”Ensimmäisen yrittäjän” legendaa hiljaa korviin kuiskien.

S. tapaa tehtaanjohtajan kaksi kertaa, joista toinen on pikemminkin hyytävä aavistuksen tunne selän takana kuin varsinainen kohtaaminen. Jokin kuitenkin hengittää hänen hikeä kirpoilevan niskansa takana, eikä se ole kukaan liukuhihnan muista työntekijöistä. Aavistus selvästi tuijottaa häntä ja sanoo: ”Typerys.” Sen hengitys haisee lämpimälle metallille, sellaiselle jolla oli leikattu juuri teurastetun eläimen lihaa. Toisella kerralla S. menee lippalakkiaan rutistellen johdon eteen puhumaan työntekijöiden oikeuksista. S.:ään kohdistetaan kuuma ja niin kirkas keltainen valo, ettei hän voi erottaa henkilöä, jolle hän osoittaa sanansa. Hahmo valojen takana saattaa kuunnella häntä. Hetken hiljaisuuden jälkeen ääni vyöryy S.:ää kohti kumeana ja hitaasti artikuloiden: ”Typerys.” Kirkas valo sammuu ja S. kuulutetaan takaisin liukuhihnalle mutta uuteen paikkaan, aivan hihnan kaukaisimpaan päähän, johon mennessä merkitykselliset työt on jo tehty. ”Oliko se edes ihminen?” ja ”Tuntuiko sen iho suomuiselta tai karhean karvaiselta?” häneltä kysytään. Paniikintunteesi hälvenee, sulaa pois, hätää ei ole, mitään hätää ei ole, olet tässä ja nyt etkä muualla missään, hengitä, ajattele meren sineä ja taivaan avaruutta ja pilviä, lintuja, ajattele kevyinä ohi lipuvia kauniita pilviä, hengitä… hengitä.

Linja-autot nielevät työntekijöiden joukkoa sisäänsä kuin käärme hiiriperhettä. He matkustavat hiljaa hartiat rutussa paikkaan, jota ei ole merkitty kaupungin karttaan. Uusi johtaja on noussut lavalle. Hän puhuu mutta häntä ei voi nähdä. Työntekijät istuvat. ”Globaali taloustilanne” ja ”merkittävä notkahdus tilauskannassa” pyörii S.:n mielessä silloin, kun he hyvässä järjestyksessä nousevat takaisin linja-autoihin, jotka kakistelevat heidät kidastaan ulos tehtaan ihmistä korkeamman valokyltin alla. S. kävelee suoraan taukotilaan ja lämmittää keskeltä kylmäksi jäävää maksalaatikkoaan. Hän syö, ajattelee hieman ja menee kahvikuppi kädessään polttamaan kaksi tupakkaa aitaukseen, jonka viereen kasvaa talvella likainen lumivuori ja kesällä horsmia ja heinää. Nyt kasvillisuus on jo levinnyt aitauksen sisäpuolelle. S. huomaa, että jotkin hänelle tuntemattomat linnut pesivät muutaman metrin päässä tupakannatsakukkulasta. S. päättää ostaa lintukirjan ja selvittää, mitä lajia nuo niin mukavasti visertävät linnut edustavat. S. ei pidä ketuista, jotka kesyyntyvät liiankin helposti. Eräs vähiten aroista ketuista lähestyy S.:ää ja katsoo tätä kuten lemmikki yleensä katsoo. S. tuijottaa yksinkertaista eläintä takaisin ja tiuskaisee: ”Typerys.” S. nykäisee karmeihin nirskahtavan oven auki, astuu sisään ja sytyttää otsalamppunsa. Hän nousee portaat ylös uuteen taukotilaansa, harmaat pienet hiiret ja mustaselkäiset kiiltävät torakat säikähtävät valoja ja luikkivat nopeasti koloihinsa tai rappaushalkeamien taakse väliaikaiseen turvaan. S. tiskaa kupin kylmällä vedellä ja nostaa sen kuivumaan kuivauskaappiin, jossa on mukin lisäksi yksi syvä posliinilautanen ja haarukka. Jossain räjähtää jälleen kappale lasiseinää rikki. S. arvioi paikan äänen suunnan ja voimakkuuden perusteella ja ajattelee jälleen toimenpiteitä, joilla jatkuvaa rakenteiden vääntymistä voi estää ja vahinkoja minimoida. S. ei halua kuolla työtapaturmassa. S. palaa työpisteensä ääreen, istuu alas ja koettaa käynnistää liukuhihnaansa. Mitään ei tapahdu. S. lyö moottorin kylkeä kuin vanhaa televisiota vasaralla, joka on peräisin lukitusta varastosta, jossa kiinteistönhoitaja säilytti työkalujaan. Perjantaina iltapäivällä S. voitelee samasta paikasta löytämällään punertavalla öljyllä linjaston juuttuneet laakerit ja takkuavat rullat. S. kantaa pyöräkatoksesta halkoja kamiinaan ja avaa itse valmistamallaan lumilapiolla maantienvarteen johtavan polun. Hän näkee kaksi jänistä ja ajattelee kettuja. ”Pitkään jatkunut negatiivinen talouskasvu” lukee kosteusvaihtelujen kupristamassa A4-kokoisessa paperissa, jota S. säilyttää pölyisen ohjausyksikkönsä kylkeen sinitarralla kiinnitettynä. ”Työvoimatarpeen uudelleenarviointi”, lukee S. ääneen. S. lipaisee nenästä valuvan tipan kielelleen ja odottaa jännittyneenä mustasta tyhjyydestä pian esiin täriseviä laatikoita, joiden kiiltävien muovien alla lepää mykkiä laitteita, jotka ovat viattomia ja kauniita kuin meikattu nuori ruumis.


-Juha J. Lamminaho

Annetut kommentit

Kukaan ei ole vielä jättänyt kommenttia.

Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty