Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Aikajärjestys

Marssijat kaukaa

MARSSIJAT KAUKAA


He olivat marssineet kauan tien paahteessa ja pölyssä. Ajoittain tuuli oli noussut ja tempoillut heitä. Välillä he olivat marssineet läpi lohduttoman sateen ja poikki kuraisen ja iljanteisen maan. He olivat väsyksissä ponnistuksesta. Askel nousi raskaana ja konemaisena. Vain liike oli jäänyt jäljelle. Se oli ratkaisevaa eikä kukaan kaivannut enää, että pääsisi joskus perille.
Kuormaston äänet nousivat ilmoille sekalaisena hälynä. He kokivat äänien tulevan kaikkialta ympäriltään. He olivat lopullisesti sen yhtenäisen kaikkeuden sisässä. He olivat siirtyneet toiseen todellisuuteen. Heidät oli leikattu irti kaikesta ennen olleesta, menneestä ja myös tulevasta. Jäljelle oli jäänyt vain nykyhetki.
Toivo oli mennyttä. Epäilys oli kasvanut sen sijaan. Yksittäiset ajatukset vainosivat heitä. Ne lipuivat koskemattomina pään sisässä kuin verkkaan liikkuvat pilvet taivaalla. Mieli kaipasi pilvien luo.
He tulivat menneisyydestä. He pitivät kiirettä, vaikka marssiosasto ei voinut liikkua sen nopeammin. Se oli rajattu ja suljettu kokonaisuus. Toinen marssija oli siinä vierellä, niin lähellä, että häneen olisi voinut koskea. Toinen samanlainen oli edessä reilun kädenojentaman päässä, selkä, joka liikkui, nousi ja laski marssiaskelten tahtiin ja takaa lähestyivät niinikään rytmikkäät, toistuvat, raskaat askeleet. Lähestyivät, mutta eivät tavoittaneet.
He kulkivat yhtäjalkaa.
He olivat lähteneet liikkeelle jostain niin kaukaa, ettei sitä äärtä näkynyt enää missään eikä kukaan olisi osannut sanoa siitä mitään, jos he olisivat puhuneet. Mutta puhuminen oli turhaa, voimien haaskausta. Puhumisen korvasivat ajatuksen pyörteet tai niiden alkeet tai osiot. Mitä on ennen ajatuksia? Onko se jotain pientä vai päinvastoin suurta? Onko se mittaamattoman suurta niin kuin rannaton, kaikkialle yltävä meri tai taivas tai pohjaton avaruus vai päinvastoin pientä ja olematonta kuin atomin piilotteleva, näkymätön sisus?
He eivät muistaneet milloin olivat viimeksi pysähtyneet? Olivatko he leiriytyneet silloin, levänneet kunnolla, tuntikausia, yön yli vai oliko se ollut pelkkä lyhyt marssitauko keskellä ei mitään?
Liike jatkui. Se oli jatkunut samanlaisena niin kauan, että se tuntui jo itsessään silkalta liikkumattomuudelta. Muuttumattomuudelta. Se ei vienyt minnekään, ei johtanut minnekään eikä siitä ollut apua kenellekään.
Pakenivatko he jotain vai lähestyivätkö he kohdettaan? Mitä kohdetta? Missä tarkoituksessa? Mikä oli marssin tarkoitus? Mitä asiaa se ajoi, mitä pyhitti?
Kura roiskui saappaiden alla, muta, maan mura. Jalka heittyi eteenpäin, laski maahan, toinen jalka tempautui perässä. Ajatuksetta. Sen pitää tapahtua ajatuksetta, sillä muuten sekaantuu rytmissä. Ei saa ajatella kävellessä. Väärin, saa ajatella, mutta ei saa ajatella kävelevänsä. Ei saa ajatella itse liikettä. Liike on pyhää. Se siunaa kaiken.

Kun hän katsoi ympärilleen ja ravisti päättäväisesti nämä turhat, tarpeettomat ja hölmöt kuvitelmat mielestään, hän näki, että oli täysi päivä ja he marssivat ajorataa myöten kaupungin keskustan halki. Se olisi voinut olla silti unta. Hän oli yhtenä mukana rivistössä, vaikka ei olisi halunnut olla siinä. Hän kaipasi jonnekin aivan muualle.
He tulivat viimein kapean merenlahden yli vievälle vanhalle sillalle. Poliisit olivat ratsuineen sillan pielessä vahdissa ja pitämässä järjestystä yllä. Kaksi poliisia istuen hevosilla rinnatusten. Hevoset liikahtelivat jännittyneinä ja levottomina paikallaan. Niiden kaviot ja raudoitetut kengät kuopivat mustaa asvalttia. Vasemmalla ja oikealla sillan ammoisten luotien arpeuttamien, likaisten kaiteiden yli näkyi meri vihreänä, ruskeana ja sameana. Edessä erottui vilahduksina edellämarssivan ohi katu, ajorata, joka upposi kanjonina korkeiden rakennusten väliin.
Tori, jonne he kokoontuisivat kohta, marssin jälkeen, oli siellä heti rakennusten takana.
Liput liehuivat ja marssimusiikki soi tai oikeammin se oli laulua, joka saattoi heidän marssiaskeliaan. Laulu messusi ylväänä ja uhmakkaana, sanat ojentuivat hurmoksillisina kohti parempaa tulevaisuutta, mutta se ei auttanut sitä, että heillä oli seuranaan vain omien väsyneitten ja haluttomien askeltensa ja jalkojensa rytmikäs poljento kadun pintaa vasten ja satunnaisten jalkakäytävillä töllistelevien uteliaitten yhtä aikaa pilkalliset ja välinpitämättömät katseet. He tulivat kaukaa historiasta. Ehkä he jatkaisivat matkaansa sinne taas takaisin, jatkaisivat pysähtymättä saman tien kaikkien ohi ja katoaisivat usvaiseen, loitolla siintävään horisonttiin, samaan, josta he olivat niin hiljan ilmaantuneet?
Ehkä niin oli parempi?
Ehkä he katoaisivat maailmasta tykkänään, jälkiä jättämättä, marssien menneitten polvien hautojen yli rytmikkäänä ja vääjäämättömänä haamujen surusaattona? Ehkä mitään muuta ei edes ollut kuin pelkkä kuvitelma, houre paremmasta maailmasta ja joka jäi toteutumatta? Mikään ei ollut muuttunut miksikään päivien, kuukausien ja vuosien mennen eikä tulisi kuunaan muuttumaan.
Itkisin, jos osaisin, hän ajatteli, tavallinen rivimies, yksi joukosta. Hän nosti turtuneena jalkojaan, marssi edelläkulkevan kannoilla, kuuli perässätulevan raskaat askeleet ja hengityksen takanaan ja näki vierustoverinsa hahmon silmäkulmastaan. Liput liehuivat hänelle ja heille. Laulu siivitti moniäänisenä heidän kulkuaan. Heidät oli liputettu ulos. Kilpailu oli päättynyt aikoja sitten eikä yksikään heistä nousisi koskaan juhlitulle palkintopallille.


-Ilpo Niemelä

Annetut kommentit

Kukaan ei ole vielä jättänyt kommenttia.

Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

Ei vielä yhtään pistettä

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty