Parahin Aukea.net sivuston käyttäjä. Apuasi kaivataan. Ole hyvä ja käy lukemassa viesti Aukean tulevaisuuden näkymiin liittyen
Etusivu - Info - Palaute - Haku - Arkisto - Keskustelu - Yhteisöt - Teemat Valokuvaus | Muu kuvataide | Kirjallisuus
aukea.net/kirjallisuus
Rekisteröidy - Salasana unohtui? - Kirjaudu sisään 
Arkisto

suoja

kävelen suojatietä hedelmä kädessä
sataa vettä, nostaa varjoja
aamuista tulee iltoja, menemme syvemmälle pimeään
heräämme siihen uudestaan
kaikkien lamppujen paloon

pohjoisessa on sininen hämärä
paksu lasikalvo, kova kivipohja
routa ja hanki
ja lumi ja
lumi
jää viimeisenä, pohjana
heräämme siihen uudestaan
meitä ravistellaan, meidät pudotetaan paikoillemme

Näyttelyn etusivulle
Näyttelyn yhteenvetosivulle
Seuraava työ

-Marjo Airisniemi

Annetut kommentit

Kutkuttavasti käytät sanaa "hedelmä" antamatta sille tarkempaa nimeä. Se on jotenkin koko runon mystinen tunnelma kiteytyneenä.
Vahvaa symboliikkaa tässä. Ihminen kävelemässä suojatietä hedelmä kädessään. Suojatie ja hedelmä: ihminen kantamassa osaa luonnosta näennäisellä turvavyöhykkeellä, jonka toiset ihmiset ovat rakentaneet omaksi turvakseen omia aikaansaannoksiaan vastaan. Ja hedelmä: luonnon keino suojautua sukupuuttoon kuolemasta, ihmisen kädessä. Ihminen kantamassa luontoa ja samalla hävittämässä sitä. Kaikki näyttää katoavalta, mutta mikään ei lopulta katoa. Tapahtuu vain muutosta.

Toisessa säkeistössä siirrytään ihmisestä, hänen aikaansaannoksistaan (kaupunki, suojatiet, valaistus) "pohjoiseen" = luontoon, jossa ihmisen käden jälki on vähäisempää, osittain kokonaan koskematonta. Se tuntuu kaupungissa kävelijästä etäiseltä kuin lasin takana olevalta. Alueelta, jota ei ihmisen käsi lämmitä, jossa routa ja hanki ja lumi esittävät pääosaa ihmisen ajatuksissa. Luonto voi olla kova ja julma ihmisen suhteen. Se on jossain mielessä kuin eläin, joka käyttää suojelukeinoja vihollista vastaan. Ja ihminen, jos kuka, on luonnon vihollinen numero yksi. Sitä taustaa vastaan runon alku runominästä, joka kantaa hedelmää kädessään suojatiellä, on hellyttävä näky, joka nousee kuin yhdistäväksi tekijäksi luonnon ja ihmisen välillä. Vähitellen ihmiset heräävät huomaamaan oman paikkansa ja osuutensa luonnon pahoinvointiin. Ja se näky jää tässä päällimmäiseksi.
Kommentointi sallittu ainoastaan rekisteröityneille käyttäjille.

Annetut pisteet

12345
ka. 4 (12 ääntä)

Kaikki teokset © tekijänsä - luvaton käyttö kielletty